Lauri Viita villitsi visassa

Kuva: YLE/Antero Tenhunen
Lauri Viita lapsuudenmaisemissaan Arvo Ahlroosin hienossa dokumenttielokuvassa Nousu Pispalaan.

Kirjavisan parissa tähän mennessä vietetyt 24 vuotta ja viisi kuukautta ovat jo opettaneet seremoniamestarillenne, mistä narusta nykäistä, kun tosissaan  haluaa herätellä väkeä vastaamaan.

Juhlavuoden toinen erikoistehtävä oli tässä mielessä ihan täsmäveto. Jos tämä kirjailija ei sytytä, niin ei kukaan.

Ja sytyttihän hän. Muun muassa kahta kuopiolaista vanhaa visavarista, jotka ovat olleet jo tovin pidättäytyneet raakkumasta.

Ensimmäisenä ääneen pääsee jo ihan visan alkumetreiltä mukana jaksanut Taavi Lehtolainen.
”Terve, ’Rakkausruno’ on Lauri Viidan (1916-1965) kokoelmasta ’Käppyräinen’ (1954).

Minulle Viita on runoilijoista rakkain. Lausuin teininä ’Kapinan’ radiossa ja kirjoittelin palkintorunoja Viidan malliin. Opettajana ollessa suosin Viitaa. Muun muassa ’Pohjan satakieli’ ja ’Tikanpolkka’ olivat suosittuja.
Myös oppilaani pyysivät joskus: ’Taavi, lausu meille runo.’

Eläkelahjaksi lukioluokka kehysti Tikanpolkan.

Nyt olen lukenut Sakari Katajamäen väitöskirjaa Kukunorista.”

Tuo Tikanpolkka välähti visanvartijankin mielessä tehtävää asetellessaan, mutta ihan niin helppoa ei sentään tarjolle tullut.

Väinö Immonen on kuopiolaisia hänkin ja vastaillut jo 1990-luvun vuosilta säännöllisen harvakseen.
”Jopas osui! – – –

Minulla oli onni haastatella Aila Meriluotoa vuonna 2002 kun hän sai Savonia-kirjallisuupalkinnon. Meriluoto ja Viita olivat avioliitossa 1948-1956, ja he saivat neljä lasta.

Kirjassa ’Lauri Viita – legenda jo eläessään’ Meriluoto kertoo kuin heräsi monta kertaa yöllä siihen kun Lauri istui vuoteen laidalla ja tuijotti hievahtamatta: ’Sää näytät niin onnelliselta, kun sä nukut. Ja kun sä näet sitten minut, niin kaikki sinussa sammuu.’

Se pyöri mielessä Meriluodon tykö mennessä. Käsittelimme Viitaa, ei liian paljon, olihan edessä Ailan palkitsemispäivä.

Betonimyllärissä oli runsaasti julistusta, mutta Käppyräisessä Viidan herkkä piirre syvenee, maskuliiniset tunnot, miehinen voima jäävät taka-alalle. Totuus ja kauneus saavat tilaa. – – – Käppyräisessä liudentuu myös kärkäs kirkonmiesten, pappien ja kriitikoiden teilaaminen.

Meriluoto kertoi suuttuneensa Laurin puolesta lukiessaan, kuinka kielen kanssa puuhastelu on yksi mitä tyypillisin skitsofrenian oire. Lauriko muka tyypillinen, hän huudahti.

Kustantaja suhtautui varauksin muutamiin Käppyräisen runoihin ja Viita julmistui: ’Jumalauta, ne tahtois että, että mää tekisin niin kuin muut: kun ne jonkin tyylin löytää, niin ne rupeaa monistuskoneiksi…'”

* * *

Unto Vesa sanoo olevansa velvoitettu vastaamaan, kun ”Lauri Viidan kotitalo Pispalan rinteellä (melkein) näkyy oman saunan lauteilta”.

”Viita oli ytimekkään iskevän riimittelyn mestari, jonka riimeissä oli aina myös painavaa sisältöä, milloin lämpöä, milloin ironiaa ja huumoria. Hänen romaaneistaan tietysti ’Moreeni’ on omaa luokkaansa, varsinkin sen jyhkeä alku. Ja hänen saturunoelmansa Kukunor: Satu ihmislapsille on hieno, arvoituksellinen teos sekin. Omassa sd-yhdistyksessäni on edelleen tovereita, jotka tunsivat Viidan hyvin.
Viime vuonna, jolloin tuli sata vuotta Viidan syntymästä, Tampereen Työväenteatteri toi näyttämölle hänestä kertovan Heikki Salon upean näytelmän Viita 1949, joka ansaitusti jatkaa ohjelmistossa edelleen.”

Vesa Kautollakin on velvoite vastaamiseen.

”Tamperelaisen Lauri Viita -seuran hallituksen entisen jäsenen on tietenkin tunnettava kirjailijan tuotanto. Siteerattu runo on kokoelmasta Käppyräinen vuodelta 1954.
Yrjö Varpio toteaa, että Viita saavutti tunnustetun aseman runokokoelmalla Betonimylläri (1947) ja romaanilla Moreeni (1950). Minulle Viidan runous on tullut vuosien mittaan proosaa läheisemmäksi, enkä liene tässä suhteessa yksin.

Työskentelin kesän 1960 hoitajana Kellokosken mielisairaalassa. Pari viikkoa olin osastolla, jolla Lauri Viita oli potilaana. Viita oli varsin puhelias ja hyväntuulinen. Pari hänen lausahdustaan on jäänyt mieleen.

Potilastoveristaan insinööristä Viita sanoi: ’On se terävä. Jos sille sanoo, minkä kiven alla on voita, kyllä se kertoo, miten kivi saadaan käännetyksi. Mutta ei se itse keksi, minkä kiven alla voita on!'”

Myös Sirpa Taskisella on henkilökohtainen muisto kirjailijasta Kellokosken ajoilta.

”Sain vastavalmistuneena sijaisuuden Kellokosken sairaalasta, jossa Lauri Viita (1916-1965) oli potilaana. Päivänä muutamana hän ilmestyi vetämääni musiikkikerhoon ja sanoi, että pitihän hänenkin tulla katsastamaan se uusi psykologi, josta kaikki puhuvat. No, kertanäkeminen ilmeisesti riitti, toistamiseen hän ei tullut. Jonkin ajan kuluttua hän kuoli autokolarissa.”

* * *

Runojen ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä huudahtaa, että ”loistava valinta tehtäväksi!”

”Viita on lempirunoilijani. Hänen tuotannostaan löytyy aina uudestaan ajatuksia herättäviä runoja: kieleltään silkkaa ilotulista täynnä oleva Betonimylläri ja mahtava ’Luominen’ – ”tuhat kertaa tuhat vuotta mitään ei voi tehdä suotta”.

Kapina-runolla olen päässyt tuttavalasten suosioon, onhan kertomus luteiden vallankumousyrityksestä kiinnostava. Oma lukunsa ovat lyhyet, oivaltavat runot kuten ’Johtaja’. Niin ja tähän hetkeen hyvin sopiva ’Yhteistoiminta’, jossa ’sika lihoi, akka laihtui – joulun alla vuoro vaihtui’.

Viidan kieli ja sen rytmi ovat täysin omaa luokkaansa.  Viidan kootut runot on raamattuni, josta löytyy aina jotain, jos pitää valmistella puhetta tai luentoa. Jäädessäni eläkkeelle puolisen vuotta sitten valitsin jokaiselle lähtöjuhlassa olleelle oman runon Lauri Viidan kootuista runoista, suljin sen kirjekuoreen ja pyysin avaamaan vasta kotona.”

Eero Reijosen pitkää vastaukseen mahtuu muun muassa tällaisia huomioita.

”Minulle käy tämän Tanen rakkausrunon kanssa vähän kuin Tuntemattoman elokuvahahmojen: Sinisalo on Lahtinen ja Heikki Savolainen on Hietanen, ne elävät jo omaa elämäänsä. Onneksi Tanen rakkausrunon esittäjä on mielikuvissani maestro itse.

Tallenne on cd-kasettieni helmi. Toisella puolella tunti kohta manalle menevää Erno Paasilinnaa livenä. Toisella siis Lauri Viitaa, tutun salkkunsa kanssa törmäilemässä, varmaan jossain kirjaston järjestämässä runoillassa.. Juha Virkkusen Kirjojen Jatulintarhasta se tuli ulos. Käppyräisen runoja ne ovat, melkein kaikki. – – –

Lauri Viitaa ovat tietysti muistelleet monet, sellaisetkin, jotka eivät miestä olleet tunteneet, tuskin edes runoista pitäneet. Pertti ’Pepsi’ Paloheimon, entisen Yle pomon, Kekkosen ja Kalle Kaiharin ystävän, elämänkerta on äkkiseltään yllättävä paikka Lauri Viidan muistelulle. Kirjaston poistohyllystä tämäkin aarre aikanaan löytyi.

Viita on yksi Pepsin muistelmien päähenkilö, vanhalle Pispalan Tarmon korikurkolle selvästi rakas hahmo. Viita oli Pispalan Tarmon puheenjohtaja ja jonkin asteinen puuhamies sotavuosina. Ainakaan Viestinnästä se urheiluveikkojen innostaminen ei kiinni jäänyt… Taatusti ei löydy seura-aviisia, josta löytyisi raikkaampaa lyriikkaa, kuin Tarmon seinälehdestä… ’Korvessa jyllään ja rankoja hakkaan,/ kantoja teuron roihuvaan takkaan. /Nuoruuden kynttilä ei joudu vakkaan /Vihtorin-virsien roihuvaan sakkaan! /Päiviä näitä ei vaihdeta akkaan, /maajussin majaan ja kirkuun ja kakkaan!’- – –

Onneksi Arvo Ahlroos tallensi Viidan viimeiseksi jääneeltä kesältä loistavia kuvia Pispaala-dokkariinsa. Vanha tuttu nousu Pispalalle sujuu isolta mieheltä, pystypäiseltä, jouhevasti. Ajatus liikkuu ja jokaikisen viikarin runoilija puhuttelee ja mummot tervehtii, arvostavasti. Tyttöset ja mummotkin niiata niksauttavat, kun Pispalan suuri poika tulee raitilla vastaan.”

Marja-Liisa Julkunen on löytänyt hyvät kiteytykset.

”Petroskoilainen kirjallisuuden tutkija Eino Karhu pitää Viitaa todellisena työläiskirjaialijana. Minulla on Moreenista sellainen painos, jonka takakannessa  romaanin teaorian tutkija Alex Matson pitää Moreenia täydellisenä näytteenä roamaanitaiteesta.”

* * *

Jari-Pekka Vuorela vertaa Latea jopa bebop-ikoniin.
”Nuorena kriitikkona innostuin Lauri Viidan säkeistä: ’On sanoo: onko, onkohan? / ja epäily masentaa maailman. / Ei sanoo: eikö, eiköhän? / n  ja näemme vuorien siirtyvän.’
Tämä runo ’On ja ei’ julkaistiin kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas.

Romaani Moreeni jää silti Lauri Viidan pääteokseksi. Sitä lukiessa on vaikea olla vertaamatta kirjoittajaa Charlie Parkeriin. Viidan yhdessä kappaleessa ja Parkerin yhdessä choruksessa on niin paljon ideoita, että useimmat kirjailijat ja säveltäjät käyttävät ikänsä yhden sellaisen löytämiseen.”

Ulla Vaara on enemmän runouden perään

”Lauri Viita kirjoitti runojen ohella kaksi romaania. Runot ovat kuitenkin parasta, mitä hän on Suomen kansalle antanut. Niistä löytyy jäyhän herkkä hämäläinen mies, jonka Betonimylläri oli sellainen menestys, että kirvesmiehenä työskennellyt Viita ryhtyi sen innoittamana vapaaksi taiteilijaksi. – – –

Koko kansa oppi tuntemaan Lauri Viidan Betonimyllärin ehkä parhaiten Veikko Sinisalon lausuntailloissa. Sinisalo tilattiin lausumaan Betonimylläriä erilaisiin tapahtumiin, isoista konserttisaleista työväentaloihin.

Betonimylläri on julkaistu LP-levynä, mikä lisäsi runokokoelman suosiota.”

Pertti Vuorela muistuttaa parista muusta Viita-tulkinnasta.

Tapani Kansa on levyttänyt kasetillisen Lauri Viidan runoja. Aikoinani lenkkeillessäni kuuntelin Tapani Kansan erinomaista tulkintaa näistä runoista. Erikoisen osuvasti Tapani onnistuu tulkitsemaan Betonimyllärin. – – –
Heikki Kujanpää  ohjasi 2008 Ailasta ja Laurista elokuvan ’Putoavia enkeleitä’, joka on tullut nähdyksi parikin kertaa.”

Viita-tietäjiä olivat myös Raila Rinne, Petri Kettunen, Juhani Niemi, Ossi Lehtiö ja Ilpo Pietilä – kiitokset aktiivisuudesta myös teille. Palkinto tällä viikolla Väinö Immoselle.

Finaaliksi vielä Mauri Panhelaisen kuvaus kirjailijan omasta finaalista. Suuren miehen lähtö vaati suurta draamaa.

”Viidan tapaturmaiseen kuolemaan 49-vuotiaana joulukuussa vuonna 1965 liittyy merkillinen yhteensattuma ja merkittävä jälkinäytös.  Viitaa kuljettanut taksi jäi rattijuopon ajaman kuorma-auton ruhjomaksi Mäntsälässä samana päivänä, kun hänen runosikermänsä ’Onni’ julkaistiin kirjallisuuslehti Parnassossa.

Siihen aikaan oli tapana kuunnella tarkkaan presidentin uudenvuoden puheet. Muistan, että näin tehtiin vuoden 1966 ensimmäisenä päivänäkin. Puheessaan Presidentti Urho Kekkonen luki vasta julkaistun sikermän viimeisen koskettavan runon ja kytki Viidan tapaturmaisen kuoleman liikennekurin höltymiseen maanteillä. Runosta on tainnut tulla kaikkein tunnetuin Viidan runoista, vaikka muuta tuotantoakin on lausuntailloissa ja muualla esitetty paljon.

Viimeiseksi jäänyt kahdeksanosainen runosikermä Onni on sovitettu taitavasti elämänkaaren muotoon. Jo sen alkuruno on vaikuttava: ’Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.’

Ja näinhän Viidan runosikermän tunnettu  loppu menee: ’Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.”

Viikon 14 sitaatti

Tämän viikon kirjailija löytyy samalta palkintolistalta, jolle ovat tällä vuosituhannella päässeet muun muassa Joyce Carol Oates, Richard Ford ja meidän Sofimme. Toimittajana  kirjalliset työnsä aloittanut herra on nykyisin maansa arvostetuimpia kirjailijoita ja kuninkaallisen akatemian jäsen.
Kuka, mikä? Vastaukset viimeistään 12.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Hänen kätensä vapisivat, hän katsoi molempia kasvoja peräjälkeen työpöytänsä lampun valossa, totesi yhdennäköisyyden hetki hetkeltä suuremmaksi ja sitten äkäisesti kuuromykälle merkin mennä nukkumaan. Hänellä oli vilkas mielikuvitus ja ujo luonne ja hän oli viettänyt aina viiden-kuudentoista ikäisestä tunnollisen seminaarilaisen siveää elämää. Hänen intiimi kanssakäumisensä todellisten naisten kanssa oli vaikeampaa eikä alkuunkaan niin miellyttävää kuin suhteet tiettyihin neiteihin, joilla oli hiukset kuin nuorilla taiteilijapojilla kuten Máginassa sanottiin, ja jotka polttivat alastomina tupakkaa ja poseerasivat vihjailevissa asennoissa don Otto Zennerin tuomissa postikorteissa.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Statovci: Suomi-kuvan uudet sävyt

Heti sen jälkeen, kun visaukko oli valinnut tehtäväkirjan syksyn kakkosvisaan, tuli Otavalta tiedote kyseisen romaanin saamasta suitsutuksesta amerikkalaisissa laatulehdissä. Johdatusta, sattumaa tai jotain… Ei se silti saanut aikaan valtaisaa vastausryöppyä.

Kun Sirpa Taskiselle tuli viikko sitten kiire vastauksensa kanssa, niin nyt hänen vastaus tuli ensimmäisenä.

”Kovasti paljon kiitoksia on saanut tämä ’Kissani Jugoslavia’ (2014), viimeksi sitä hehkutti New York Times. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto tuli tuoreeltaan, ja sen mukana käännöksiä ainakin 11 kielelle, näytelmäsovituskin on tekeillä. Hienoa mainosta uudelle kotimaalle, joskin suomalaisten asenteet saavat kirjassa kyytiä.

Kirjastossa kaikki suomenkieliset kappaleet olivat lainassa, joten tartuin ruotsinkieliseen todetakseni, että onhan suomi todella sukupuolineutraali kieli. Ruotsalainen versio kutsuu kirjan arvoituksellista kissaa maskuliiniksi; suomessa ’hän’ voi tarkoittaa millaista seksuaali-identiteettiä tahansa. Selailtuani Statovcin toista kirjaa voisin kuvitella kirjailijan tarkoittaneen juuri sitä, sillä ’Tiranan sydän’ -kirjassa joillain henkilöillä ei näyttäisi olevan kiinteää sukupuolta, (mikä yhdessä maahanmuuttajataustan kanssa voisi olla rankan identiteettikriisin paikka).

Pajtim Statovci (1990) tuli Kosovosta Suomeen kaksivuotiaana, kävi koulua Porvoossa ja opiskelee nykyisin Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä ja Aalto-yliopistossa televisio- ja elokuvakäsikirjoitusta.”

Mauri Panhelainenkin törmäsi eioota tarjoavaan kirjastovirkailijaan, mutta sai tältä hyvän vinkin.

”Vaimo tunsi netin syövereistä esiin putkahtaneen kirjan ja kirjailijan, minulta visakirja oli jäänyt aikanaan (2014) lukematta. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -teos oli kuitenkin lainassa kaikista lähikirjastoista. Onneksi kirjastoamanuenssi valisti, että visakirja kuuluu itsenäisyyttä juhlistavalle Sadan vuoden kirjat -listalle ja on luettavissa netistä oman kirjastokortin tunnuksilla. Niinkö, sittenpä kokeilemaan.

Avasin YLE Areenasta Sadan vuoden kirjat-sivut ja sieltä opastettiin eteenpäin, Kansalliskirjaston verkkokirjastoon. Kirjastokortin tunnukset toimivat hienosti ja pääsin sisälle verkkokirjaston aarreaittaan. Sieltä avautuivat heti eteen monet kirjavisankin klassikot, mutta Kissani Jugoslavia -kirjaa ei löytynyt. Pian huomasin harmikseni, ettei juuri sen kirjan lukuoikeuksia siellä jostain syystä ollutkaan, mutta hyödyllinen opintoretki kirjojen verkkomaailmaan tuli kuitenkin tehtyä.

Kuuntelin visakirjaa koskevan YLE 1:n radiojutun ja lueskelin lehtien ja kirjabloggareidden kirjaa koskevia tekstejä. Melkein kaikissa niissä käsiteltiin maahanmuuttajakirjailijoiden ajankohtaista läpimurtoa Suomessa. Eräs maahanmuuttajakommentaattori oli tosin katsoi, ettei heitä eikä kirjoja saisi luokitella tällä nimikkeellä.”

* * *

Pertti Vuorelaa askarruttaa eläinsymboliikka.

”Pajtim Statovci (s. 1990) on minulle uusi tuttavuus. Vaimo ehti tosin lukea visakirjan Kissani Jugoslavia ( 2014) viime talvena lukupiiriään varten. – – –

Pikaluin kirjan ja pääsin kurkistamaan romaanin muodossa Jugoslavian hajoamiseen ja sen vaikeisiin seurauksiin. Siinä sisänäpsä albaanityttö Emine naitetaan Bajramille suurin, perinteisin juhlallisuuksin ja odotuksin. Pian selviää, että albaanimies on perheen pää ja naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä. Sota ja levottomuudet pakottavat monilapsisen perheen muutamaan Kosovosta Suomeen. – – –

Kirjassa seurattavan pojan Bekimin elämä on vaikeata suomalaisten ennakkoluulojen, identiteettiongelmien ja homouden takia. Hän hankkii asuinkumppanikseen kissan ja boakäärmeen, joskin elämään ilmaantuu myös homomiehiä.
Pajtim Statovicvin kerronta mm. albaanien perinteistä, tavoista ja uskomuksista on tarkkaa ja kiinnostavaa. Maahanmuuttajien ongelmat ovat vaikuttavasti esillä. Kertojien näkökulmat vaihtelevat tiheästi. Muutenkaan kirja ei päästä lukijaansa helpolla. Narsistisen kissan ja umpimielisen boakäärmeen symbolinen rooli jäi askarruttamaan. Tulkintoja varmaan löytyy monia.”

Ossi Lehtiö innostuu tehtävästä kovin.

”Silloin kun sain ensimmäisen kerran kirjan käteeni, niin outo oli sen kansikin. Siinä vihaisen ilmeen omaava kissa oli mustana ja punaista taustaa vasten. Kun lisäksi kuun sirppi täydensi noitamaista tunnelmaa, oli se otettava mukaan. Vieraskielinen, totesin, ja ryhdyin etsimään suomentajan nimeä, sillä on oma merkityksensä, kun on käännös kyseessä. Vaan ei ollut kääntäjää merkitty. Oli siis ihan suomeksi kirjoitettu ja hienoa tekstiä olikin. – – –

Mielenkiintoista on traditioiden merkitys Kosovon albaanien keskuudessa. Juuri traditiot pitävät etniset ryhmän elossa ja toiminnassa. Heti kun tullaan avoimesti ulos tradition piiristä, niin lumous särkyy ja muuntuminen ottaa kiihtyäkseen. Näin käy Suomeen muuttavalle perheelle ja varsinkin supermachon isän kohtalo on nuiva, sillä hän ei pysty ylläpitämään traditioita uudessa ympäristössä, vaan luhistuu ja menehtyy. Lapset omaksuvat uudet tavat ja tavallaan ovat kulttuurisesti luopioita.”

Eero Reijonen on ottanut Korfun reissulleen hyvää matkalukemista, Statovcia kuinka ollakaan! Hän nostaa esiin toisen uussuomalaisen.

”En voi olla vertaamatta Statovcin rankkaa toiseuden kokemusta toisen maahanmuuttajan, Neil Hardwickin, vastaavaan. Hardwick tuli Suomeen 1969. Hän oli hiilenharmaan Newcastlen kaivosalueen poikia, koulunero, jota oltiin kouluttamassa vapaaoppilaana ydinfyysikkoa. Vahvan sosiaalisen omantunnon kanssa painiskeleva poikanen näki Thatcherin demoniset jäljet kaivosmiesten kohtelussa. Hiilikaivosten sulkeminen syöksi seudun jättilamaan ja ihmiset täysin tyhjän päälle.
Neil H. tuli Suomeen, ei ruvennut ydinvoimaa tutkimaan, vaan pohtimaan junttikansan luonnetta. Toiseuden kokemus tälle miehelle oli positiivinen. – – –

Puhumattomuutta tämä Pjatim Statovcin lailla monilahjakas mies katseli huumorimielessä. Junttius kääntyi punatukkaisessa päässä positiiviseksi. Tämä mamu näki toiseuden, mutta ratkaisi sen positiivisesti. Hardwick rakensi tästä tarkkanäköisestä toiseuden ymmärtämisestä ja sen ristiriidan ratkaisemisesta elämäntyönsä. Mamu Hardwick on verrattomasti etevämpi suomalaisuuden kuvaaja kuin Spede. – – –

Visakirja on tietysti oiva teos Suomi 100-teeman osana. Se on nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuonna 2014.”

* * *

Juhani Niemi kertoo, ettei visakirja ollut ihan hänen lajiaan. Mutta:
”Ainutkertainen lukukokemus, joka valottaa maahanmuuttajien elämää maahanmuuttajan silmin nähtynä. Suositeltavaa lukemista myös umpipersuille.”

Veikko Huuska sanoo arvaavansa kirjailija ja teoksen, koska ”olen paljon kuullut siitä ja vähän lukenutkin, mutta en itse teosta. Tämä ainainen kiire. Kysymys on tietysti pririteeteista. Nyt kuulin siitä niin paljon hyvää, että aion tarttua itse pääasiaan, Pajtimin kirjaan.”

Oikein ja oikein – arvaus ja päätös.

Veikkuulinjalla on myös Raila Rinne, joka hänkin osuu oikeaan, Petri Kettusen ei tarvinnut ilmeisesti arvailla, vaan takana oli tieto. Viikon palkinto menee Ossi Lehtiölle. (rb)

Viikon 41 sitaatti
Visahistorian kirjailijalistauksessa mennään nyt yhteen ääripäähän niin että heilahtaa. Runoilijamme on väitellyt tohtoriksi ruotsalaisen runoilijan tuotannosta ja opettanutkin Ruotsissa, mutta on kotoisin suomalaisesta rannikkokaupungista. Elokuvantekoakin on tullut kirjoittamisen ohella harjoitettua.

Kuka on tämä maakuntansa näkyvä kulttuurivaikuttaja, mistä runo? Vastaukset viimeistään 18.10. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Laskeuduin junasta. Oopperan
nimi on Helsinki. Mannerheimin-
tiellä, hysteerisen ohjaajan
ohjaaman virran partaalla,
näin rakennuksen, joka kätkee
eduskuntatalon. Minä kuuntelin,
mutta jokainen mielipide oli
harjoiteltu etukäteen. Sydän löi
tai hiljeni; kaikki muu
oli kirjoitettu partituuriin,
ja jokaiset kasvot näyttivät
ikään kuin joiltakin. Jatkoin
matkaa, mutta kaupunki
oli näkymätön. Jokaista taloa
peitti julkisivu, joka näytti
miltä talo olisi näyttänyt
valmiina.”

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio: ”Kosovon härkä” Shefki Kuqi avautuu camp-hahmostaan, arvostelee Antti Muurista ja kehuu Pasi Rautiaista: ”Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla”

Kuva: Lehtikuva

Atomivoimala, Kosovon härkä, Sheriffi… rakastetuilla jalkapalloilijoilla on monta lempinimeä.

Balkanilla syntynyt Shefki Kuqi (s. 1976) nousi yhdeksi Suomen pidetyimmistä pelaajista, kiitos pelottomuutensa ja periksiantamattomuutensa. Monien urheiluaihesten kirjojen tekijänä meritoitunut Mika Wickström (s. 1965) kertoo nyt Kuqin tarinan.

Kuqin elämäkerta ”Kosovon härkä” on tiivis, rento kirja, jonka selvänä esikuvana toimii taannoinen hittiteos ”Minä, Zlatan Ibrahimoviç” (2011). Sen tekijä David Lagercrantz antoi Ibrahimoviçin puhua ja häivytti itsensä taustalle.

Wickström toimii samoin. Vain Kuqi on esillä, eikä haastattelija ja puhtaaksikirjoittaja. Wickströmin nimeä ei löydy edes Kosovon härän kannesta.

Kuqi on taistelija, josta on annettu Suomessa hieman yksipuolinen kuva. Hyökkääjää ei suoraviivaisen pelityylinsä takia aina otettu tosissaan. Hänen fysiikkansa oli mahtava, mutta hän ei ollut tekniikkansa puolesta maailman parhaita. Etenkin lehdistö jaksoi vääntää hänestä vitsiä, kuten hän kirjassa kertoo: ”Musta haluttiin tehdä vähän jotain camp-hahmoa. Tosiasiassa mä olin Englannin-vuosinani puhdasverinen ammattilainen – ei mikään camp-hahmo pelaa niissä sarjoissa.”

Kosovosta Pohjolaan, Suomesta Englantiin

Shefki Kuqin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa, Balkanin kärsiessä etnisesti virittyneestä väkivallasta. Kuqi valitsi jalkapallon, koska se oli kaikille iästä, koosta ja väristä riippumatta yhdistävä tekijä. Lajin avulla Kuqi integroi­tui nopeasti Suomeen ja sai arvostusta.
Kuqi pelasi ensimmäisen kautensa aikuisten sarjoissa vuonna 1994 Mikkelin Kissoissa. Hän pääsi seuraavana vuonna Mikkelin Palloilijoiden riveissä Veikkausliigaan, koska hänen omistautumisensa oli täydellistä. Vastaavaa ei yleensä koettu Suomessa. Kuqi ei valittanut vaan puski eteenpäin. Hän eli ja hengitti jalkapalloa.

Kosovon härkä -kirjan enimmäkseen Suomeen sijoittuva alku ei ole kovin kiinnostava, mutta Kuqin siirtyessä pelaamaan Englantiin ja lyödessään siellä läpi ammattilaisena kirjakin alkaa vetää paremmin. Kuqista pidetään, koska hän on kentän ulkopuolella mukava mies ja viheriöllä esikuvallinen gladiaattori.

Teoksesta paistaa läpi Kuqin turhautuminen Suomen olemattomaan jalkapallokulttuuriin. Suomi ei ole oikea jalkapallomaa, koska meiltä puuttuu vähän kaikkea. Kuqi kritisoi liian kilttejä tyyppejä, kuten valmentaja Antti Muurista. Hyökkääjänä hän arvostaa enemmän vaativia persoonallisuuksia, kuten Pasi Rautiaista: ”Mun mielestäni Pasia ei ole arvostettu tarpeeksi Suomessa. Hän oli erittäin vaativa ja jopa turhankin tarkka kaikista valmennukseen liittyvistä asioista, mutta se kertoi vain hänen sitoutuneisuudestaan. Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla.”

Kuqin henkinen koti löytyi kovapintaisesta, palloilua suosivasta Isosta-Britanniasta ja etenkin maan toiseksi ylimmältä jalkapallon sarjatasolta, jonka armottomassa maailmassa hän oli elementissään. Elämäkertakirja sisältää myös anekdootteja hämäristä pelaaja-agenteista ja tiettyjen englantilaisten seurojen vanhanaikaisesta tavasta toimia.

Kirjan kiinnostavin anti liittyykin kuvauksiin ammattijalkapalloilijan arjesta. Kuqi puhuu muun muassa harjoituksissa tapahtuneista tappeluista, jotka ”kertovat omaa kieltään siitä, millaisessa maailmassa ammattilaiset elävät. Kilpailu on hiton kovaa ja rapatessa roiskuu. Jollet pidä puoliasi, jäät jalkoihin.”

Raaka peli sopi Kuqille, joka antoi jo Suomessa joukkueilleen kaikkensa. Hänen tinkimättömyytensä ei jää Kosovon härässä epäselväksi: ”Pientä takapakkia tuli, kun mursin nenäni, mutta seuraavassa pelissä menin kentälle maski naamallani ja puskin heti maalin.”

Reissumiehen taival

Shefki Kuqi oli ammattilaisurallaan todellinen kiertolainen ja vaihtoi seuraa lähes vuosittain. Sama näyttää toistuvan nyt valmentajana. Kuqi löytää kuitenkin asiaan positiivisen näkökulman: ”Jos olisin pelannut vain parissa jengissä ja muutaman koutsin valmennuksessa, en ehkä tietäisi jalkapallosta niin paljon kuin nyt.”

Merkittävää kyllä, Kuqi oli ensimmäinen Suomen maajoukkueen ulkomaalaistaustainen pelaaja. Hän auttoi faneja pääsemään ennakkoluuloistaan ja ymmärtämään maailman muutosta. Hänen uransa Suomen paidassa ei ollut kovin hohdokas, koska hän ei päässyt sen päälleen pukiessaan yleensä aloituskokoonpanoon vaan tuli mukaan vaihdosta.

Kuten Kosovon härkä -kirjasta selviää, pelin seuraaminen sivusta on ammattilaiselle vaikeaa. Kuqilla on ollut loukkaantumisia, eikä hän ole aina saanut janoamaansa arvostusta. Suomessa ei paljon noteerattu sitä, kuinka hän näytti tasonsa Englannin ylimmillä sarjatasoilla, eikä siellä pärjätä pelkillä lihaksilla.

Kosovon härkä on lämmin, rehellinen ja kompakti elämäkertakirja mutta ei kuitenkaan nouse kovin paljon jalkapalloilijoiden elämäkertojen harmaan massan yläpuolelle. Kuqin tarina on hieno, mutta aivan kaikkea siitä ei teoksessa saada irti. Mika Wickstöm on kuitenkin hyvä kirjoittaja, ja Kosovon härkä on siltä osin tasalaatuista työtä.

Esa Mäkijärvi

KIRJA:
Mika Wickström:
Shefki Kuqi – Kosovon härkä
Tammi 2017, 243 s.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Pentti Holappa on kuollut – Finlandia-palkittu kirjailija tunnettiin myös aktiivisena sosialidemokraattina

Kuva: lehtikuva / marja airio
Pentti Holappa 1927–2017. Holappa toimi kulttuuriministerinä Rafael Paasion johtamassa SDP:n vähemmistöhallituksessa vuonna 1972.

Kirjailija Pentti Holappa on kuollut, kertoo Holapan pitkäaikainen ystävä Samuli Vierikko STT:lle. Vuonna 1927 syntynyt Holappa kuoli Vierikon mukaan tiistaina kotonaan Helsingissä. Holappa oli kuollessaan 90-vuotias.

Urallaan useasti palkittu Holappa sai vuonna 1998 ilmestyneestä Ystävän muotokuva -romaanistaan Finlandia-palkinnon. Homoseksuaalisuutta käsittelevä romaani oli myös teos ystävyydestä ja taiteentekemisestä.

– Sehän oli aika rohkea kirja. Minä olen elänyt aina aika avoimesti, kirja ei siis ollut mikään kaapista ulostulo. Mutta varmaan monia se järkytti, muttei minua, Holappa sanoi STT:n haastattelussa vuonna 2007.

Paasion kakkoshallituksen kulttuuriministeri.

Holapalta ilmestyi useita teoksia, muun muassa runokokoelmia, romaaneja, novelleja, näytelmiä ja kuunnelmia. Holapan esikoisteos Narri peilisalissa ilmestyi vuonna 1950. Vielä vuonna 2012 Holapalta ilmestyi muun muassa muistelmateos Miehen suudelma.

Holapan teoksia on käännetty useille eri kielille, kuten ranskaksi, englanniksi ja saksaksi.

Elämänsä aikana Holappa toimi myös muun muassa Helsingin Sanomien kolumnistina 1960–7190-luvuilla ja kulttuurikirjeenvaihtajana 1960-luvun alussa. Holappa oli myös 60-luvulla hetken Ajankohta-lehden päätoimittajana. Lisäksi hän toimi muun muassa Suomen kirjaliiton sihteerinä ja oli esimerkiksi Euroopan runousakatemian jäsen, puheenjohtaja ja kunniapuheenjohtaja.

Holappa tunnettiin myös aktiivisena sosialidemokraattina. Hän toimi kulttuuriministerinä Rafael Paasion johtamassa sosialidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa vuonna 1972.

Aleksis Kiven palkinto Eeva Kilvelle

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Eeva Kilpi.

Kirjailija Eeva Kilpi, 89, saa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Aleksis Kiven rahaston palkinnon. Palkintosumma on 25 000 euroa.

Palkintolautakunta korostaa palkittavan monipuolista ja yhteiskunnallisesti merkittävää elämäntyötä. Perusteluiden mukaan Eeva Kilpi on kirjailija, jonka luettuun, rakastettuun ja runsaasti käännettyyn tuotantoon kuuluu romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, esseekokoelma ja kuunnelma.

Laatokan Karjalassa 1928 syntynyt Kilpi tarkasteli jo 1964 ilmestyneessä Elämä edestakaisin -romaanissaan karjalaisuutta ja evakkoutta aikana, jolloin aihe oli poliittisesti arkaluontoinen.

Omaelämäkerrallisessa trilogiassaan Kilpi kirjoittaa auki evakkouden kipeän ja vaietun historian. Perusteluiden mukaan teokset ovat nyt mitä ajankohtaisimpia ja antavat äänen sodan jaloista läheteille.

Juttuun on lisätty kuva klo 13.23.

AVAINSANAT

Turun kirjamessuilla mieskirjailijat pohtivat proosan miesmalleja

Kuva: Kari Hulkko
Mieskirjailijat ruotivat miehen rooleja kirjamessuilla. Herrat vasemmalta Pasi Lampela, Jukka-Pekka Palviainen, Jyri Paretskoi ja Mikko Kalajoki.

Perjantaina alkaneet kolmipäiväiset Turun kirjamessut ovat tänä itsenäisyytemme juhlavuonna väliaikaiskomennossa, kun ohjelmapäällikkö Jenni Haukio on tehtävästään opintovapaalla. Ohjelmasuunnittelusta on tänä vuonna vastannut kolmen kirjailijan triumviraatti Tommi KinnunenSiri Kolu ja Salla Simukka.

Enimmäkseen kaikki on Turun messuilla ennallaan ja ohjelmakirjoa riittää kolmelle päivälle entiseen tapaan ihan laidasta laitaan, mutta koska johtotroikasta kaksi on erityisesti lapsille ja nuorille kirjoittavia kirjaililjoita, näkyy nuortenkirjallisuus erilaisine sivupolkuineen aiempaa enemmän myös ohjelmakartalla. Paljon on myös sellaisia lavaohjelmia, joissa kiinnitetään huomiota nuorten lukuharrastuksen aktivointiin ja ylläpitämiseen.

Miehen mittoja

Perjantain messuohjelmasta pitää poimia esiin eräs viidennestä vaille all men panel, jossa neljä mieskirjailijaa pohti kollegansa Taija Tuomisen johdattelemana nykykirjallisuuden mieskuvaa ja miehen roolia proosassa. Kaikilta neljältä  – Mikko Kalajoki, Pasi Lampela, Jukka-Pekka Palviainen, Jyri Paretskoi – on tänä syksynä ilmestynyt kirja, jossa miehen roolit näyttäytyvät poikkeavassa valossa. Kalajoen ”Miehenmitta”, ”Lampelan ”Kehä”, Palviaisen ”Minä, eno ja Matti” sekä  Paretskoin ”Nimetön” irrottavat päähenkilöitään niistä perinteisistä malleista, joihin heidän odotetaan sujahtavan.

Kaikki kirjailijat olivat aika samaa mieltä siitä, että tässä ajassa ei etuliitteille mies- tai nais- pitäisi kirjallisuudessa olla enää käyttöä.

– Itse haluan ajatella niin, että nykykirjallisuus tarjoaa monipuolisempia ihmiskuvia kuin ne stereotypiat joihin meidät on totutettu. Ei kirjailijoiden tehtävä ole määrittää mitään muka oikeaa mies- tai naiskuvaa, linjasi Kalajoki, joka sanoi oman romaaninsa olevan kuin vastateos esimerkiksi Antti Hyryn, Antti Tuurin tai Hannu Raittilan teoksille, joissa miehet osaavat tehdä käsillään kaikkea.

– Minunkaan kirjoissani miehet eivät tee perinteisiä miesten töitä, kun en itsekään niitä osaa. En usko, että kirjallisuudessa on enää mitään tarkkaa rajaa ihmiskuvauksessa miesten ja naisten välillä. Tässä ajassa asetelmat tuntuvat kääntyneen siinä mielessä ympäri, että naiset ovat viime aikoina kirjoittaneet paljon sodasta ja miehet perheestä, pohti Palviainen.

Jyri Paretskoi tuumi, että ”homma menisi kummalliseksi, jos kirjoittaisin vain omasta viiteryhmästäni, valkoisista heteromiehistä”.

– Nimetön-romaanistani naislukijat ovat tulleet kommentoimaan minulle, että päähenkilöltä puuttuu miehisyyttä.

Pasi Lampelan mielestä sellaisten monesti esimerkkitapauksina käytettävien klassikkoromaanien kuten ”Seitsemän veljestä” tai ”Tuntematon sotilas” mieskuvat ovat paljon ristiriitaisempia kuin kirjallinen kaanon antaa ymmärtää.

– Minusta kirjailijan pitää myös pystyä heittämään myös oma rujoutensa ja kypsymättömyytensä peliin. Minusta esimerkiksi Hannu Salama tai Christer Kihlman ovat olleet uskomattoman rohkeita – heidän kirjoissaanhan on kuvattu helvetin karmeita miestapauksia.

Mikko Kalajoki sanoi muun muassa Rosa Liksomin, Anja Kaurasen ja vähän myöhemmin Pirkko Saision kirjojen kolahtaneen aikoinaan lujasti.

– Enkä minä koskaan ajatellut erityisesti, että he ovat naisia, vaan että he ovat tehneet helkkarin hyviä kirjoja.

Nelikko pohti myös mieskirjailijan asettumista naisen nahkoihin, sitä onko miehen helppoa kirjoittaa naisnäkökulmasta.

– Ei se minulle ole ollut vaikeaa, koska minulla on aina ollut kosketus omaan feminiiniin puoleeni. Kuvattavan ihmisen elämäntilanne määrittää eniten sitä, millä tavalla häntä käsittelen.

Pasi Lampela oli samoilla linjoilla.

– Kuvattava tilanne synnyttää itsessään tunteita ja muita asioita. Eivät ihmiset, olivat kyseessä sitten miehet tai naiset, sillä tasolla poikkea toisistaan.

Palkintoja turkulaisille

Perjantain peruskuvioon kuuluivat tänäkin vuonna messujen yhteydessä aina jaettavat kulttuuritunnustukset, Runo-Kaarina -palkinto ja Suomen arvostelijain liiton Turun osaston Kritiikin punnukset.

Esikoisrunoilijoille 24. kerran jaettu valtakunnallinen Runo-Kaarina meni vaihteeksi taas kotikentälle. Palkittu Jarmo Kervinen (s. 1962) tosin asuu tätä nykyä Imatralla, mutta on juuriltaan ja sydämeltään turkulainen. Tämä käy selväksi myös hänen palkitun  ”Punainen, tähdetön” -kokoelmansa runoista:

Jäisellä Aurajoella vesi nousee lumen alta,

kuin kuoleman ensiläikät

tai kuin paikalla olisi käynyt

pomppiva ufo.

Loivennuskalja  Portissa.

Jukeboxin basso iskee omat rytmit sekaisin.

Ulkovalo tunkee silmien läpi, rikkoo kapakkakohdun turvan.

Tuolit jytisevät, ihmisten puheet huutavat tässä tehdassalissa,

jossa verestävien silmien roikkuvat aluset

mustuvat väsymystään. – – –

– Turku niissä runoissa näkyy, eikä Imatrasta ole tietoakaan, kiteyttää Kervinen.

Turun kirjamessujen avauspäivän palkittuja: vasemmalla Runo-Kaarina-voittaja Jarmo Kervinen vierellään Kritiikin punnukset saaneet Petteri Oja, Matti Rag Paananen ja Sabrina Casagrande sekä kunniamaininnan saanut Kari Selinheimo äärimmäisenä oikealla.

Kritiikin punnuksia jaettiin tänä vuonna kolmelle taholle. Saajat ovat Sabirina Casagrande ja hänen pyörittämänsä Leluliike Casagrande, joka perustettiin jo vuonna 1912. Kauppapuolelle menivät myös toiset punnukset, kun ne kävi pokkaamassa Turun sarjakuvakaupan isäntä Petteri Oja. Kolmannen punti sai pitkän linjan turkulainen taidevaikuttaja ja monitaiteilija Matti Rag Paananen, joka on paitsi säveltäjä ja muusikko, myös runoilija, aforistikko ja taidemaalari.

Punnusraatdin puheenjohtaja, kirjamessujen perustaja ja pitkäaikainen ohjelmapäällikkö Kari J. Kettula jakoi vielä myös henkilökohtaisen kunniamaininnan, jonka sai teatterimies ja antikvaristi Kari Selinheimo.

Keskustelua aiheesta