Kuopion Tanssiviikon kaksi seuraavaa kansainvälistä vierasta, japanilainen Sankai Juku ja ranskalainen Malandain Ballet Biarritz, edustivat hyvin erilaisia tanssinäkemyksiä. Yhteistä kummallekin kuitenkin oli esteettisyys, joka hivelee katsojan aisteja. Tosin sekin hyvin eri lailla ja eri lähtökohdista.

Sankai Juku on maailman tunnetuimpia ja arvostetuimpia butotanssiryhmiä, joka ensimmäisen kerran hätkähdytti ja lumosi katsojansa Tanssiviikolla vuonna 1991 ja uudelleen vuosikymmenen lopussa. Tällöin Japanissa 1960-luvulla kehittynyt nykytanssimuoto oli länsimaissa vielä aikamoisen uutta.

Sankai Jukun perusti vuonna 1975 Ushio Amagatsu, joka johtaa ryhmää edelleen. Amagatsulle butossa tärkeää on ihmisen ja luonnon välinen yhteys sekä ihmisen universaalisuus. Hänen usein elämää ja kuolemaa käsittelevät teoksensa on totuttu tuntemaan kaikkia aisteja hivelevästä unenomaisesta kauneudestaan.

Kuopion Kaupunginteatterissa nähty “Utsushi – kahden peilin välissä” on Amagatsun vuonna 2008 luoma koosteteos, johon hän on yhdistänyt osia aiemmista töistään aivan ensimmäisestä laajemmasta teoksestaan “Kinkan Shonen” lähtien. Yksi syy koosteen tekemiseen oli se, että näin ohjelmistosta jo poistuneet teokset saisivat uuden elämän.

Amagatsu on kuitenkin työstänyt ja sovittanut vanhojen teoksiensa osia niin, että tuloksena on aivan uusi itsenäinen teos, jota ei osaisi ajatella koosteena, ellei tietäisi sen taustaa.

Maailma, myös tanssimaailma, on muuttunut 90-luvun alun jälkeen. Buton vaikutuksia on vuosien kuluessa näkynyt useammankin koreografin töissä, eikä buto tanssi- ja taidemuotona ole enää niin radikaali kuin syntyessään.

Ehkä siksi Sankai Juku ei nyt tehnyt minuun niin järisyttävää ja unohtumatonta vaikutusta kuin ensivierailullaan.

Utsushin omalakinen maailma oli edelleenkin yksinkertaisuudessaan ja outoudessaan erittäin kaunis niin visuaalisesti kuin äänellisestikin. Edelleenkin esityksen sisältö pakeni lopullisia tulkintoja ja antoi vapauden ymmärtää teoksen miten halusi. Ihailin myös kuuden miestanssijan äärimmäisen keskittynyttä tanssia, jossa pienimmälläkin sormen liikkeellä oli huikaiseva merkitys.

Esityksen rakenteessa vuorottelivat neljän tanssijan ryhmäosuudet ja duetot. Alkukohtauksessa laajoissa valkoisissa hameissaan istuneet miehet olivat kuin salaperäisiä, hitaasti aukeavia kukkia veden pinnalla. Aivan toisenlaisia ajatuksia syntyi naamiokasvoisista, jopa agressiivisen kiihkeästi tiukassa muodostelmassa liikkuneista tanssijoista kouristuneine sormineen.

Vaikka tanssijat olivat välillä hyvinkin lähellä toisiaan ja toistivat samoja liikkeitä, vaikutelmaksi jäi, muutamaa duettojen kontakteja lukuun ottamatta, että kukin liikkui yksinään omassa universumissaan.

Sankai Jukun loppuun asti ajateltu ja hiottu liikkeellinen, äänellinen ja visuaalinen maailma ja sen synnyttämä kauneus kosketti ja lumosi, vaikkei kaikkea perin pohjin osannutkaan tulkita.

Kaunis ja tyylikäs Tuhkimo

Tuhkimo on kaikille tuttu satu, joka on nähty näyttämöillä hyvinkin erilaisina versioina. Sergei Prokofjev on säveltänyt satuun balettimusiikin, jota useampikin koreografi on käyttänyt teoksissaan.

Myös ranskalainen Thierry Malandain on ryhmälleen, Malandain Ballet Biarritzille tekemässään Tuhkimossa käyttänyt Prokofjevin soljuvan kaunista musiikkia.

Oikeastaan koko esitystä leimasi ilmava kauneus, vaikka siinä oli myös särmää niin tulkinnallisesti kuin visuaalisestikin. En yhtään ihmettele, että Malandain on palkittu Tuhkimostaan parhaan koreografin Taglioni European Ballet Awards -palkinnolla vuonna 2014.

Toisaalta esitys vei tyylikkyyden, henkevyyden ja keveyden sille rajalle, että siitä tulisi vain pelkkää pintaa ilman sen suurempaa syvyyttä. Paha äitipuoli ja ilkeät sisaruksetkin olivat lopulta vain koomisia ja tekivät jopa parannuksen.

Onneksi tanssijoiden tulkinnat, varsinkin suloisen ja koskettavan Miyuki Kanein Tuhkimo, maadoittivat esityksen muuksikin kuin kauniiksi saduksi.

Erityisesti ihastuin Jorge Gallandon lavastukseen ja pukuihin. Mustilla korkokengillä ”verhoillut” seinät olivat hyvin monimerkitykselliset. Mustat mallinukkekehot pyörillä olivat loistava ratkaisu tanssiaisvieraiksi. Muutenkin puvustuksen niukka väriskaala mustasta valkoisen kautta hentoon persikkaan terästettynä ripauksella kimallusta oli hyvin chic. Kun tähän lisätttiin Jean-Claude Asquién hienostuneet valot, voi puhua lähes täydellisyydestä.

Pahojen äitipuolien ja ilkeiden sisarusten roolittaminen miestanssijoilla ei ole uutta. Babtiste Fissonin kaljupäinen äitipuoli kainalosauvoineen ja Fredrik Deberdtin ja Arnaud Mahouynin kaljut kaksostytöt olivat kuitenkin sen verran herkullisen räävittömiä, että heistä rupesi melkein pitämään.

Muut keskeiset miesroolit jäivät esityksessä aavistuksen verran kapeammiksi. Daniel Vizcayon Prinssi oli asiaankuuluvan komea nuori ihastunut mies ja Tuhkimon isä Raphaël Canet kiltti ja hyvä.

Kaikki ryhmän 22 tanssijaa hallitsivat loistavasti Malandain neoklassisen liikekielen. Liikkeiden linjat olivat sulavia ja hypyt pehmeitä. Tanssi virtasi vaivatta ja katsoja sai rauhassa nauttia esityksen virkistävästä kauneudesta.

Annikki Alku