Juhlavuottaan viettävä 20-vuotias Tero Saarinen Company toi kaupunginteatteriin kaksi Tero Saarisen teosta, joista toinen, “Could you take some of my feight…?”, on hänen uransa alkuvaiheilta vuodelta 1999 ja toinen, “MESH”, sai kantaesityksensä kaksi vuotta sitten Japanissa.

Musiikkikeskuksella puolestaan esiintyi jo kulttimaineeseen Suomessakin noussut newyorkilainen pelkästään miestanssijoista koostuva Les Ballets Trockadero de Monte Carlo.

Hieno synteesi menneestä ja tulevasta

Could you take some of my weight -dueton Saarinen teki alun perin itselleen ja Yuval Pickille. Nyt sen esittivät David Scarantino ja pikapaikkauksella Oskari Nyyssönen.

Oli hienoa nähdä, ettei teos vaikuttanut sen enempää liikekieleltään kuin teemoiltaankaan pätkääkään vanhentuneelta. Kahden ihmisen välinen kontaktin tarve ja luottamuksen löytäminen ovat aina ajankohtaisia aiheita, varsinkin näin abstraktilla tavalla käsiteltyinä.

Painolla, keveydellä ja niiden vaihtelulla leikittelevä koreografia vaikutti kuitenkin hätäiseltä, levollisuus ja eräänlainen leijailu puuttuivat. Mutta siihen vaikutti varmasti viime hetkillä tehty esittäjävaihto.

Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon samanlaisena Saarisen liikekieli oli säilynyt uudessa MESH-teoksessa. Tällä en tarkoita, etteikö se olisi kehittynyt ja kiteytynyt, mutta peruselementit, tasapaino, painon siirtymät, ilmeikkäät käsien liikkeet olivat saman jäljellä.

MESH oli myös eräänlainen synteesi kaikista niistä kolmesta tanssilajista, baletista, nykytanssista ja butosta, jotka kukin omalla tavallaan ovat vaikuttaneet Saarisen oman käsialan syntyyn.

Aivan konkreettisesti buto oli tällä kertaa mukana japanilaisen butotanssijan Mitsukate Kasain (alakuvassa oikealla) osuudessa. Hänen herkänvoimakas solistinen osuutensa kannatteli ja kuljetti vahvasti yhtä teoksen pääteemoista erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Yksilön ja ryhmän välinen suhde on ollut monessa muussakin teoksessa Saarisen kantavia teemoja. Nyt yhteisön muodostivat Saarisen oman ryhmän tanssijoiden lisäksi joukko Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen ja Kansallisoopperan balettikoulun oppilaita.

Kolmanneksi esityksen aiheeksi ainakin musiikkivalintojen perusteella nousi ihmisen suhde omiin juuriinsa. Näin ainakin minä tulkitsin musiikkikollaasissa kuultua pätkää “Konevitsan kirkonkelloista” ja puhekuoroesityksenä toteutettua kansanlaulua “Taivas on sininen ja valkoinen”.

Vaikka esitys oli visuaaliselta ilmeeltään hyvin tummanpuhuva mustine asuineen ja tarkkarajaisine valoineen, ei kokonaisuus ollut ahdistunut. Teoksen toiveikkuus ja voima sisältyivät itse liikkeisiin, niiden eteenpäin kulkevaan energiaan ja juurevuudesta huolimatta syntyvään keveyden vaikutemaan.

Hurmaavat Trocksit valloittivat jälleen

He tekivät sen taas! Olivat aivan lumoavia ja tanssiteknisesti loistavia. Esitys oli poskettoman hauska ja yli kaksi tuntia klassisen baletin parissa hurahti kuin huomaamatta.

Les Ballets Trockadero de Monte Carlo tekee omat, tyylikkäästi parodioidut versionsa klassisen baletin tunnetuimmista teoksista, erityisesti Marius Petipan koreografioista. Ryhmän tanssijat hallitsevat sekä baletin miestanssijoiden tekniikan että naisten kärkitossuilla tanssitun varvastekniikan.

Esitysten huumori syntyy tanssijoiden liioitelluista eleistä ja ilmeistä, ylimitoitetuista kömmähdyksistä sekä flirttailusta yleisön kanssa. Kuvaan kuuluu, että jokaisella tanssijalla on parikin pseudovenäläistä alter egoa, jotka tanssirooleja esittävät.

Edellisen kerran trocksit hurmasivat neljä vuotta sitten, kun heidät pitkien neuvottelujen jälkeen vihdoin saatiin Tanssiviikolle. Nyt he tulivat pikaisesti loukkaantumisen vuoksi pois jääneen espanjalaisen flamencoryhmän tilalle. Ja vaikka tiesi, mitä odottaa, ei vaikutus ollut yhtään vähäisempi.

Huikea ilta alkoi Joutsenlammen toisella näytöksellä, jossa nähtiin kaikki tarinaan kuuluvat osat aivan hervotonta pienten joutsenten tanssia myöten. Tällä kertaa Nadia Doumiafeyvan eli Philip Martin-Nielsonin joutsenprinsessassa oli myös aimo annos nykyaikaista flirttiä unohtamatta tietenkään oikeaoppisia joutsenkäsiä.

Mukana on aina myös toinen joutsenklassikko, soolo Kuoleva joutsen. Lariska Dumbchenkon eli ryhmän balettimestarin Raffaele Morran höyheniä tutustaan tolkuttomasti tiputtelevan vanhenevan balettidiiva tulkinta oli aivan mahtava.

Iltaan kuului myös ”yllätysnumero”, jona nähtiin pax de deus baletista La Corsaire (Merirosvo). Yakaterina Yerbosovichin eli Chase Johnseyn ja Araf Legupskin eli Laszlo Majorin esittämä duetto oli teknisessä taidokkuudessaan aivan huippuluokkaa ja hakkasi monet näkemäni ”oikeat” esitykset.

Esmeralda-baletin osuuden jälkeen ilta päättyi ryhmän mukaelmaan baletista Don Quijote. Siinä loistivat, kaikkien muiden ohella, Alla Snizova eli Carlos Hopuy Kitrinä ja Olga Supphozova eli Robert Carter pikku Amorina, joka muiden keijujen avustuksella saattaa Kitrin ja Basilin (Vyacheslav Legupski eli Paolo Cervellera) yhteen. Teos päättyi perinteisesti upeaan pääparin grand pax de deux:n.

Baletti-ilta trocksien kanssa oli yhtä aikaa huipputason klassista balettia ja maailmanluokan viihdettä.

Tanssin, musiikin ja runouden voimakas liitto

Kirkot tanssiteosten esityspaikkoina ovat ongelmallisia. Niissä on sekä paljon hyvää että paljon huonoa. Tämä tuli jälleen todistettua Kuopion Tuomiokirkossa Uotisen, Sakarin ja PDC:n esityksessä Hetkien vaellus, jonka ensi-ilta oli kaksi vuotta sitten Turussa.

Tuomikirkko suuruudessaan ja yksinkertaisessa kauneudessaan loi komeat puitteet ihmisen elämänkulkua käsitelleelle esitykselle. Vaikka kirkot on tehty juuri puheen kuulumista ja kuuntelemista varten, ei akustiikka tällä kertaa toiminutkaan silloin, kun teksti yhdistyi musiikkiin. Monet Uotisen intensiivisesti esittämistä Fernando Pessoan hienoista runoista hukkuivat urkujen voimalliseen soittoon.

Toinen ongelmallinen asia kirkkoesityksissä on näkyvyys. Tasalattialla olevilta penkkiriveiltä on tarkoitus kohottaa katse ylös kohti saarnastuolia ja alttaritaulua, ei nähdä lattiatasolle. Nyt alttarin eteen rakennetusta näyttämötasosta huolimatta suurin osa koreografian lattiaosuuksista jäi täysin edessä istuvien takaa näkemättä varsinkin muutamaa penkkiriviä kauempaa.

Ja se oli sääli, sillä Uotisen teoksissa ei koskaan ole mitään turhaa, vaan kaikki liikkeet, asennot ja tapahtumat ovat merkityksellisiä sekä sisällöllisesti että tulkinnallisesti. Nyt kokonaisuudesta tuli katkelmallinen eikä esityksestä saanut tanssiteoksena täydellistä kuvaa.

Sekä ympäröivä tila, esiintyjien mustavalkoiset asut että tanssijoiden lähes täydellinen ilmeettömyys loivat esitykseen hartaan ja jopa sakraalin tunnelman. Silti kokonaisuus kaikkinensa oli hyvin abstrakti ja symbolinen.

Hiekan valuttaminen käsien lävitse ja sen kaataminen ihmisen päälle viittasivat elämän hetkien ohikiitävyyteen ja kuolemaan.

PDC:n neljä tanssijaa Meri Tankka, Riikka Tankka, Riku Lehtopolku ja vierailijana Kansallisbaletin Antti Keinänen olivat hyvin sisällä Uotisen monipuolisessa ja runsaasti harkitusti toistuvia liikefraaseja käyttävässä koreografiassa. Silti ei voinut välttää vaikutelmaa, että monessa kohdin olisi tarvittu enemmän tilaa, jotta liikkeet olisivat saaneet ilmaa ympärilleen ja päässeet täysin oikeuksiinsa.

Annikki Alku

Tallenna