Kolumni

Mari Lahti

Kirjoittaja on terveystieteen tohtori, mielenterveystyön tutkija ja lehtori.

Lapset voivat huonosti – tässäkö syy?

Mediassa puhutaan jatkuvasti siitä, miten lapset ja nuoret voivat entistä huonommin. Tai siitä, miten osalla perheistä on vaikeampaa kuin koskaan. Asiat eivät kuitenkaan koskaan synny tyhjiössä itsekseen. Tosiasia kuitenkin on, että aikamme poliittinen päätöksenteko on vaikuttanut merkittävästi siihen, että pahoinvointi on lisääntynyt. Miksi näin?

Palataanpa ajassa hieman taaksepäin.

Kouluterveydenhuolto juontaa juurensa vuoteen 1920, mutta vasta vuonna 1944 kouluterveydenhuolto määriteltiin neuvolalain puitteissa lakisääteiseksi toiminnaksi. Kouluterveydenhuollolla on merkittävä asema havaita lasten ja nuorten kehityksessä tapahtuvia muutoksia sekä toteuttaa osaltaan ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa, kansanterveystyötä. Uuden kansanterveyslain puitteissa vuoden 1970 alussa terveydenhoitajien määrä kouluissa kasvoi runsaasti 80-luvulle tullessa.

Kouluterveydenhuolto on aivan ensiarvoisen tärkeässä asemassa ennaltaehkäisemässä ja puuttumassa mm. mielenterveysongelmien syntymiseen ja oireiden havaitsemiseen lapsilla ja nuorilla.

Käytännössä kouluterveydenhoitaja oli joka koulussa paikalla lähes päivittäin. Tämä kaikki kuulostaa kovin hyvälle. Mutta mitä sitten tapahtui?

Nykyisellään useat eri lait ohjaavat ja määrittelevät kouluterveydenhuollon tavoitteita ja sisältöä. Tämän päivän kouluterveydenhoitajat osallistuvat työnkuvansa puitteissa laajaan oppilashuoltoon sen perinteisen terveyden edistämisen lisäksi ja omaavat laajat väestövastuupohjat. Näin kouluterveydenhoitaja ei ole tavoitettavissa päivittäin omalla lähikoululla.

Ja sitten tuli lama. Muistamme hyvin 1990-luvun laman ja siitä seuranneet rankat leikkaustoimet julkisiin palveluihin. Nämä leikkaukset tehtiin oikeistovetoisen hallituksen toimesta ja suurimpia kärsijöitä olivat mm. kouluterveydenhuolto. Tästä syystä tuntuu erityisen kornille se, että oikeistopuolueet nyt ihmettelee suureen ääneen lastemme pahoinvointia vaikka ovat itse olleet tekemässä 1990-luvun laman leikkauksia.

Olen puhunut paljon sen tärkeydestä, että tekisimme näyttöön perustuvaa politiikkaa. Kyseenalaistan voimakkaasti sen, että tämän suuntaiset päätökset ja resurssien vähennykset, joita 1990-luvun laman aikaan tehtiin, kohdistettiin nimenomaan kouluterveydenhuoltoon. Kouluterveydenhuolto on aivan ensiarvoisen tärkeässä asemassa ennaltaehkäisemässä ja puuttumassa mm. mielenterveysongelmien syntymiseen ja oireiden havaitsemiseen lapsilla ja nuorilla. Mielenterveysongelmia kohtaa joka viides aikuinen ja puolet näistä vakavista mielenterveydenongelmista alkaa jo lapsuudessa.

Tällä hetkellä leikkausten kohteena on rajusti ollut esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Mitä tapahtuisi jos poliittista päätöksentekoa ohjaisi entistä enemmän näyttöön perustuva päätöksenteko? Olisimme voineet mahdollisesti välttää ylläkuvatun kaltaiset resurssien vähennykset niiltä, jotka sitä eniten olisivat tarvinneet, kuten lapset ja nuoret. Olisimme voineet arvioida lapsivaikutukset ja todeta, että jos tahdomme tosiasiallisesti voida puuttua ajoissa ongelmien syntyyn, tulisi resursseja kouluterveydenhuollossa olla riittävästi. Ironista kyllä, kymmenisen vuotta laman jälkeen pidetyssä kouluterveydenhuollon konsensuskokouksessa todettiin juuri näin. Ja ketkä näin totesivat? Sosiaali- ja terveysministeriö, Suomen akatemia ja lääkäriseura, asianmukaisesti. Yhdessä.

Masentavaa tästä kaikesta tekee sen, että nykyisellä oikeistolaisella hallituksellamme on tainnut historian luvut jääneet lukematta. Tai oppi ei ainakaan näytä menneen perille. Ja kuten sanotaan, jos et tunne menneisyyttä, et voi tietää tulevaa.

Tällä hetkellä leikkausten kohteena on rajusti ollut esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jonka yhtenä tehtävänä on edistää kansalaisten terveyttä ja tutkia erilaisten terveydenedistämisen toimien vaikuttavuutta kuten kouluterveydenhuoltoa ja mielenterveyden edistämistä. Nyt kuitenkin tämän instanssin toiminta ajetaan ahtaalle jatkuvien määrärahojen vähennyksien takia. Tuntuu hyvin oudolle, että nykyinen hallituksemme ei tahdo saada sitä näyttöön perustuvaa tietoa tekojensa vaikuttavuudesta tai arvioita etukäteen leikkausten vaikutuksista vaikkapa lapsiin ja nuoriin tai heidän perheisiinsä. Vaikutukset ovat ennustettavissa. Ehkä tämän takia historiankirjoja ei ole haluttu kaivaa esille?

Nyt vietämme lasten oikeuksien viikkoa, joka huipentuu 20.11.2016 sunnuntaina lasten oikeuksien päivään. Tehdään arvovalinta ja asetetaan lapset ja nuoret keskiöön ja päätöksentekomme ytimeen. Klisee tai ei, mutta heissä on meidän tulevaisuutemme. Ja meistä riippuu millainen tulevaisuus heille tämän hetkisen poliittisen päätöksenteon myötä jätetään.

Kolumni

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

Aina vaan sote…

Näin joulun jälkeen voidaan muistella, että eräs täkä­läi­nen market oli joulun alla myyntiä petratakseen pes­tan­nut pikkuvii­kareiden iloksi ja ihmeeksi oikean joulupu­kin, jolla oli mukanaan ihan oikea poro. Poroa ei tieten­kään voinut tuoda markettiin sisälle, joten pukki­kin jou­tui poroineen päivystämään ulkona, oven pielessä. Pukilla oli tietenkin lakisääteiset taukonsa ja kun hän sitten palasi iltapäiväkahviltaan, häntä tervehti pikku­po­jan he­leä ääni, joka ilmoitti: ”Ei pukki nyt voi läh­teä porolla mihin­kään”

Miten niin ei voi lähteä, kysyi pukki.

”No kun siitä porosta valui kaikki bensa ulos.”

Pikkupojan tilannearvio oli väärä… niin kuin soten suhteen monellakin.

Nyt on hallituksen taholta valinnanvapautta arvioitu dramaattisesti uudelleen ja kun demaritkin ovat luopuneet aluekuntamallista ja siirtyneet maakuntamallin kannattajiksi, aletaan olla lähellä ratkaisukynnystä eli tilannetta, jossa jotain alkaa syntyä.

Toivottavasti ei kuitenkaan käy niin, että demarit siirtyvät aluekuntaverosta suoraan maakuntaveron kannattajiksi. On nimittäin laskettu, mitä olisi maakuntavero, jos soten rahoitus rakennettaisiin sen pohjalle – tosin hallituksen nykyisessä ehdotuksessa maakuntaveroa ei ole, mutta Kepu pitää sitä jatkossa mahdollisena.

Soten rahoitus maakuntaverolla johtaisi todella suureen eriarvoisuuteen. Alhaisin maakuntaveron prosentti olisi Uudellamaalla, 13,8 %. Korkein maakuntavero olisi Kainuussa 30,5 %. Varsinais-Suomi olisi keskivaiheilla, vero 20,7 %. On selvää, että näin suuria eroja ei voi hyväksyä.

Luin Ylen sote-jutusta, että lähes kaikkien asiantuntijoiden mielestä maakuntia pitäisi olla vähemmän. Miksi ihmeessä?

Jos rahoitus tulee valtiolta, Suomi on periaatteessa jo yksi alue, ei sillä ole lisäarvoa, miten alueen sisällä rajat kulkevat.

Ja jos rahoitus on kunnossa, silläkään ei ole merkitystä, onko maakunta suuri vai pieni. Esim. Ahvenanmaalla kaikki toimii, kun rahoitus toimii (liiankin hyvin?), kaikkea ei hoideta itse, tietyt tapaukset ohjataan Uppsalaan tai Turkuun – täysin ilman Helsingistä tapahtuvaa paimentamista – ja ministeriön kaavailema sairaaloiden työnjako on jo tätä päivää, ei siihen maakuntauudistusta tarvita.

BTW jos valinnanvapautta terveydenhuollossa halutaan lisää, yksinkertaisemmin se tapahtuisi nostamalla Kela-korvauksia, aluksi vaikkapa tasoon, millä ne alunperin olivat – hallinto on olemassa, ei tarvitsisi sekoittaa mitään. Myöhemmin korvaukset voisi nostaa niin korkeiksi kuin halutaan, mutta mukaan pitäisi ottaa julkinen perusterveydenhuolto. Mutta ei mitään yhdellä hallitsemattomalla rysäyksellä, vaan asteittain.

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Ville Lintunen

Kirjoittaja on turkulainen kunnallispoliitikko.

Mikael Jungnerin joutsenlaulu

6.10.2011 lähetin sähköpostin, jota voi pitää ensimmäisenä askeleenani politiikan parissa.

Demarituttavalleni lähettämäni sähköpostin ensimmäinen kappale päättyi sanoihin: ”Sen enempää asiasta numeroa tekemättä olen kuitenkin kokenut itseni aina jossakin määrin sosiaalidemokraatiksi ja siksi SDP tuntuisi luonnollisimmalta puoluevalinnalta, jos mukaan lähtisin. Vaikka SDP:n maine tällä hetkellä taitaa ollakin hitusen kallellaan tuollaisen varttuneemman kansanosan puolueeksi, niin toisaalta ainakin itse olen nähnyt ainoastaan positiivisena asiana, että myös Mikael Jungnerin ja miksei Jutta Urpilaisen kaltaisia henkilöitä on puolueessa noussut merkittäviin tehtäviin.”

Jälkeenpäin sain kuulla, että tuttavani oli lähettänyt sähköpostini eteenpäin kehuna tuolloiselle SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungnerille.

Kun muutama päivä sitten luin Mikael Jungnerin päätöksestä jättää SDP, en ollut yllättynyt. Parin viimeisen vuoden aikana Jungner on edelleen pystynyt erityisesti somessa tykittämään teräviä päivityksiä, mutta ajatusten kokonaisuus on ajautunut kauemmas useamman suomalaisen arjesta.

Demariystäväni puki täydellisesti sanoiksi Facebookissa omankin ajatukseni nykyisestä Mikael Jungnerista: ”Se on niinkuin hurahtanut tuohon höttöiseen vapauspopulismiin, missä negatiivisia sivuvaikutuksia ei ajatella, jos itse ei niistä kärsi ja muista ei tarvitse välittää – koska vapaus. Se on aivan liian vastuutonta toimintaa demareille ja siten Jungner on väärässä seurassa. ”

Voin lisätä tuohon perään vain, amen.

Itselleni höttöinen vapauspopulismi on jotain niin espoolaista ja sieltähän Jungnerkin tulee. Vapaus tehdä jotakin kuulostaan aina hienolta, mutta tosiasiassa se tarkoittaa, että hädän hetkellä olet yksin.  Vapauspopulismiin kuuluu oleellisena osana perin kummallinen käsitys yhteiskunnan holhouksesta, joka ponnahtaa pinnalle suomalaisen alkoholikeskustelun yhteydessä yhtä varmasti kuin puliukot keväisin liekkimajan nurkilta.

Itsekin joudun silloin tällöin pohtimaan kohtaamisiani tämän meitä kuristavan holhouksen kanssa. Viikonloppunakin joudun kävelemään 40m Citymarketin kassalta saadakseni Alkosta viinipulloni, kun ilman holhousta saisin sen Citymarketista käveltyäni 200m, kuten pekonipakettia etsiessäni.

Ehkä enemmän holhousta olikin kohtaamisessani viikolla tarjoilijaneidon kanssa, joka pikkujouluillan päätteeksi julkesi todeta ”Hei, me suljetaan kohta, niin otatteko vielä yhdet?” En vain tuossa hetkessä osannut ahdistua holhouksesta, mutta jo seuraavana päivänä pahoitin mieleni.

Kovin seksikästä se ei ollut, mutta jopa yllättävän raikasta maailmassa, jossa eniten huutavan ääni on jo aikoja sitten peittänyt parhaan argumentin.

Viina tunnetusti saa ihmiset eroamaan ja näin päättyi Jungnerin ja demareidenkin rakoillut liitto. Viinan sivuvaikutukset saivat sattumalta ensimmäisen uhrinsa päivänä, jolloin Jungner oli jo valmiiksi buukattu TV 1:n Pressiklubiin.

Viestintätoimiston toimitusjohtaja Jungner olikin laskenut jokaisen askeleensa. Tosin jos Jungerin toimitusjohtaman viestintätoimisto Kreabin asiakkaisiin kuuluu panimoalan toimijoita, niin aivan yhtä hyvin Jungner ei onnistunut demarikansanedustajille kauppaamaan asiakkaansa etua, vaan äänin 1-34 kansanedustajat päättivät kantaa vastuunsa ja kuunnella tieteellisiä tutkimuksia ja kaiken maailman dosentteja.

Kovin seksikästä se ei ollut, mutta jopa yllättävän raikasta maailmassa, jossa eniten huutavan ääni on jo aikoja sitten peittänyt parhaan argumentin.

Ville Lintunen

Kirjoittaja on turkulainen kunnallispoliitikko.

Kolumni

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

Kyll määki Turuus…

Turussa Puutorin kulmalla sattui vastatusten kaksi rouvashenkilöä, rouva Nieminen ja rouva Karlsson. Niemiskä vaikutti hyvin alakuloiselta ja silmätkin punoittivat aivan kuin hän olisi itkenyt. Karlssonska tietysti osaaottavaisena heti kysyi, mikä on hätänä. Tähän Niemiskä, että mies oli perjantai-iltana lähtenyt ostamaan tulitikkuja eikä ole tullut takaisin, vaikka nyt on jo maanantai. Karlssonska rohkaisi heti: Mitä sää tommost porat, tosa on sul tikui!

Tämä juttu, jonka aikoinaan kuulin maineikkaan radiohenkilön Markku Heikkilän ohjelmassa ”Uutissi Turust” kuvaa mainiosti turkulaista luonteenlaatua, jonka kanssa nyt joudun totuttelemaan, kun olen nyt kuukauden verran asunut Turussa

Uudenkaupungin asioihin alkaa olla välimatkaa, mutta kyllä kiintoisia aiheita edelleen on. Esimerkkinä vaikkapa nämä vireillä olevat rakennushankkeet, joista keväällä totesin, että nyt kun kaupungin taloudessa on 3,3 miljoonan ylijäämä, heti innostutaan 70 miljoonan rakennushankkeista. Tähän virkahenkilö vastasi topakasti, että oikea luku on 30 miljoonaa. Nyt luku siis on 40 miljoonaa. Ja tästä vuodesta näyttäisi taas tulevan tappiollinen.

Ja kun ensin puhuttiin 20 miljoonasta ja sitten tuli 10 miljoonaa lisää ja sitten taas 10 miljoonaa lisää ja niin edelleen. Mikä on luku siinä vaiheessa, kun sopimukset allekirjoitetaan?

Kun 40 miljoonan summa jaetaan suunnitellulle 20 vuoden takaisinmaksuajalle, normaalilla laskuopilla lyhennyksiä tulee maksettavaksi 2 miljoonaa per vuosi.

Asia on toki hyvä, mutta ennen kuin suuren innostuksen vallassa tehdään kallis päätös, pitäisi tietää sen todellinen hinta ja miten se rahoitetaan. No, onneksi en enää ole tässä asiassa maksumiehen asemassa.

Niin, tuo otsikon lausahdus on hyvin vanhaa perua ja se on ajan myötä saanut monenlaisia sisältöjä. Alkunsa se lienee saanut siitä kun jossain provinssissa, ehkäpä juurikin Turun ja Porin läänin Uudellakirkolla kaksi tyttöä olivat jutelleet keskenään molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä ja toinen oli kysynyt: Oleks sää ollu poikatten kans niinko sillai? Toinen oli vastannut tiukasti: En. Tähän ensimmäinen: Emmää kans… paitti kerran Turuus. Siihen toinen: Kyll määki Turuus!

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Mari-Elina Koivusalo

Kirjoittaja on turkulainen kaupunginvaltuutettu (sd.).

Katsooko Turku taaksepäin?

Kun Juha Sipilän hallitus vuonna 2015 päätyi rajaamaan lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta ja kasvattamaan ryhmäkokoja yli 3-vuotiaiden lasten varhaiskasvatuksessa, alkoi Suomessa kiivas keskustelu varhaiskasvatuksen merkityksestä ja kaikkien lasten tasavertaisista oikeuksista, joihin nyt oli tullut historiallisen suuri särö. Iso osa kaupungeista päättikin olla toteuttamatta hallituksen päätöksiä. Isot kaupungit kuten Helsinki, Espoo ja Turku ovat saaneet kiitosta siitä, että ne turvaavat lasten oikeuden ja tunnistavat sivistyksen arvon olemalla toteuttamatta hallituksen päätöksiä.

Turussa on kuitenkin noussut uudestaan keskusteluun nimenomaan kustannusnäkökulma peittäen alleen laadun ja tasa-arvon. Tänään kokoontuvalle kaupunginhallitukselle esitetään, että päätökset subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttämisestä ja ryhmäkokojen pitämisestä ennallaan avataan ja arvioidaan uudelleen ensi keväänä.

Tämä Turussa, joka haluaa profiloitua sivistyskaupunkina. Turussa, jossa juuri kaupunginjohtajavalinnankin yhteydessä painotettiin eteenpäin katsovaa, modernia politiikkaa. Turussa, jossa jokaisen lapsen tulisi olla tasavertaisessa asemassa ja yhtä arvokas.

Kaupungin pitäisi tuntea arvonsa ja merkityksensä sivistyksen ja tasa-arvon edistäjänä.

Helsinki laati juuri uuden kaupunkistrategian, jossa varhaiskasvatukseen otetaan entistä kunnianhimoisempi ote. Siinä linjataan seuraavaa:

”Helsinkiläisillä on tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet. Helsingissä säilytetään subjektiivinen päivähoito-oikeus ja varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitus nykyisellä tasolla. Varhaiskasvatuksen maksuttomuutta edistetään siten, että se on maksutonta viiden vuoden iästä alkaen vähintään neljä tuntia päivässä. Valtuustokauden aikana valmistellaan päätökset maksuttomuuden ulottamisesta myös nuorempiin ikäryhmiin. Varhaiskasvatuksessa panostetaan laatuun, työntekijöiden pysyvyyteen ja turvalliseen arkeen.”

Turussa ei olla vielä päästy strategian päivittämiseen asti, ja kehityksestä lienee turha elätellä toiveita, kun jälleen taistellaan ensisijaisesti sitä vastaan, ettei oteta askeleita taaksepäin.

Turku, joka positiivisessa rakennemuutoksessa on jo ehtinyt kehua nousevansa tuhkasta uudistusmielisellä otteella, uhkaa tehdä itse itsestään takapajulan erottumalla yhdellä aivan keskeisellä sektorilla esimerkiksi Helsingistä. Kaupungin pitäisi tuntea arvonsa ja merkityksensä sivistyksen ja tasa-arvon edistäjänä. Kaupungin pitäisi ymmärtää sillä olevan voimaa purkaa nyky-yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita, ei luoda niitä lisää. Jos tätä ei Turku ymmärrä, on kaupunki kaukana siitä roolista mikä sen muuttuvassa maailmassa pitäisi ottaa.

Mari-Elina Koivusalo

Kirjoittaja on turkulainen kaupunginvaltuutettu (sd.).

Petra Peltonen

Kolumni

Petra Peltonen

Kirjoittaja on SDP:n puoluehallituksen jäsen.

Presidentinvaalit ovat osa demokratiaa

Kaikissa vaaleissa, niin myös presidentinvaaleissa, on kyse ennen kaikkea vaihtoehtojen tarjoamisesta. Ilman ehdokkaita suomalaiset eivät voi tehdä aitoa valintaa, eikä synny vaaleihin olennaisesti kuuluvaa keskustelua niistä arvoista, joilla Suomea halutaan johdettavan.

SDP on asettanut presidentinvaaleihin oman ehdokkaan juuri näiden asioiden takia. Nyt jos koskaan, kun Suomen itsenäisyys täyttää sata vuotta, on meidän mietittävä tarkkaan kansakuntamme arvoja. Tasa-arvo. Rehellisyys. Turvallisuus?

Leiriydymme keskenämme samankaltaisen ihmisten seuraan ­– ja samalla olemme toisenlaisia vastaan.

Presidenttiehdokkaamme Tuula Haatainen sanoi taannoisessa Demokraatin haastattelussa viisaasti:

”Sitä, mistä sisäinen turvallisuus syntyy, ei liiemmin pohdita. Se syntyy nimenomaan siitä, ettei Suomessa ole ryhmiä, jotka on suljettu ulos ja joiden ääni ei kuulu. Ulossulkemisessa on kaikupohja nationalistisille liikkeille ja ääri-ilmiöille.”

Haataisen sanat puhuttelevat minua syvästi. Liian usein politiikka pyörii taloudellisten uhkakuvien ympärillä. Vähintään yhtä suuri uhka on kuitenkin se, etteivät suomalaiset enää koe samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin ennen. Leiriydymme keskenämme samankaltaisen ihmisten seuraan ­– ja samalla olemme toisenlaisia vastaan.

Haataisen tavoite laajentaa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua kestävän kehityksen ja sisäisen turvallisuuden teemoihin on kunnioitettava. Vaikka perinteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vallitsee Suomessa edelleen vahva konsensus, turvallisuus on enemmän kuin Hornet-hävittäjien hankintaa ja puhetta hyvistä naapuruussuhteista.

Yhteiskuntarauha rakentuu hyvinvoinnista ja uskosta parempaan tulevaisuuteen.

Hyvinvoivat ihmiset luottavat omaan tulevaisuuteensa. Tulevaisuudenuskoiset ihmiset eivät radikalisoidu tai pakene kotimaastaan. Yhteiskuntarauha rakentuu hyvinvoinnista ja uskosta parempaan tulevaisuuteen.

Presidentti on arvojohtaja, jonka valta on ennen kaikkea vaikutusvaltaa. Suomalaiset luottavat presidentti-instituutioon ja siksi presidentin sana on painava. Presidentillä on mahdollisuus toimia suomalaisia yhdistävänä voimana, joka kuuntelee hiljaistakin ja saattaa erilaiset näkökulmat yhteen.

Siksi Tuula Haatainen.

Petra Peltonen Petra Peltonen

Kirjoittaja on SDP:n puoluehallituksen jäsen.