tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Urheilukolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Lahdessa palattiin iloisesti uuteen uskoon

Keväinen aurinko Lahden MM-hiihtojen viimeisenä päivänä oli uskomaton kruunajainen Suomen hiihdon ylösnousemukselle. Sen kruunasi Matti Heikkinen kuninkuusmatkan pronssilla. Mitalikorokkeella ei ainoatakaan norskia, ja brittihiihtäjäkin päihitti norjalaiset Sundbyt ja Northugit.

Norja oli kuitenkin kisojen ykkönen: 7 kultaa, 6 hopeaa ja 5 pronssia. Tunturimaan menestyksen takana on rakkaus hiihtourheiluun. Reput selässä, lapset kainalossa ja laduilla iskostetaan hiihdon lumoa. Ja lunta ja tunturia riittää. Ja öljyrahojakin.

Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski olivat MM-hiihtojen odotetut suomalaistähdet. Matti Heikkinen oli ennen kisoja arvoitus, joka sinnitteli mitalille. Mitalien syrjään pääsivät myös joukkuelajeissa Kerttu Niskanen, Laura Mononen, Aino-Kaisa Saarinen ja Sami Jauhojärvi.

Suomen mitalisato oli yhteensä viisi (1-1-3) kun mitalisijoja jaettiin kaikkiaan 63 yhteensä 21 lajissa. Osanottajia oli 700.

Suomalaisilahduttaja oli myös mäkihyppääjä Antti Aalto. Yhdistetty taapersi.

Vaikka kisat olivat tosi hyvin järjestetyt ja televisioidut, niin Hiihtoliitto otti euroissa takkiin. Ei tullut odotettua katselijamäärää 250 000 vaan jäätiin numeroihin 180 000. Pääasia oli kuitenkin urheilun voitto ja tulevaisuus.

Hiihtoliitolle myös tunnustus siitä, että se toimii yhteistyöhakuisesti niin politiikan kuin muidenkin tukijoiden kanssa.

***

Hiihdossa on vuosien saatossa haettu onnistuneesti katsojille parempia näkökulmia. Enää ei lähetetä viidenkympin hiihtäjiä kiertämään metsän pimentoon kertakiekkaa, vaan on laadittu 5—10 kilometrin kierros, mikä on melkein kaiken aikaa katsojien silmissä. Se vaan kierretään useampia kertoja.

Sitten on luotu kiehtovat sprinttikisat. Puusukset hylättiin. Niiden viimeinen käyttäjä taisi olla Juha Mieto Falunissa. On erotettu Pauli Siitosen lanseeraama ja norskien ensimmäisien joukossa hyväksymä luistelutyyli perinteisestä ladun lykinnästä.

Suomi on kyllä ollut etupäässä uudistusten jarruttaja, mutta onneksemme aina hävinnyt.

***

Berliinin 1936 olympialaisia moni kuunteli Hakaniementorille pystytetyistä radion ämyreistä. Kaikilla kun ei vielä silloin ollut kodeissaan edes kidekoneradioita. Olikohan selostajana Martti Jukola, Näiin muistelen pikkupoika-aikojani.

Tekniikan edistyminen on sittemmin ollut vauhdikasta. Noin 60 vuotta sitten urheilukilpailujen tuominen Suomessa koteihin katseltavaksi näköradion, töllöttimen, avulla oli uskomatonta. Nyt pelkkää värikylläistä satojen kanavien arkea.

Varsinkin urheilun seuraaja saa itselleen monipuolisemman kuvan televisiossa kuin vaivautumalla paikan päälle tunnelmalliseen live-katsomoon. Tv tarjoaa uusintoja ja hidastuksia. Lähikuvien seuraaminen on herkkua. Eikä tässä kaikki.

Uintikilpailuissa kärkiuimareiden edessä etenee väriviiva kertoen ollaanko ennätysvauhdissa. Lentopallossa ja tenniksessä voidaan tarkistaa pallon putoamiskohta kiistattomasti. Jääkiekosssa kelataan videota kunnes selviää kävikö pikku musta maalissa. Jalkapallossa voidaan tulevaisuudessa tarkistaa jälkikäteen pelivälineen matka maalitolppien välissä. Maradonan käsimaalilla ei tule olemaan menestystä. Mäkihypyssä rinteeseen heijastetaan viiva, jonka on jäätävä suksien taakse mikäli mielii olla paras siinä vaiheessa. Ja niin edespäin.

Kyllä televisio palvelee katsojaa aivan mielikuvituksellisesti. Ja kehitys jatkuu muun muassa kolmiulotteisena kuvana.

***

Mutta sitten tullaan myös kehitysalueelle minkä voi hyvinkin kyseenalaistaa. Tietokonerobotille syötetään jo nykyisin pelin pöytäkirja tapahtumineen ja robotti tekee niillä tiedoilla otteluselostuksen. Siinä ei ole urheilutoimittajan kiintoisaa mielipidettä eikä tunnelmointia. Se on vain koneen virkamiestekstiä.

Siis urheilutoimittajan ammattitaitoa ei enää tarvita. Onko siis katoava ammatti kuten kirjapainolatojankin oli. Ei toivottavaa. Kyllä ihmistä aina tarvitaan. Inhimillinen näköala asiaan kuin asiaan on tarpeellinen. Siis vaikka tekniikka harppookin jättiaskelin ihmisen palvelukseen, niin ei kaikkea silti pidä koneellistaa.

Kukahan olisi vuoden urheilija Suomessa jos robotille syötettäisiin ehdokkaiden laji ja saavutukset? Eivät ainakaan tunnesympatiat painaisi lopputuloksessa yhtikäs mitään. Kyllä ihmisten maailma aina tarvitaan, Mieluummin halaan ihmistä kuin robottia. Mieluummin seuraan hiihtäjiä kuin robotteja suksia survaisemassa.

***

Muistuu mieleen 1964 Tokion olympiakisojen matkani. Paluumatkalla välilasku Intian Delhiin. Lentokentällä ahersi sadoittain intialaisia miehiä kaivamassa maata pitkävarsisilla lapioillaan vaikka käytettävissä olivat jo silloin kaivinkoneetkin.

Hämmästelevään kysymykseeni vastattiin, että me tarjoamme työtä ihmisille koneiden sijasta. Silloin vielä inhimillisyys voitti rahan.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Antti Lindtman

Kirjoittaja on SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

Arvopuheet vaihtuivat valtapolitiikkaan muutamassa päivässä

Vaikeina aikoina arvojen merkitys korostuu. Lauantaina 10.6.2017 Suomessa heräsi paljon toivoa. Molempien hallituspuolueiden puheenjohtajat Sipilä ja Orpo sanoivat pohtivansa perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen hallitusyhteistyön tulevaisuutta juuri arvojen näkökulmasta.

Moni ajatteli, että vihdoinkin. Politiikka palautetaan perusasioihin. Suvaitsemattomuudelle ja vihapuheelle laitetaan rajat.

Muutamassa päivässä arvopuheet vaihtuivat valtapolitiikkaan. Pääministeri Sipilä peruutti lennosta hallituksen eronpyynnön. Hallitus päätti jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän päivän tietojen valossa johtopäätös on selkeä. Tässä korttipelissä osalla pelaajista taisi olla merkatut kortit.

Hallitus yrittää nyt jatkaa olemassaoloaan muina miehinä. Se jatkaa kuitenkin parlamentaarisesti ja moraalisesti ohentuneena ilman kansalaisten enemmistön tukea. On ilmeistä, että hallituksen takana on enää vajaa 40 prosenttia kansasta. Se ei ole paljoa.

Moraalisen laskuopin tulos on vielä huonompi. Politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, ei pitäisi olla korttipeliä valtapaikoilla. Arvojen ei pitäisi olla vaihdannan pelimerkkejä.

Epäoikeudenmukaiset leikkaukset jatkuvat ja uudet veronalennukset, kuten apteekkarivähennykset ja miljoonaperintöjen verotuksen keventämiset, tuovat kymmenien tuhansien uudet edut heille, joilla ennestään jo eniten on.

Me haluamme hallituksen, jossa edustettuina olevien puolueiden asemat perustuvat kansan vaaleissa ilmaisemaan tukeen.

Talous kyllä kasvaa ja kansainvälinen, erityisesti Suomen päämarkkina-alueilla puhaltava myötätuuli tukee vuonna 2015 tapahtunutta käännettä, mutta sen kasvun hedelmiä eivät kaikki pääse nyt maistamaan.

Suomalaiset ansaitsevat parempaa. Me haluamme Suomen, jossa päättäjät omalla esimerkillään osoittavat, ettei vihalle, sorrolle tai rasismille ole tilaa. Me haluamme maan, jossa kansainvälinen yhteistyö nähdään arvona ja mahdollisuutena. Me haluamme maan, jossa nämä arvot eivät ole kaupan.

Me haluamme Suomen, jossa päätöksenteko on läpinäkyvää ja jossa hallitus vastaa toiminnastaan eduskunnalle ja Suomen kansalle. Me haluamme hallituksen, jossa edustettuina olevien puolueiden asemat perustuvat kansan vaaleissa ilmaisemaan tukeen.

Antti Lindtman

Kirjoittaja on SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Urheiluhistoriaa tulee penkoa – jäisi koheltaminen vähemmälle

Opetusministeriö on joutunut valtiontalouden tarkastusviraston valvonnan vuoksi perimään Valolta ja myös olympiakomitealta avustusrahoja takaisin lähes 2 miljoonaa euroa.

Puhtaat eivät ole jauhot pussissa perijälläkään. Ministeriössä ei ole noudatettu omia eikä valtion liikuntaneuvoston päätöksiä.  Esimerkiksi ylitarkastaja Hannu Tolonen ei ole piitannut näistä päätöksistä vaan on esitellyt ja myöntänyt avustuksia ohi sääntöjen. Eikä hän ole ministeriössä ollut ainoa koheltaja. Valvonta on ollut lähes olematon ministeriössä. Jopa niin, että vuonna 2015 ministeriön oma entinen virkamies Timo Haukilahti joutui kääntymään oikeuskanslerin puoleen saadakseen muutoksen ministeriössä vallitsevaan epäkohtaan.

Nyt Valo, jonka toimintaan esimerkiksi Työväen urheiluliitto (TUL) ei lähtenyt mukaan,  on fuusioitunut olympiakomiteaan ja Valon entinen pääsihteeri Teemu Japisson on jättänyt virkansa.

Vaikka puolustus kertookin varojen tulleen käytetyksi lasten urheiluun, niin kyllä sieltä OK:n tileiltä löytyy ylimitoitettu muutaman tonnin synttärilahja ruhtinaallista palkkaa nauttivalle ja huippu-urheilun kehittämisessä epäonnistuneelle sekä Norjan mäkivalmennuksesta potkut saaneelle Mika Kojonkoskelle.

Vaikka esimerkiksi Kalervo Kummola on ehdottanut Kojonkoskelle eropaperia, niin mieshän istuu pallillaan kuin tatti.

Nyt olympiakomitealla on uusi johtokaksikko Timo RitakallioMikko Salonen. Heillä on puhdas pöytä ja suhteet kunnossa moniin suuntiin. Nähtäväksi jää miten Timo Ritakallio tulee kunnioittamaan opetusministeriön suositusta, ettei joillekin makseta pääministerin suuruista palkkaa toimistossa.

Äänekkäitä vastustajiakin löytyi sinivalkovärien pettämisen vuoksi.

Suomen urheilu mataa syvällä kansainvälisessä unholassa. Kun meillä on ollut kosolti ilonkin päiviä, niin halusin palata tunnetun urheilujohtajan, nyt 94-vuotiaan Jukka Uunilan aikoihin. Hän antoi pitkän haastattelun Urheilumuseon Pekka Honkaselle ja Jouko Kokkoselle maaliskuussa 2010. Kuuntelin jutustelun alusta loppuun.

Kun Uunila palasi 1966 Budapestin yleisurheilun penkin alle menneistä EM-kisoista, hän havahtui ja päätti muutoksen hetken koittaneen. Yleisurheilumme valmennusta oli siihen asti johdettu laaja-alaisesti Armas Valsteen tiedoin ja taidoin. Ne olivat maailmalla arvostettuja.

SUL:n puheenjohtaja Uunila oli kuullut Arthur Lydiardin luennon valmennuksesta. Pitkien neuvottelujen jälkeen tämä uusseelantilainen mies tuli tuplaamaan suomalaisjuoksijoiden harjoittelut ja vakuutti metodeistaan myös suomalaiset valmentajat.

Äänekkäitä vastustajiakin löytyi muun muassa Pekka Tiilikaisesta ja Paavo Noposesta sinivalkovärien pettämisen vuoksi.

Samalla urheiluliitto toteutti amerikkalaisen liike-elämämallin mukaan ja konsultti Nyströmin avulla 5 vuoden tavoiteohjelman. Jokaisen urheilijan ja hänen valmentajansa kanssa keskusteltiin realistiset mahdollisuudet. Urheilijoita kohdeltiin yksilöinä.

Nykyäänhän olympiakomitealla ei ollut vaikkapa Riossa muita tavoitteita kuin olla mukana kivassa olympiafiilingissä.

Muutoksiin Uunilan olympiakomitean puheenjohtajakaudella kuului myös valmennuspäällikön palkkaaminen olympiakomitealle. Uunilalla oli varsin hyvin tiedossa Tokion 1964 olympiakisojen koripallovalmentaja Kallu Tuominen, joka oli johdattanut Suomen noissa kisoissa 11. tilalle.

Paikka julistettiin pelisääntöjen mukaan hakuun. Kallu kysyi Uunilalta, että pitääkö hänenkin hakea kyseessä olevaa paikkaa erikseen, ja mitä hän kirjoittaa hakemukseen. Uunila vastasi, että tottakai sinunkin pitää hakea sitä: ”Hakupaperiin kirjoitat, että haet ja nimi alle. Ansiolistaa ei tarvita.” Se riitti ja Kallu Tuominen valittiin yksimielisesti.

Eikä tarvinnut katua. Suomen urheilussa alkoi tapahtua. Kallu kokosi yhteen eri urheilulajien valmentajat yhteistyöhön. Hän tiesi, että jokaisella huipulla on lajista riippumatta oltava sama peruskestävyysvalmennus.Valmennustiedon jakaminen yli rajojen oli tärkeää.

Oli tuossa monituntisessa Urheilumuseolle annetussa haastattelussa useita muitakin näkökohtia. Nykyäänhän olympiakomitealla ei ollut vaikkapa Riossa muita tavoitteita kuin olla mukana kivassa olympiafiilingissä, kuten Kojonkoski luonnehti.

Historiaan kannattaa tutustua huolellisesti, sillä niiden vaiheista voi löytää jyviä urheilumme kehittämisen suhteen.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.)

Hukkuuko ihminen nettiin?

Politiikka on kommunikointia. Ilman sisäistä ja ulospäin suuntautuvaa keskustelua ja kommunikointia ei ole demokratiaa. Netin voimasta kertoo nuorten ay-aktiivien kampanja nollasopimuksia vastaan ja äskeinen kampanja Älä kerro Martille -projekti, jolla kerättiin varoja Crisis Management Initiativen eli CMI:n rauhanvälitystyöhön.

Hukkuuko kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä aktiivinen kansalaisuus nettiin? Ja mitä tapahtuu, kun ”some-kuplat” ovat yhä enemmän samanhenkisten kontakteja? Tai kun samanhenkiselle ryhmälle algoritmit syöttävät samanhenkisiä uutisia, jotka perustivat muiden samanhenkisten klikkauksiin?

Samanmielisten kupliin ei luonnollisesti eksy toisenlaista näkökulmaa edustava kansalainen ja jos eksyy, niin suun aukaiseminen valtavirtaa vastaan voi aiheuttaa hyökkäysryöpyn eli someraivon.

Järjestöt tuovat lisäarvoa paitsi aktivoimalla kansalaisia, myös antamalla tärkeän panoksen päätöksentekijöille.

Some on loistava ja välttämätön yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. Olen itse Facebookissa ja nettiyhteisö Twitterin aktivisti, mutta kaipaan muutakin osallisuutta. Olisi harmillista, jos tulevaisuudessa keskustelu yhä enemmän rajoittuu vain internetiin.

Pakko tunnustaa, että muistelen usein työväentalojen tunnelmaa, hajuja ja väittelyjä. Kaiken kaikkiaan: juuri nyt tarvitaan monipuolista osallistumista, tilaa ja mahdollisuuksia keskusteluille ja kohtaamisille.

Puu kaatuu muutamassa minuutissa, mutta uuden puun kasvaminen kestää vuosikymmeniä. Kansalaisjärjestöjen toiminnan vaikeuttaminen voi tapahtua yhdellä valtion budjetin nuijankopautuksella, eikä sitä rihmastoa voi juuri mikään korvata. Järjestöt tuovat lisäarvoa paitsi aktivoimalla kansalaisia, myös antamalla tärkeän panoksen päätöksentekijöille. Demokratiavaje olisi ammottava, jos eduskunnalle tulevia esityksiä kommentoisivat vain samat ihmiset ja tahot, jotka ovat olleet hallituksen asiantuntijoina.

Eduskunta-aikoinani huomasin, kuinka kansalaisjärjestöjen edustajat olivat usein paljon paremmin informoituja käsiteltävänä olevassa asiassa ja tietoisia uusimmista käänteistä kuin ns. viralliset viisaat.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.)

Kolumni

Antton Rönnholm

Kirjoittaja on SDP:n puoluesihteeri.

Luottamuksen loppu

Tasavallan presidentin Kultaranta-keskustelujen yhteydessä sain osallistua paneeliin politiikasta uuden mediavaikuttamisen aikaudella. Keskustelua kehystävät ilmiöt kuten valeuutiset, perinteisen median kriisi, kärjistyvä somekieli, hakkerointi, disinformaatio, populismin nousu ja ääriliikkeet.

Suomalaisen ja muiden pohjoismaisten yhteiskuntien menestyksen takana ovat yhteistyö, avoimuus ja luottamus. Ne ovat luoneet meille osallisuutta, tehokkuutta ja tasa-arvoa: menestystä. Nyt jakolinjat kuitenkin syvenevät.

Omista ja muiden maiden vaaleista näemme, että meneillään on maantieteellinen eriytymiskehitys, jossa maaseutu ja kaupunki liukuvat kauemmaksi toisistaan mielipiteiden ja äänestyskäyttäytymisen kautta.

Ohipuhuminen lisääntyy ja keskustelun navat kasvattavat etäisyyttään pönkittääkseen omaa asemaansa, oikeassa olemisen kokemusta.

On tapahtunut sosioekonominen ja kulttuurinen muutos, jossa monet perinteisellä jaottelulla samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat elävät keskenään kovin eri tavalla. Ohipuhuminen lisääntyy ja keskustelun navat kasvattavat etäisyyttään pönkittääkseen omaa asemaansa, oikeassa olemisen kokemusta.

Valta-asemiin liittyvä jako ei ole kadonnut vaikka periaatteessa tietoa on nyt entistä laajemmin tarjolla. Kansalaisten luottamus on nimittäin heikentynyt koko poliittiseen järjestelmään, jota ei varmasti ole vahvistanut viime viikkojen näytelmä. Suurista uudistuksista puhutaan, mutta niitä ei saada useamman hallituskaudenkaan yli tehtyä ja yhteinen tilannekuva puuttuu. Ja missä sen muodostaisi?

Arthur Miller sanoi, että hyvä sanomalehti on kuin kansakunta puhuisi itselleen. Nyt yhden foorumin tilalla on satoja, jollei tuhansia eri kanavia joista voimme valita kukin omamme. Osa tietää entistä enemmän, osa vähemmän, mutta ei ole enää median ohjailtavissa kuten ennen.

Onko mitään tehtävissä?

Populismia ei voi leimata yksiselitteisesti miksikään eikä mitään populismiksi. Täytyy antaa kaikkien kukkien, samalla myös rikkaruohojen kukkia. Trumpin voiton jälkeen populistit ovat hävinneet kaikki vaalit, koska oikeat ratkaisut puuttuvat.

Netflix-aikakauden äänestäjät haluavat aina uutta, mutta oppivat kokeilemalla. Eikä tahto ei vie läpi harmaan kiven: USA:n ero ilmastosopimuksesta ja kannanotot Naton sisällä kenties vahvistavatkin ilmastonmuutoksen torjuntaa ja Euroopan unionia uusien tahojen ottaessa vastuuta ja asemia.

Monelle lukijalle tuntuu totuudenjälkeiseltä, että vaikka osingot ovat historiallisen korkealla tasolla suhteessa korkotasoon, ja johdon palkkiot nousevat, palkanmaksukykyä ei ole.

Medialla itsellään on vastuu klikkijournalismin kasvusta, sillä on näyttöä siitä, että laadukkaalle journalismille on kysyntää.  Mutta jos kaupallinen media tekee vääriä bisnesvalintoja, niitä ei voi lainsäätäjä korjata.

Yhteiskuntana meidän tulee miettiä tarkkaan Yleisradion tehtävä ja asema, jotta julkinen palvelu voi parhaalla tavalla tukea totuudenmukaisen informaation leviämistä ja sitä kautta yhteisen tilannekuvan rakentumista.

Puolueilla ja poliittisella järjestelmällä on vastuu päätöksentekokyvystä ja kielestä, jolla politiikasta puhutaan. Ja eliiteillä laajemmin luottamuksesta. Monelle lukijalle tuntuu totuudenjälkeiseltä, että vaikka osingot ovat historiallisen korkealla tasolla suhteessa korkotasoon, ja johdon palkkiot nousevat, palkanmaksukykyä ei ole.

Tuomas Anhava muotoili runossaan, että kauneus, ei hyvyys sanoja tarvitse, mutta totuus ilman sanoja on arvoton. Sanat ovat valintoja. Ja tästä syystä yhteinen kielemme on meidän kaikkien vastuulla aina sosiaalisesta mediasta eduskunnan istuntosaliin.

Kielen korruptio johtaa totuuden eroosioon. Tämän päätepisteenä on luottamuksen loppu. Ja siihen meillä ei ole seuraavallakaan satasella varaa.

Antton Rönnholm

Kirjoittaja on SDP:n puoluesihteeri.

Kolumni

Tuula Haatainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Politiikan hullut päivät

Viime lauantaina klo 8.45 olimme kaikki yli 3 000 juoksijaa samalla viivalla Finlandia-talon edustalla. Puolimaraton alkamassa, edessä hikinen taival. Tämä vaatii keskittymistä. Olen ottanut tavakseni kirjoittaa mielessäni artikkelia samalla kun juoksen.

Viiteen kilometriin saakka pohdin Euroopan tulevaisuutta. Olemme osa Pohjoismaita ja kuulumme läntiseen Eurooppaan. EU on meidän kotimme. Eurooppa perustuu yhteisille arvoille, jotka luovat pohjan yhteiselle tulevaisuudelle. Juoksuni aikana perussuomalaisissa sai vallan johto, joka puheissaan ja kirjoituksissaan kyseenalaistaa perustavanlaatuiset arvomme ja EU-jäsenyyden avoimesti.

Kymmeneen kilometriin saakka ajattelin globaalia vastuutamme.

Emme elä vain Suomessa tai Euroopassa, olemme osa koko planeettaa. Kannamme omilla teoillamme vastuuta ympäristöstä ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Myönteiseen kehitykseen syntyi suuri särö Trumpin irtisanouduttua Pariisiin ilmastosopimuksesta. Trump vetää mattoa alta puhtaan teknologian mahdollisuuksilta ja samalla uusilta investoinneilta ja työpaikoilta.

Tähän ei Euroopan pidä alistua, vaan aktiivisesti etsiä keinoja maapallon lämpenemisen hidastamiseksi.

Politiikka on ollut minulle hyvinvoinnin ja turvallisuuden rakentamista.

15 kilometriin saakka pohdin liberaalin vasemmiston tulevaisuutta. Politiikka on ollut minulle hyvinvoinnin ja turvallisuuden rakentamista. Se on kansainvälistä yhteistyötä, jolla ehkäistään kriisejä, se on neuvottelukoneistoja työntekijöiden oikeuksien suojelemiseksi tai sopimuksia naisten ja lasten oikeuksien turvaamiseksi. Populistisilla heitoilla hämärretään politiikan merkitystä ja vakavuutta.

20 kilometriin saakka puntaroin vapauden, yhteisvastuun sekä henkilökohtaisen vastuunottamisen tasapainoa. Näitä kaikkia tarvitsemme. Vapautta ei voi saavuttaa ilman vastuuta. Jokainen meistä on itse vastuussa sanoistaan ja teoistaan.

Viimeisellä kilometrillä uupumus vaivaa ja kramppi jalassa. Vertaan politiikkaa pitkän matkan juoksuun. Pitkän matkan juoksussa tärkeintä on sekä päämäärä että liike. Tuskien taival kääntyy voittoon ja tavoitteista tulee totta.

Tuula Haatainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.