Norja oli kuitenkin kisojen ykkönen: 7 kultaa, 6 hopeaa ja 5 pronssia. Tunturimaan menestyksen takana on rakkaus hiihtourheiluun. Reput selässä, lapset kainalossa ja laduilla iskostetaan hiihdon lumoa. Ja lunta ja tunturia riittää. Ja öljyrahojakin.

Iivo Niskanen ja Krista Pärmäkoski olivat MM-hiihtojen odotetut suomalaistähdet. Matti Heikkinen oli ennen kisoja arvoitus, joka sinnitteli mitalille. Mitalien syrjään pääsivät myös joukkuelajeissa Kerttu Niskanen, Laura Mononen, Aino-Kaisa Saarinen ja Sami Jauhojärvi.

Suomen mitalisato oli yhteensä viisi (1-1-3) kun mitalisijoja jaettiin kaikkiaan 63 yhteensä 21 lajissa. Osanottajia oli 700.

Vaikka kisat olivat tosi hyvin järjestetyt ja televisioidut, niin Hiihtoliitto otti euroissa takkiin. Ei tullut odotettua katselijamäärää 250 000 vaan jäätiin numeroihin 180 000. Pääasia oli kuitenkin urheilun voitto ja tulevaisuus.

Hiihtoliitolle myös tunnustus siitä, että se toimii yhteistyöhakuisesti niin politiikan kuin muidenkin tukijoiden kanssa.

***

Hiihdossa on vuosien saatossa haettu onnistuneesti katsojille parempia näkökulmia. Enää ei lähetetä viidenkympin hiihtäjiä kiertämään metsän pimentoon kertakiekkaa, vaan on laadittu 5—10 kilometrin kierros, mikä on melkein kaiken aikaa katsojien silmissä. Se vaan kierretään useampia kertoja.

Sitten on luotu kiehtovat sprinttikisat. Puusukset hylättiin. Niiden viimeinen käyttäjä taisi olla Juha Mieto Falunissa. On erotettu Pauli Siitosen lanseeraama ja norskien ensimmäisien joukossa hyväksymä luistelutyyli perinteisestä ladun lykinnästä.

Suomi on kyllä ollut etupäässä uudistusten jarruttaja, mutta onneksemme aina hävinnyt.

***

Berliinin 1936 olympialaisia moni kuunteli Hakaniementorille pystytetyistä radion ämyreistä. Kaikilla kun ei vielä silloin ollut kodeissaan edes kidekoneradioita. Olikohan selostajana Martti Jukola, Näiin muistelen pikkupoika-aikojani.

Tekniikan edistyminen on sittemmin ollut vauhdikasta. Noin 60 vuotta sitten urheilukilpailujen tuominen Suomessa koteihin katseltavaksi näköradion, töllöttimen, avulla oli uskomatonta. Nyt pelkkää värikylläistä satojen kanavien arkea.

Varsinkin urheilun seuraaja saa itselleen monipuolisemman kuvan televisiossa kuin vaivautumalla paikan päälle tunnelmalliseen live-katsomoon. Tv tarjoaa uusintoja ja hidastuksia. Lähikuvien seuraaminen on herkkua. Eikä tässä kaikki.

Uintikilpailuissa kärkiuimareiden edessä etenee väriviiva kertoen ollaanko ennätysvauhdissa. Lentopallossa ja tenniksessä voidaan tarkistaa pallon putoamiskohta kiistattomasti. Jääkiekosssa kelataan videota kunnes selviää kävikö pikku musta maalissa. Jalkapallossa voidaan tulevaisuudessa tarkistaa jälkikäteen pelivälineen matka maalitolppien välissä. Maradonan käsimaalilla ei tule olemaan menestystä. Mäkihypyssä rinteeseen heijastetaan viiva, jonka on jäätävä suksien taakse mikäli mielii olla paras siinä vaiheessa. Ja niin edespäin.

Kyllä televisio palvelee katsojaa aivan mielikuvituksellisesti. Ja kehitys jatkuu muun muassa kolmiulotteisena kuvana.

***

Mutta sitten tullaan myös kehitysalueelle minkä voi hyvinkin kyseenalaistaa. Tietokonerobotille syötetään jo nykyisin pelin pöytäkirja tapahtumineen ja robotti tekee niillä tiedoilla otteluselostuksen. Siinä ei ole urheilutoimittajan kiintoisaa mielipidettä eikä tunnelmointia. Se on vain koneen virkamiestekstiä.

Siis urheilutoimittajan ammattitaitoa ei enää tarvita. Onko siis katoava ammatti kuten kirjapainolatojankin oli. Ei toivottavaa. Kyllä ihmistä aina tarvitaan. Inhimillinen näköala asiaan kuin asiaan on tarpeellinen. Siis vaikka tekniikka harppookin jättiaskelin ihmisen palvelukseen, niin ei kaikkea silti pidä koneellistaa.

Kukahan olisi vuoden urheilija Suomessa jos robotille syötettäisiin ehdokkaiden laji ja saavutukset? Eivät ainakaan tunnesympatiat painaisi lopputuloksessa yhtikäs mitään. Kyllä ihmisten maailma aina tarvitaan, Mieluummin halaan ihmistä kuin robottia. Mieluummin seuraan hiihtäjiä kuin robotteja suksia survaisemassa.

***

Muistuu mieleen 1964 Tokion olympiakisojen matkani. Paluumatkalla välilasku Intian Delhiin. Lentokentällä ahersi sadoittain intialaisia miehiä kaivamassa maata pitkävarsisilla lapioillaan vaikka käytettävissä olivat jo silloin kaivinkoneetkin.

Hämmästelevään kysymykseeni vastattiin, että me tarjoamme työtä ihmisille koneiden sijasta. Silloin vielä inhimillisyys voitti rahan.