Lars von Trierin kynästä syntyy myös uskottavaa komediaa

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Linnateatterin Pomo!-komediassa Rami (Teemu Aromaa, toinen oikealla) palkkaa Kriston (Mikko Nousiainen, oikealla) näyttelemään yrityksen johtajaa. Työntekijät (vasemmalta Linda Wiklund, Jere Hultin, Suvi Aarrekari ja Tom Petäjä) eivät ole vakuuttuneita.

Linnateatterissa on viime vuosina totuttu näkemään kahden tai kolmen näyttelijän komedioita, joissa lennossa vaihtuvia rooleja on jopa kymmeniä. On siis virkistävää nähdä näyttämöllä peräti kuusi näyttelijää. Varsinkin, kun komedia etenee sujuvasti.

TEATTERI

Linnateatteri, Turku

Lars von Trier: Pomo!

Suomennos ja ohjaus Mika Eirtovaara – Sovitus Jack McNamara – Lavastus Peter Ahlqvist – Puvut Anniina Kuula – Valot Esa Näykki – Ääni Marko Korkeaniemi – Rooleissa Mikko Nousiainen, Teemu Aromaa, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Jere Hultin ja Suvi Aarrekari

Tanskalainen Lars von Trier tunnetaan monista ihastuttaneista ja kohauttaneista elokuvistaan kuten ”Breaking the Waves” (1996), ”Dogville” (2003), ”Antichrist” (2009)  ja ”Melancholia” (2011). Näytelmä ”Pomo!” on sovitettu  Trierin ohjaamasta ja käsikirjoittamasta elokuvasta ”Koko homman pomo” (2006).

Elokuvaohjaajan synkät sävyt tuntuvat Linnateatterissa kaukaisilta. Pomo! on raikas, koska von Trier rakentaa taitavasti jännitteitä ja haastaa katsojaa – kuitenkin naurun kautta.

Mika Eirtovaaran suomennoksen turkulaistamiseen saatiin erityislupa. Näytelmässä turkulainen pienyritys käy kauppoja venäläisen firman kanssa. Alkuperäistekstissä tanskalaisesta it-yrityksestä on kiinnostunut islantilainen bisnespomo.

Farssimaista toimistoarkea

Näytelmässä yrityksen johtaja (Teemu Aromaa) on rennon ilmapiirin turvatakseen esittänyt alaisilleen olevansa yksi heistä ja väittänyt, että suurin pomo asuu Yhdysvalloissa. Jotta kaupat venäläisten kanssa saadaan tehtyä, pomo palkkaa liiketapaamista varten näyttelijän (Mikko Nousiainen) esittämään johtajaa. Tarkoituksena on myydä firma ulkomaalaisille, jolloin työntekijät saavat potkut ja pomo isot rahat.

Näyttelijä Kristo ottaa roolinsa tosissaan ja haluaa luoda tapaamisesta jännitysnäytelmän. Roolinsa kautta hän tapaa yrityksen osastopäällikköjä ja joutuu selittelemään oikean omistajan juonittelemia tekoja. Selonteon jälkeen Kristosta tulee työntekijöiden uusi suosikki. Tästä voimaantuneena hän laittaa firman omistuskirjat sekaisin.

Vaikka näytelmän loppu kärjistyy farssimaiseksi sekoiluksi, paketti pysyy kasassa. Katsojia puhutellaan it-yrityksen yt-uhan alaisina toimistorottina, mikä Kriston rakentamassa trillerissä on toimiva tehokeino.

Varmaa näyttelijäntyötä

Lars von Trierin komedia piristää ilman kaksimielisellä huumorilla mässäilemistä. Ohjaaja Mika Eirtovaara on saanut näyttelijöihin samaa raikkautta.

Roolisuoritukset ovat tasapainoisia, eivätkä vilise näyttelijöiden maneereja – jos ei Tom Petäjän silmien pyörittelyä lasketa.

Vaikka Kristo on draaman tavoittelussaan jopa maaninen, Mikko Nousiainen luottaa selkeään ja rauhalliseen ilmaisuunsa. Teemu Aromaa on hermoheikkona yritysjohtajana energinen ja fyysisyydeltään juuri roolin sopiva.

Vaikka naisten roolit jäävät Pomo!-näytelmässä harmittavan sivuun, varsinkin Linda Wiklund vakuuttaa. On mukavaa nähdä häntä vahvan naisen roolissa (tiukka bisneslady Liisa), kun esimerkiksi Emma-teatterin kesänäytelmissä Wiklundille on useimmiten nakitettu kaikki bimbohahmot.

Lambergin virkistävä vaikutus

Taiteellisena johtajana viime elokuussa aloittanut Kalle Lamberg on ollut Linnateatterille raikas muutos. Produktioissa on edelleen taattua linnateatterimaisuutta, mutta juurtuneita tapoja on ravisteltu: näyttämö on täytetty näyttävillä lavasteilla ja usealla näyttelijällä.

Uutta on myös Näytönpaikka-pilottihanke, jonka kautta Jere Hultin ja Suvi Aarrekari ovat päässeet  mukaan Pomon näyttelijäkaartiin. Näin on tarjottu näyttelijänurasta kiinnostuneille nuorille tilaisuus näyttää kykynsä ammattiteatterin produktiossa.

Toivottavasti Linnateatterissa jatketaan Pomon viitoittamalla tiellä.

Ellinoora Sandell

 

Tallenna

Keskustelua aiheesta

Rakkaus viiltää, Tanssiteatteri Erin esitys ei

Kuva: Matti Kivekäs
Tanssiteatteri Erin vanhahtavassa mutta viihdyttävässä uutuusteoksessa tanssivat muun muassa Toni Laakkonen ja Eeva Soini.

Turkulainen Tanssiteatteri Eri on yksi maamme suomalaisen tanssiteatterin pioneeriryhmiä. Se on perustettu vuonna 1989. Suomen juhlavuoden kunniaksi Eri on tehnyt esityksen ”Sata lasissa -rakkauden viiltoja” yhteistyössä kirjailija Tommi Kinnusen kanssa. Esityksen koreografia on ryhmän perustajajäsenten ja jo pari vuosikymmentä yhdessä teoksia tehneiden Lassi Sairelan ja Eeva Soinin.

Kuten nimestä voi päätellä, esityksen aiheena on rakkaus, mutta myös ihmisen elinkaari nivottuna yhteen maamme satavuotisen historian kanssa. Tai oikeastaan sitäkin kauemmas, sillä lapsi, Suomi neito, syntyy sotkan munasta. Kouluvuodet sijoittuvat jonnekin viime vuosisadan alkukymmeniin, mitä nyt hetkeksi koukataan nuorisojoukon mukana 2000-luvulle, ja nuori perhe elää hehkeää 1950-60 -lukua. Vanhuus ja elämän haurastuminen sijoittuvat jo väljemmin viime vuosikymmenien tienoille.

Sinänsä irrallisten kohtausten yhteisenä nimittäjänä on suomalaisen perheen tarina, josta näytetään niin arkisia kuin juhlallisempiakin hetkiä pääasiassa hyväntahtoisella ja parodisella otteella maustettuna.

TANSSI

Tanssiteatteri Eri, Turku

Sata lasissa – rakkauden viiltoja

Tarinat Tommi Kinnunen – Suunnittelu ja koreografia Lassi Sairela ja Eeva Soini – Puvut Tuula Bergqvist – Valot Juho Golnick – Live-musiikit ja nauhat Valtteri Lipasti – Beatbox Hannu Rantala – Tanssijat Laura Alho Toni Laakkonen Tiina Lindfors, James McNamara, Lassi Sairela, Eeva Soini

En ole muutamaan vuoteen nähnyt Erin esityksiä. Sata lasissa oli erittäin huolellisesti tehty ja siitä näkyi, että ryhmän selvänä vahvuutena on ilmaisu. Varsinkin Erin konkareiden, Sairelan ja Soinin lisäksi ryhmän kolmannen perustajajäsenen Tiina Lindforsin tyypittelemät hahmot olivat mainioita.

Lempeä parodia jatkui myös Tuula Bergqvistin luomissa puvuissa, joista löytyi niin kansallispuutamme koivua kuin shamanistisiakin sävyjä.

Teoksen yhtenä tarkoituksena on selvästi ollut herätellä katsojiensa muistoja. Ja niitä nousi varmasti mieleen varsinkin Valtteri Lipastin koostamasta ja esittämästä musiikista, jossa monia tuttuja sävelmiä kansanmusiikista ja virsistä Leino-sävellyksiin ja tangoihin oli miksattu ja uudelleen tulkittu sujuvaksi ja tunteita koskettavaksi koosteeksi.

Väliaikoineen kaksituntinen esitys oli sujuva, viihdyttävä ja viimeistelty, mutta siinä ei ollut katsojalle mitään haastavaa tai uutta. En voinut välttyä tunteelta, että olin joutunut aikamatkalle jonnekin tanssiteatterin 1980-90-luvuille. Niin liikkeellinen, koreografinen, ilmaisullinen kuin koko muukin estetiikka oli noilta ajoilta.

Sairelan ja Soinin käyttämä liikekieli oli klassispohjaista, melko yksinkertaista ja helposti vastaan otettavaa yleisnykytanssia. Ainoa poikkeus oli nuoruus-jakson Hannu Rantalan beatboxauksen tahtiin toteutettu katutanssiosuus, jossa ryhmän nuoret jäsenet Laura Alho, Toni Laakkonen ja James McNamara pääsivät näyttämään myös tätä osaamistaan.

Tekstin ja liikkeen yhdistämien ei tanssiteoksissa ole pitkään aikaan ollut mitenkään uutta, ja sitä on tehty hyvinkin monin tavoin.

Nyt kuitenkin teos eteni dramaturgisesti aika yksioikoisesti. Ensin joko Lindfors tai Lipasti ”lukivat”, sinänsä ilmaisullisesti erittäin hyvin, Kinnusen kirjoittaman eloisan ja arkipäivän yllättäviäkin huomioita sisältävän tekstin, ja sitten sama sisältö esitettiin tanssien. Tanssi ei tuonut teksteihin mitään lisää, eivätkä liike ja sanat kommunikoineet mitenkään keskenään.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Journalismi on rikki, mitä on tehtävä?

Kuva: Tero Kairento
Tampereen ylioppilasteatterissa journalismin tilaa ruotivat draaman keinoin etualalla Venla Moisala, Ida Riikonen, Lauri Kallio ja Milla Länsiö sekä takarivissä Mirva Seppänen, Iida Jokinen, Katja Malinen, Erik Forss ja Ella Numminen.

Kaunis nainen astuu esiin kitaran kanssa ja alkaa laulaa vahvalla äänellä. ”Kumbaya, my Lord, kumbaya”… Muusikon viereen tulee toinen. Sitten kolmas. Kumbaya jatkaa kumbuamista. ”Oh, Lord, kumbaya”. Pian musisojia on pitkä rivi. Viimeisenä tulee yleisen hauskuuden huipuksi tarmokas Aksu Piippo kitaran ja huuliharpun kanssa.

Tilanne on sama kuin hyvien ihmisten juhlassa, jonka Juice Leskinen kuvitteli Pieksämäen asemalle ja Aki Kaurismäki otti filmille. Täällä Tampereen Ylioppilasteatterissa riemu tosin on laadultaan raikkaampaa kuin siellä pienen kaupungin pimeällä asemalla.

TEATTERI

Tampereen Ylioppilasteatteri
Jussi Klemetti, Erkki Mervaala & co: Visio

Ohjaus Jussi Klemetti ja Erkki Mervaala – Puvustus Mirva Seppänen ja Sara Weck – Lavastus Sanni Hietala ja Sara Weck – Valot ja ääni Miika Ruokokoski – Musiikki Ella Numminen, Tanja Matilainen ja Venla Moisala – Koreografia Ella Numminen – Lavalla Erik Forss, Iida Jokinen, Lauri Kallio, Milla Länsiö, Katja Malinen, Tanja Matilainen, Venla Moisala, Ella Numminen, Sami Paavilainen, Aksu Piippo, Ida Riikonen, Mirva Seppänen, Jarmo Tuominiemi, Jenni Tuominiemi

Mielialaa kohottava laulu tuli sopivasti ennen väliaikaa. Olutta jonottavista katsojista pääsee pieniä kumbahduksia. Huomaan kumbahtelevani lievästi itsekin.
Mielialani ei silti ole kovin korkealla. Näytelmän aiheena on journalismi. Kysymys kuuluu: journalismi on rikki, miten se korjataan?

Olen huomannut olevani journalismin tilasta ja korjaamisen mahdollisuuksista samaa mieltä kuin esityksen tekijät. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että ihailemani ja kunnioittamani ylioppilasteatterilaiset ovat tärkeästä asiasta samaa mieltä kuin minä. Mutta en ole. Mieluumminkin masennun melkoisesti. Masennustani lisää se, että tekijät eivät ole kanssani samaa mieltä pelkästään aiheesta, vaan he myös käsittelevät sitä tavalla, jolla journalismia olisi minunkin mielestäni parasta journalismikritiikissä käsitellä.

Uusvisionäärin vanha näkymä

Näytelmä tarkastelee journalismia tekijöiden näkökulmasta. Visionääri esittelee journalismin pelastussuunnitelmaa rahoittajalle. Hän on teetättänyt juttuja, joita nyt esitellään. Neuvottelut käydään pöydässä etualalla. Valokiila paljastaa taka-alalta sketsejä, joissa toimittajat tekevät uutta journalismia.

Ensi hetkistä lähtien on selvää, että uusien visioiden journalismi on samanlaista kuin journalismi jo nyt on. Se, että TaYT nolaa näin visionäärinsä, ei ole masentavaa. Se on päinvastoin ihan oikein. Masentavaa on se, että TaYT kuvaa vallitsevaa journalismia niin tarkasti. Tai ei aivan tarkasti, vaan ilmeisesti vahingossa jopa hieman kaunistellen. Pelleilevissä sketseissä journalismi oli kysyvämpää ja kyseenalaistavampaa kuin ivamukaelmien vakavissa kohteissa. Niin sanottu laatujournalismi on monesti niin huonolaatuista, että siitä ei näköjään pysty laskemaan leikkiä.

Tekijöiden näkökulma paljastaa, että journalismin nykytila ei ole tulosta kritiikittömyydestä, vaan jatkuvasta kritiikistä. Prosessi on minunkin havaintojeni mukaan sellainen, jollaiseksi TaYT sen esittää. Lähtökohtana on tekopyhä huoli demokratiasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta sekä sinänsä oikea havainto yleisön jakaantumisesta. Uudistusten juhlavaksi vauhdittajaksi valjastetaan paskapuhe totuudesta. Ansaintalogiikka sallii totuuden tavoittelussa ja demokratian puolustuksessa vain sen keinon, joka on keksitty tuhansia kertoja, ja jonka TaYT:n visionääri nyt keksii uudelleen: journalismin pitää liukua viihteen ja tiedon välillä. Juuri niin journalismi nykyään tekee.

Iltapainajainen ja aamupainajainen

TaYT näyttää, minkälaista journalismi on, ja kaiken lisäksi vielä kertoo, miten ja miksi se on tehty sellaiseksi, jollaista se on. Mitä minä siis vielä valitan? Eikö tämä ole erinomaista yhteiskunta-analyysiä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Valitan sitä, että minulle kerrottiin sellaisia tosijuttuja, jotka tunnen ennestään. Luulen, että journalismin laadun näkevät melkein kaikki muutkin. Teatteriin ei kannata mennä saamaan sellaista tietoa, jonka tietää ennestään. Teatteriin ei pidä mennä saamaan uuttakaan tietoa. Tietoa ei tarvitse jakaa joka paikassa. Riittää, että koulu jakaa tietoa ja journalismi riehuu totuuden kanssa. Olisi hyvä, jo teatteri olisi sellainen tietoon ja totuuteen sitoutumaton paikka, jossa voisi pitää hauskaa sen kustannuksella, miten kärsimme tietojemme kanssa elämisestä.

TaYT teki erinomaista analyysin, josta on pääteltävä, että nykyisen ansaintalogiikan vallitessa journalismista voi tulla vain sellaista kuin se jo on tai vielä valheellisempaa. Päätelmän masentavuus ei ole TaYT:n vaan omistussuhteiden vika.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Neuvojen antaminen on tähtien antamisen jälkeen typerintä, mitä arvion kirjoittaja voi tehdä. Teatterin tehtävänä on tehdä ilahduttavia esityksiä. Minun tehtäväni on kertoa, miltä ilahdutus tuntuu.

Nyt tuntui, että TaYT oli liiaksi kiinni tiedossa, eikä löytänyt hyvää tapaa totuuden keskellä päivät pitkät kärsivien katsojiensa ajattelun rentouttamiseen. Hyvä tapa häivähti Kumbayassa. Se leikkasi esityksen virkistävällä tavalla kahtia. Ikuisuuden kosketusta olisi voinut olla myös sketsien sisällä, esityksen mikrorakenteissa. ”Kumbaya, my Lord, kumbaya”. Suomeksi se voisi nuotit muuttaen olla: ”tuuppa tänne, Herra!” Ja: ”tuuppa tänne, emme pelkää!”.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Kari Heiskanen ohjaa jo toistamiseen Seitsemän veljestä – Kivi-klassikko ensi kesänä Suomenlinnassa

Kuva: Kari Hulkko
Kari Heiskasella on tältä vuosikymmeneltä tuntumaa kansallisten merkkiteosten ohjaamisesta kesäteatteriin, kun hän teki Haavikon Rauta-ajan Pyynikille 2011.Ohjaajan vieressä oikealla tuolloin Ilmarista näytellyt Auvo Vihro.

Ryhmäteatterin isännöimässä Suomenlinnan kesäteatterissa nähdään kesällä 2017 ”Seitsemän veljestä”. Ensi-ilta on  15. kesäkuuta, ja liput tulevat myyntiin maanantaina 27.2.

Veljesten rooleissa ovat näyttelijät Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeon), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero). Sovituksen on tehnyt Kari Heiskanen, joka myös ohjaa esityksen. Heiskanen on ohjannut Kiven klassikon menestyksellisesti   aiemminkin: vuonna 2002 hän teki Veljekset Lahden kaupunginteatteriin.

Kivi-klassikoiden ystävillä on hyvät muistot Suomenlinnasta kesältä 1993, jolloin Arto af Hällström ohjasi Hyvän Omantunnon Linnakkeeseen ikimuistoisen toteutuksen ”Nummisuutareista”.

Ryhmäteatteri lupailee tulevasta , että ”Heiskasen sovitusja ohjaus on ankarasti Aleksis Kiven eetosta kunnioittava, riehakkaan kiihkeä ja sydämeen käyvä tulkinta suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimmasta teoksesta”.

Peer Gyntillä aloitetun Ryhmäteatterin juhlavuoden kolmas ensi-ilta on marraskuussa, jolloin ensi-iltansa saa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama uusi kotimainen kantaesitys, jossa ovat mukana muun muassa näyttelijät Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Ulla Tapaninen ja Vesa Vierikko. Esityksen ohjaa Esa Leskinen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Granadassa leimahtelevat parisuhteelliset poltteet ja nasakka sananvaihto

Kuva: Yehia Eweis
Andalusialainen härkätaistelukulttuuri tunkee Harrin (Risto Kaskilahti) ja Kirsin (Sari Puumalainen) hotellihuoneeseen asti.

On kiitollista, ettei Pasi Lampelan kirjoittamassa näytelmässä ”Granada” soi  Augustin Laran säveltämä samanniminen, kvasi-intohimoinen viihdestandardi. Vaikka sen ovat levyttääneet kaikki Sinatrasta Shadowsiin ja Pavarottista Baccaraan, musiikin livenä näyttämöllä esittävä PK Keränen ei sen mahtipontisia sävelkulkuja kitarallaan tapaile.
Kiitos siitä. Ja siitä vähäeleisemmästä, tyylikkäästä näyttämömusiikista.

Muutenkin Lampelan kipakka komedia välttää kliseet niin Andalusia- kuin parisuhdeosastolla. Noista jälkimmäinen on draaman kannalta se ehdottomasti tärkeämpi juttu, tapahtumapaikka toissijainen, jopa yhdentekevä, kun yhdessä ja samassa hotellihuoneessa koko ajan ollaan. Nähtävyyksiä Alhambroineen käydään toki katsomassa, mutta ne ovat esillä vain reunarepliikeissä ja sivulauseissa, ei esimerkiksi videoissa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna
Pasi Lampela: Granada

Ohjaus Pasi Lampela – Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen – Musiikki PK Keränen – Valot Harri Kejonen Ääni Esa Mattila – Rooleissa Sari Puumalainen, Risto Kaskilahti; kitaristi PK Keränen

Lampela ei olekaan ole videomiehiä. Hän luottaa sanaan, oli kyse sitten historiallisista näytelmäteksteistä, perhetragedioista tai komedioista, joista kirjailijan draamatuotannossa ei tähän mennessä olekaan juuri päästy nauttimaan.

Vanhat ja uudet suolat

Granadan tapahtumat tiivistyvät siis lomahotellin huoneeseen, jonne alunperin on tarkoitus majoittua vain Kirsin, toimittajan, joka on kaupungissa jäljittämässä isoisänsä vaiheita Espanjan sisällissodassa. Matkalle mukaan änkeytynyt Kirsin entinen heila Harri joutuu varaussekaannuksen vuoksi asettumaan lisävuoteelle samaan luukkuun – ja kas, siinähän on jo draamakomedia ainesta kerrakseen. Etenkin, kun nykyisestä vaimostaan äsken eronnutta Harria vanha suola janottaa aina vaan, mutta Kirsillä on jo uusi kierros nimeltä Patrik menossa.

Harri peittelee aluksi varsin aggressiivisestikin syytä siihen, miksi on ollut vapaa lähtemään Kirsiä eskorteeraamaan Espanjaan, mutta aika pian käy selväksi, että loppuunpalaminen poliisin työssä on vienyt hänet sairaslomalle.

Pariskunta käy muutaman päivän ja vähän yönkin aikana läpi mennyttä suhdettaan ja uudelleenlämmittelyn mahdollisuuksia. Niinhän siinä käy, että hormonit hyrräävät kumpaisellakin, myös ensin tiukasti hanttiin pistävällä Kirsilläkin siihen malliin, että Harrin epämukava lisävuode jää tyhjänpantiksi. Mutta että pidemmälle kuin satunnaiseen lomaseksiin… Sitä mahdollisuutta/mahdottomuutta käännellään ja kaulitaan sitten hartaammin.

Lampelan kahdelle näyttelijälle kirjoittama vuoropuhelu on viihdyttäväon iskevimmillään silkkaa screwballia parhaiden Cary Grant-Katherine Hepburn -perinteiden tyyliin. Granada-näytelmä ei kuitenkaan jumitu tykittämään vain napakoita verbaalisia gageja, vaan saa lisävirtaa päähenkilöidensä arkisuudesta ja elämänmakuisesta siviilikriisinhallinnasta, jota kumpikin tahoillaan on parisuhteissaan joutunut toteuttamaan.

Näin syntyy myös dialogisia törmäyksiä, kun toinen on jossain asiassa kuolemanvakavissaan ja toinen virnistelee vastaan – ja jo kohta osat vaihtuvat.

Granadasta olisi tullut vielä kompaktimpi ja komediana ehkä hauskempikin, jos Lampela olisi malttanut karsia rönsyjä. Nyt parituntinen on ahdettu turhan täyteen: tiivistunnelmaisen parisuhdesanailun rinnalla kulkee paitsi tuo Kirsin sukututkimus sisällissotajuonteineen myös piipahduksia milloin antiikin Kreikan mytologiaan, Euroopan pakolaisvirtoihin, kick-boxingiin tai härkätaistelun syvimpään olemukseen.

Pari parina

Sari Puumalaiasella on Kansallisteatterin tämän vuosikymmenen produktioista plakkarissaan sarja hienoja rooleja, joissa on sekä arkista uskottavuutta että tarkkaan viritettyä komediallisuutta: ”Nenäpäivän” Irma, ”Dreamteamin” Jutta, ”Pahan äitipuolen” se parempi äiti Sari. He saavat nyt rinnalleen tämän Granadan nelikymppisen Kirsin, jolla on jalat maassa, mutta pää samaan aikaan vähän pilvissä. Lapsen teko vilkkuu mielessä biologisen kellon tikittäessä, mutta mieheen sitoutuminen siinä sivussa on vaikeampi rasti.

Puumalainen säätelee taidolla suuria ryöpsähdyksiä ja mikrotason ele- ja ilmearsenaalia. Näin Kirsi on alusta loppuun ihan lihaa ja verta, täysin katu-uskottava (vain hänen toimittajatyön käytännöistään saatan olla kyseenalaistavampi).

Risto Kaskilahti on tehnyt Helsingin kaupunginteatterissa niin paljon revittelempää komediaa ja silkkaa farssia, että hänen kanssaan joutuu tekemään vähän enemmän töitä, jotta löytää Harrista saman uskottavuustason kuin Kirsistä – mutta sehän on enemmän varautuneen katsojan ongelma kuin näyttelijän. Eikä Kaskilahti niitä farssimaneereita nyt haitaksi asti viljele, antaapa vain Harrille erilaisen temperamentin kuin vastapoolille.

Se, että Puumalainen ja Kaskilahti ovat siviilissäkin aviopari, on ja ei ole olennaista esityksen kannalta.  Merkityksellisintä on kaiketi se, että isot, keskinäiset tunteenpurkaukset ja toisen reaktiot niihin ovat varmasti tulleet heille tutuksi vuosien varrella. Siksi Granadan sanailut ja sanattomaksi jäämiset tuntuvat hyvin luontevilta.

Toisaalta molemmat ovat Willensaunan lavalla rooleissa, eivät dokumentoimassa perhe-elämäänsä, joten näyttelemistä pitää viedä Kirsin ja Harrin ehdoilla. Ja toki ohjaaja Lampelankin, joka Granadallaan osoittaa olevansa myös kelpo komediantekijä, ei vain norénilaisten perheahdistusten tai muiden kriisien kuvaaja.

Keskustelua aiheesta

Raatikon onnistunut tanssisatu kumartaa Peking-oopperan suuntaan

Kuva: Matti Rajala
Pohjatuuli (Karoliina Surma-aho) tuivertaa merenkävijöitä (Anni Vuorela ja Valter Sui) Tanssiteatteri Raatikon kiinalaisvaikutteisessa tanssisadussa.

Kiinalaista Peking-oopperaa lapsille? Tuntuu varmasti ensikuulemalta aika erikoiselta. Mutta kun asialla ovat asiansa osaavat tekijät, ei lopputulos olekaan ollenkaan hullumpi. Päinvastoin.

Tanssiteatteri Raatikko on aikaisemminkin tehnyt koko perheelle suunnatuissa esityksissään ennakkoluulotonta yhteistyötä muiden taidelajien edustajien muun muassa Taikateatteri 13 kanssa.

Nyt Raatikko on toteuttanut yhdessä suomalaisen Wusheng Companyn kanssa kiinalaisen Peking-oopperan hengessä tehdyn teoksen ”Pohjatuulen kolme lahjaa”, jota suositellaan yli 3 -vuotiaille.

TANSSI

Tanssiteatteri Raatikko

Pohjatuulen kolme lahjaa

Koreografia ja dramaturgia norjalaisen kansansadun pohjalta Antti Silvennoinen – Musiikki Markus Rantanen – Lavastus ja puvut Terttu Tokkola ja Antti Silvennoinen –  Valot Christian Hernberg Esiintyjät Karoliina Surma-aho, Anni Vuorela,  Valter Sui

Esityksen tarina pohjautuu norjalaiseen kansansatuun köyhästä, mutta rohkeasta ja päättäväisestä maalaistalon tytöstä, joka lähtee peräämään Pohjatuulelta hyvitystä sen myllättyä hänen kotinsa. Tietenkin mukana on taikaesineitä, huijareita ja jännittäviä tilanteita, eikä huumoriakaan unohdeta. Ja lopussa kunnon satujen tapaan hyvä voittaa.

Esityksen ohjaajana Wusheng Companyn Antti Silvennoinen on luonut näyttämölle raikkaasti kiinalaisen teatterin tyylisen teoksen. Se näkyy liikekielessä, erityisesti käsien asennoissa ja kävelytyylissä, sekä tietenkin puvustuksessa, joka on olennainen osa Peking-oopperan visuaalista ilmettä. Terttu Tokkolan yhdessä Silvennoisen kanssa suunnittelemat asut ovat oikeaoppisen värikkäitä ja tyyliteltyjä. Itse Pohjatuulessa maskeineen ja päähineineen on sekä komeutta että pelottavuuttakin.

Markus Rantasen musiikki palvelee ennen kaikkea tarinaa ja luo tunnelmia, eikä ole erityisemmin kiinalaista. Se ei ole tarpeenkaan, sillä se toimii mainiosti juuri näin.

Esitys toteutetaan vain kolmen esiintyjän voimin. Heistä varsinkin Valter Sui joutuu huhkimaan monessa roolissa äidistä majatalon pitäjään. Eri hahmot ovat näppärästi karakterisoituja äänenkäyttöä myöten.

Karoliina Surma-aho on mahtava Pohjatuuli, mutta myös mitä hellyttävin taikalehmä ja lammas. Esityksen sankarittarena Anni Vuorelan maalaistyttö on juuri sellainen kuin kuuluukin, viehättävä ja tarmokas.

Kaikki kolme ovat näyttämöllä hyvin luontevia, mutta myös kiinalaisen teatterin tyylin mukaisia.

Oikeastaan ainoa asia, joka esityksessä tuntuu oudolta ja irralliselta, on aloituskohtauksessa Pohjatuulen myrskyn kouriin joutuva merirosvolaiva, jonka miehistöllä ei muuten ole mitään tekemistä itse tarinan kanssa. Sitä ihmettelivät muutamat lapsiyleisönkin jäsenet.

Annikki Alku


Keskustelua aiheesta