reijo_frank

Lauri Viita villitsi visassa

Kuva: YLE/Antero Tenhunen
Lauri Viita lapsuudenmaisemissaan Arvo Ahlroosin hienossa dokumenttielokuvassa Nousu Pispalaan.

Kirjavisan parissa tähän mennessä vietetyt 24 vuotta ja viisi kuukautta ovat jo opettaneet seremoniamestarillenne, mistä narusta nykäistä, kun tosissaan  haluaa herätellä väkeä vastaamaan.

Juhlavuoden toinen erikoistehtävä oli tässä mielessä ihan täsmäveto. Jos tämä kirjailija ei sytytä, niin ei kukaan.

Ja sytyttihän hän. Muun muassa kahta kuopiolaista vanhaa visavarista, jotka ovat olleet jo tovin pidättäytyneet raakkumasta.

Ensimmäisenä ääneen pääsee jo ihan visan alkumetreiltä mukana jaksanut Taavi Lehtolainen.
”Terve, ’Rakkausruno’ on Lauri Viidan (1916-1965) kokoelmasta ’Käppyräinen’ (1954).

Minulle Viita on runoilijoista rakkain. Lausuin teininä ’Kapinan’ radiossa ja kirjoittelin palkintorunoja Viidan malliin. Opettajana ollessa suosin Viitaa. Muun muassa ’Pohjan satakieli’ ja ’Tikanpolkka’ olivat suosittuja.
Myös oppilaani pyysivät joskus: ’Taavi, lausu meille runo.’

Eläkelahjaksi lukioluokka kehysti Tikanpolkan.

Nyt olen lukenut Sakari Katajamäen väitöskirjaa Kukunorista.”

Tuo Tikanpolkka välähti visanvartijankin mielessä tehtävää asetellessaan, mutta ihan niin helppoa ei sentään tarjolle tullut.

Väinö Immonen on kuopiolaisia hänkin ja vastaillut jo 1990-luvun vuosilta säännöllisen harvakseen.
”Jopas osui! – – –

Minulla oli onni haastatella Aila Meriluotoa vuonna 2002 kun hän sai Savonia-kirjallisuupalkinnon. Meriluoto ja Viita olivat avioliitossa 1948-1956, ja he saivat neljä lasta.

Kirjassa ’Lauri Viita – legenda jo eläessään’ Meriluoto kertoo kuin heräsi monta kertaa yöllä siihen kun Lauri istui vuoteen laidalla ja tuijotti hievahtamatta: ’Sää näytät niin onnelliselta, kun sä nukut. Ja kun sä näet sitten minut, niin kaikki sinussa sammuu.’

Se pyöri mielessä Meriluodon tykö mennessä. Käsittelimme Viitaa, ei liian paljon, olihan edessä Ailan palkitsemispäivä.

Betonimyllärissä oli runsaasti julistusta, mutta Käppyräisessä Viidan herkkä piirre syvenee, maskuliiniset tunnot, miehinen voima jäävät taka-alalle. Totuus ja kauneus saavat tilaa. – – – Käppyräisessä liudentuu myös kärkäs kirkonmiesten, pappien ja kriitikoiden teilaaminen.

Meriluoto kertoi suuttuneensa Laurin puolesta lukiessaan, kuinka kielen kanssa puuhastelu on yksi mitä tyypillisin skitsofrenian oire. Lauriko muka tyypillinen, hän huudahti.

Kustantaja suhtautui varauksin muutamiin Käppyräisen runoihin ja Viita julmistui: ’Jumalauta, ne tahtois että, että mää tekisin niin kuin muut: kun ne jonkin tyylin löytää, niin ne rupeaa monistuskoneiksi…'”

* * *

Unto Vesa sanoo olevansa velvoitettu vastaamaan, kun ”Lauri Viidan kotitalo Pispalan rinteellä (melkein) näkyy oman saunan lauteilta”.

”Viita oli ytimekkään iskevän riimittelyn mestari, jonka riimeissä oli aina myös painavaa sisältöä, milloin lämpöä, milloin ironiaa ja huumoria. Hänen romaaneistaan tietysti ’Moreeni’ on omaa luokkaansa, varsinkin sen jyhkeä alku. Ja hänen saturunoelmansa Kukunor: Satu ihmislapsille on hieno, arvoituksellinen teos sekin. Omassa sd-yhdistyksessäni on edelleen tovereita, jotka tunsivat Viidan hyvin.
Viime vuonna, jolloin tuli sata vuotta Viidan syntymästä, Tampereen Työväenteatteri toi näyttämölle hänestä kertovan Heikki Salon upean näytelmän Viita 1949, joka ansaitusti jatkaa ohjelmistossa edelleen.”

Vesa Kautollakin on velvoite vastaamiseen.

”Tamperelaisen Lauri Viita -seuran hallituksen entisen jäsenen on tietenkin tunnettava kirjailijan tuotanto. Siteerattu runo on kokoelmasta Käppyräinen vuodelta 1954.
Yrjö Varpio toteaa, että Viita saavutti tunnustetun aseman runokokoelmalla Betonimylläri (1947) ja romaanilla Moreeni (1950). Minulle Viidan runous on tullut vuosien mittaan proosaa läheisemmäksi, enkä liene tässä suhteessa yksin.

Työskentelin kesän 1960 hoitajana Kellokosken mielisairaalassa. Pari viikkoa olin osastolla, jolla Lauri Viita oli potilaana. Viita oli varsin puhelias ja hyväntuulinen. Pari hänen lausahdustaan on jäänyt mieleen.

Potilastoveristaan insinööristä Viita sanoi: ’On se terävä. Jos sille sanoo, minkä kiven alla on voita, kyllä se kertoo, miten kivi saadaan käännetyksi. Mutta ei se itse keksi, minkä kiven alla voita on!'”

Myös Sirpa Taskisella on henkilökohtainen muisto kirjailijasta Kellokosken ajoilta.

”Sain vastavalmistuneena sijaisuuden Kellokosken sairaalasta, jossa Lauri Viita (1916-1965) oli potilaana. Päivänä muutamana hän ilmestyi vetämääni musiikkikerhoon ja sanoi, että pitihän hänenkin tulla katsastamaan se uusi psykologi, josta kaikki puhuvat. No, kertanäkeminen ilmeisesti riitti, toistamiseen hän ei tullut. Jonkin ajan kuluttua hän kuoli autokolarissa.”

* * *

Runojen ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä huudahtaa, että ”loistava valinta tehtäväksi!”

”Viita on lempirunoilijani. Hänen tuotannostaan löytyy aina uudestaan ajatuksia herättäviä runoja: kieleltään silkkaa ilotulista täynnä oleva Betonimylläri ja mahtava ’Luominen’ – ”tuhat kertaa tuhat vuotta mitään ei voi tehdä suotta”.

Kapina-runolla olen päässyt tuttavalasten suosioon, onhan kertomus luteiden vallankumousyrityksestä kiinnostava. Oma lukunsa ovat lyhyet, oivaltavat runot kuten ’Johtaja’. Niin ja tähän hetkeen hyvin sopiva ’Yhteistoiminta’, jossa ’sika lihoi, akka laihtui – joulun alla vuoro vaihtui’.

Viidan kieli ja sen rytmi ovat täysin omaa luokkaansa.  Viidan kootut runot on raamattuni, josta löytyy aina jotain, jos pitää valmistella puhetta tai luentoa. Jäädessäni eläkkeelle puolisen vuotta sitten valitsin jokaiselle lähtöjuhlassa olleelle oman runon Lauri Viidan kootuista runoista, suljin sen kirjekuoreen ja pyysin avaamaan vasta kotona.”

Eero Reijosen pitkää vastaukseen mahtuu muun muassa tällaisia huomioita.

”Minulle käy tämän Tanen rakkausrunon kanssa vähän kuin Tuntemattoman elokuvahahmojen: Sinisalo on Lahtinen ja Heikki Savolainen on Hietanen, ne elävät jo omaa elämäänsä. Onneksi Tanen rakkausrunon esittäjä on mielikuvissani maestro itse.

Tallenne on cd-kasettieni helmi. Toisella puolella tunti kohta manalle menevää Erno Paasilinnaa livenä. Toisella siis Lauri Viitaa, tutun salkkunsa kanssa törmäilemässä, varmaan jossain kirjaston järjestämässä runoillassa.. Juha Virkkusen Kirjojen Jatulintarhasta se tuli ulos. Käppyräisen runoja ne ovat, melkein kaikki. – – –

Lauri Viitaa ovat tietysti muistelleet monet, sellaisetkin, jotka eivät miestä olleet tunteneet, tuskin edes runoista pitäneet. Pertti ’Pepsi’ Paloheimon, entisen Yle pomon, Kekkosen ja Kalle Kaiharin ystävän, elämänkerta on äkkiseltään yllättävä paikka Lauri Viidan muistelulle. Kirjaston poistohyllystä tämäkin aarre aikanaan löytyi.

Viita on yksi Pepsin muistelmien päähenkilö, vanhalle Pispalan Tarmon korikurkolle selvästi rakas hahmo. Viita oli Pispalan Tarmon puheenjohtaja ja jonkin asteinen puuhamies sotavuosina. Ainakaan Viestinnästä se urheiluveikkojen innostaminen ei kiinni jäänyt… Taatusti ei löydy seura-aviisia, josta löytyisi raikkaampaa lyriikkaa, kuin Tarmon seinälehdestä… ’Korvessa jyllään ja rankoja hakkaan,/ kantoja teuron roihuvaan takkaan. /Nuoruuden kynttilä ei joudu vakkaan /Vihtorin-virsien roihuvaan sakkaan! /Päiviä näitä ei vaihdeta akkaan, /maajussin majaan ja kirkuun ja kakkaan!’- – –

Onneksi Arvo Ahlroos tallensi Viidan viimeiseksi jääneeltä kesältä loistavia kuvia Pispaala-dokkariinsa. Vanha tuttu nousu Pispalalle sujuu isolta mieheltä, pystypäiseltä, jouhevasti. Ajatus liikkuu ja jokaikisen viikarin runoilija puhuttelee ja mummot tervehtii, arvostavasti. Tyttöset ja mummotkin niiata niksauttavat, kun Pispalan suuri poika tulee raitilla vastaan.”

Marja-Liisa Julkunen on löytänyt hyvät kiteytykset.

”Petroskoilainen kirjallisuuden tutkija Eino Karhu pitää Viitaa todellisena työläiskirjaialijana. Minulla on Moreenista sellainen painos, jonka takakannessa  romaanin teaorian tutkija Alex Matson pitää Moreenia täydellisenä näytteenä roamaanitaiteesta.”

* * *

Jari-Pekka Vuorela vertaa Latea jopa bebop-ikoniin.
”Nuorena kriitikkona innostuin Lauri Viidan säkeistä: ’On sanoo: onko, onkohan? / ja epäily masentaa maailman. / Ei sanoo: eikö, eiköhän? / n  ja näemme vuorien siirtyvän.’
Tämä runo ’On ja ei’ julkaistiin kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas.

Romaani Moreeni jää silti Lauri Viidan pääteokseksi. Sitä lukiessa on vaikea olla vertaamatta kirjoittajaa Charlie Parkeriin. Viidan yhdessä kappaleessa ja Parkerin yhdessä choruksessa on niin paljon ideoita, että useimmat kirjailijat ja säveltäjät käyttävät ikänsä yhden sellaisen löytämiseen.”

Ulla Vaara on enemmän runouden perään

”Lauri Viita kirjoitti runojen ohella kaksi romaania. Runot ovat kuitenkin parasta, mitä hän on Suomen kansalle antanut. Niistä löytyy jäyhän herkkä hämäläinen mies, jonka Betonimylläri oli sellainen menestys, että kirvesmiehenä työskennellyt Viita ryhtyi sen innoittamana vapaaksi taiteilijaksi. – – –

Koko kansa oppi tuntemaan Lauri Viidan Betonimyllärin ehkä parhaiten Veikko Sinisalon lausuntailloissa. Sinisalo tilattiin lausumaan Betonimylläriä erilaisiin tapahtumiin, isoista konserttisaleista työväentaloihin.

Betonimylläri on julkaistu LP-levynä, mikä lisäsi runokokoelman suosiota.”

Pertti Vuorela muistuttaa parista muusta Viita-tulkinnasta.

Tapani Kansa on levyttänyt kasetillisen Lauri Viidan runoja. Aikoinani lenkkeillessäni kuuntelin Tapani Kansan erinomaista tulkintaa näistä runoista. Erikoisen osuvasti Tapani onnistuu tulkitsemaan Betonimyllärin. – – –
Heikki Kujanpää  ohjasi 2008 Ailasta ja Laurista elokuvan ’Putoavia enkeleitä’, joka on tullut nähdyksi parikin kertaa.”

Viita-tietäjiä olivat myös Raila Rinne, Petri Kettunen, Juhani Niemi, Ossi Lehtiö ja Ilpo Pietilä – kiitokset aktiivisuudesta myös teille. Palkinto tällä viikolla Väinö Immoselle.

Finaaliksi vielä Mauri Panhelaisen kuvaus kirjailijan omasta finaalista. Suuren miehen lähtö vaati suurta draamaa.

”Viidan tapaturmaiseen kuolemaan 49-vuotiaana joulukuussa vuonna 1965 liittyy merkillinen yhteensattuma ja merkittävä jälkinäytös.  Viitaa kuljettanut taksi jäi rattijuopon ajaman kuorma-auton ruhjomaksi Mäntsälässä samana päivänä, kun hänen runosikermänsä ’Onni’ julkaistiin kirjallisuuslehti Parnassossa.

Siihen aikaan oli tapana kuunnella tarkkaan presidentin uudenvuoden puheet. Muistan, että näin tehtiin vuoden 1966 ensimmäisenä päivänäkin. Puheessaan Presidentti Urho Kekkonen luki vasta julkaistun sikermän viimeisen koskettavan runon ja kytki Viidan tapaturmaisen kuoleman liikennekurin höltymiseen maanteillä. Runosta on tainnut tulla kaikkein tunnetuin Viidan runoista, vaikka muuta tuotantoakin on lausuntailloissa ja muualla esitetty paljon.

Viimeiseksi jäänyt kahdeksanosainen runosikermä Onni on sovitettu taitavasti elämänkaaren muotoon. Jo sen alkuruno on vaikuttava: ’Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.’

Ja näinhän Viidan runosikermän tunnettu  loppu menee: ’Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.”

Viikon 14 sitaatti

Tämän viikon kirjailija löytyy samalta palkintolistalta, jolle ovat tällä vuosituhannella päässeet muun muassa Joyce Carol Oates, Richard Ford ja meidän Sofimme. Toimittajana  kirjalliset työnsä aloittanut herra on nykyisin maansa arvostetuimpia kirjailijoita ja kuninkaallisen akatemian jäsen.
Kuka, mikä? Vastaukset viimeistään 12.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Hänen kätensä vapisivat, hän katsoi molempia kasvoja peräjälkeen työpöytänsä lampun valossa, totesi yhdennäköisyyden hetki hetkeltä suuremmaksi ja sitten äkäisesti kuuromykälle merkin mennä nukkumaan. Hänellä oli vilkas mielikuvitus ja ujo luonne ja hän oli viettänyt aina viiden-kuudentoista ikäisestä tunnollisen seminaarilaisen siveää elämää. Hänen intiimi kanssakäumisensä todellisten naisten kanssa oli vaikeampaa eikä alkuunkaan niin miellyttävää kuin suhteet tiettyihin neiteihin, joilla oli hiukset kuin nuorilla taiteilijapojilla kuten Máginassa sanottiin, ja jotka polttivat alastomina tupakkaa ja poseerasivat vihjailevissa asennoissa don Otto Zennerin tuomissa postikorteissa.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Pitkien virkkeiden kirjallinen sinfonikko

Antonio Muñoz Molina.

Visaväki ei näyttänyt pääsiäisenäkään apatisoituneen juhamietomaisesta mämminsyönnistä tai ylenmääräisestä suklaamunien popsimisesta, vaan on ollut tuoreena ja terveenä cvastauspostia lähettämässä. Arvuuteltu espanjalaiskirjailija tunnistettiin mukiinmenevästi.

Petri Kettunen avaa pelin menemällä suoraan asiaan.

”Kysytty kirjalija on Antonio Muñoz Molina. Hän voitti ranskalaisen Prix Femina l’Etranger- palkinnon parhaasta käännösromaanista v. 1998. Vuodesta 2013 lähtien hän on ollut Espanjan kunninkaalisen akatemian jäsen. Molina debytoi jo vuonna 1983 (’El Robison urbano’) ja kirjoittanut kaiken kaikkiaan 23 romaania, joista on suomennettu vain kuusi teosta.”

Sitaatin Kettunen arvelee olleen teoksesta ”Sefarad”, vaan eipä ollut se. Oikean kirjan nimeää Juhani Niemi:

”Hakematta tulee mieleen tämän hetken ehkä kuumin espanjalainen kirjailija, painosten kuningas, Espanjan kuninkaallisen akatemian nuorin koskaan valittu jäsen, monin palkinnoin huomioitu Antonio Muñoz Molina. Romaanista ’Täysikuu’ hän sai Femina Étranger- palkinnon 1998.

Visasitaatti taas löytyy teoksesta ’Öinen ratsumies’, alkujaan ’El jinete polaco’, eli puolalainen ratsastaja. Melko tuore käännös Keltaisessa kirjastossa, 2010, vaikka alkuteos on ilmestynyt jo 1991. Romaanin pehmeästi aaltoileva kerronta kutoo yhteen rakkaustarinan ja pikkukaupungin kronikan, joka heijastelee koko maan vaiheita yli sadan vuoden ajalta.”

Unto Vesa tarkentaa vielä sitaatin paikan suurennuslasilla.

”Kysytty kirjailija on Antonio Munoz Molina ja teos Öinen ratsumies, sitaatti sen ykkösosasta Äänten valtakunta.  Ei meinannut osua millään silmiin, kun etsin lyhyttä kappaletta, ja Munozin kappaleet ovat sivujen mittaisia.”

Totta, peninkulman pituisten virkkeiden kanssa tuskaili visaukkonnekin. Vaikka kirjassa on päälle 750 sivua, oli sopivan ytimekkään lainauksen löytäminen työn ja tuskan takana.

* * *

Eero Reijonen tarttui Sefaradin innoittamana tiiliskivi-Ratsumiestä sarvista, ja ryhtyi luvulle.

”Sinuhen paksuinen opus edellytti lisätoimia perheessä. Laatuteoksen lukemisen Laistaja määräsi taannehtivasti itselleen ulkonaliikkumiskiellon. Täysihoidossa luonamme oleva karvaton lassie, Mooses nimeltään, kiikutti remminsä ajallaan lakeijansa syliin, palveluhommat piti suorittaa. Muutoin loikoiltiin mainion kertojan seurassa lukuseslongilla.

Andalusialaisen kirjailijan Sefarad, vasta vuosikymmen visakirjan jälkeen kirjoitettu, on kertomuskokoelma vainotuista, juutalaisista enimmäkseen. Se oli saanut aikanaan hyvät arvostelut. Näköjään laumaeläin Visakallo sitä tietysti aikanaan lukemaan. Tarinat olivat hienoja, todella ajankohtaisia yli vuosikymmen  sitten. Ja vielä ajankohtaisempia tänään. – – –

Öinen ratsumies on välillä naivi, junnaava, asioita toisteleva ja lemmenkohtauksissa joskus kiskaviihten liepeitä hipova. Mutta on se kuitenkin sujuvaa, mukaansa tempaavaa. Sefaradin kerronnallista jaksotusta verrattiin vaihtuviin melodioihin, teemojen toistot rinnastuivat vapaaseen sinfoninen musiikkiin.

Tämän muistaen ryhdyin kirjalle. Luin kolme Ratsumiehen päälukua kerrallaan ja kyllähän tarinassa selvä musiikin tempo oli. Se vaihteli kyllä lukujen sisälläkin, mutta pitkillä vedoilla teksti todella soljui.
Fiilistellessä tekstimääräkin alkoi lukijasta tuntua sopivalta andalusialaiseen kertomukseen. Hienoja tarinoita, vähän aikaan irrallisia, mutta myöhemmin kokonaisuuteen liittyviä. Kehystarinan keskiössä on seinään muurattu nuori aatelisnainen, jonka lähes satavuotias lääkäri-rakastaja don Mercurio löytää ja antaa näin aikaperspektiivin muisteloille.

Teoksen nimen lopulliselle lähteelle kirjailija johdattaa viimeisessä osassa. Nadia huomaa isänsä, majuri Galazin sulautuvan ratsumiehen hahmoon kun hän isän kuoleman jälkeen löytää tämän jäämistöstä grafiikanlehden. Alkuperäistaulu on Rembrantin  ’Puolalainen ratsumies’. ”

Myös Mauri Panhelainen ymmärtää molemmat suhtautumistavat, plus- ja miinus-varaukselliset.

”Kirja on kuin tiiliskivi, eikä sen aloittamista helpota se, että virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia heti alusta alkaen. Sisältökin on painava, riittäisi parin kolmen kohtuullisen kokoiseen romaaniin. Kun pääsee kynnyksen yli teokseen sisään, eteen aukeaa kiehtova tarina, kaunokirjallinen seikkailu Espanjan 1900-luvun mentaalihistoriaan. – – –

Molinan proustilainen  ja rönsyilevä romaani jakaa lukijoita ja kriitikoita. ’Nerokkaasti polveileva kerronta vie matkalle tarunomaiseen menneisyyteen’, hehkuttaa ihastuksesta hengästynyt lukija.

Toisenlaista suhtautumistakin löytyy. Jokainen lukija ei välttämättä jaksa innostua pitkien monipolvisten lauseiden availusta. Kirjan tekee vaikeaksi suunnaton rönsyily ja tarinan hukkuminen sen sekaan, sanoo eräs blogisti. ’Eihän hyvän kirjallisuuden pitäisi olla näin ikävystyttävää’, huudahtaa vastahakoinen kriitikko.”

* * *

Pertti Vuorelalla lopullisen kannan ottaminen on vielä vaiheessa.

”Antonio Munoz Molina oli minulle vain nimeltä tuttu huolimatta vahvasta maineestaan. Sain kirjastosta Öisen ratsumiehen ja aloin lueskella sitä. Lukuisia kertoja Espanjassa olleena lukeminen tuntui jo etukäteen miellyttävältä. Pääsisin syvemmälle Espanjan kulttuuriin. Öinen ratsumies on kuitenkin yli 750-sivuinen järkäle täynnä tiukkaa proosaa, joten kirja on vielä pahasti kesken.”

Sirpa Taskisella se näyttää jäävän pysyvämmin kesken.

”Kyllähän sitä nuorena luki paksuja moniosaisiakin raamattuja poistiehensä, mutta nyt jo pelkästään 767-sivuisen opuksen katseleminenkin väsyttää. Etuliepeen mukaan ’romaanin pehmeästi aaltoileva kerronta tempaisee lukijan mukaansa’. Kun muutaman sivun jälkeen näin ei käynyt, taitaa Öinen ratsumies jäädä minulta pelkän selailun varaan.”

Ilpo Pietilällä urakka on vasta edessä.

”Kummasti vaan kirjahyllystä, kirjojen päältä löytyi käden käänteessä tämä vielä lukemistaan odotteleva visateos. Nyt se sitten pääseekin mukaan Lapin reissulle. Jos vaikka olisi mahdollisuus uppoutua sen sisältöön ja ainakin päästä hyvään alkuun sen luennassa.”

Oma apu oli paras apu Raila Rinteellekin.

”Nytpä löytyi visavastaus omasta kirjahyllystä: Antonio Munoz Molina, Espanjan kuninkaallisen akatemian jäsen, journalisti ja tuottelias romaanikirjailija. Löysin hänet kauan sitten silmieni osuttua taskukirjaan nimeltä ’Talvi Lissabonissa’. Tykkään Lissabonista ja jazzista ja eritoten saksofonin soitosta, joten se kirja tulee luettua harva se talvi aina uudestaan. – – –

Sofi Oksasta ja Antonio Munoz Molinaa yhdistävä palkinto on Ranskassa parhaalle käännösromaanille myönnettävä Femina-palkinto. Oksanen sai sen Puhdistuksesta vuonna 2010.

Munoz Molinan kotisivuilta käy ilmi, että hän kommentoi jatkuvasti tapahtumia Madridissa ja kirjallisuudessa. Tuorein äsken avaamani artikkeli koski Jevtushenkoa, jonka kuolemasta uutisoitiin huhtikuun alkupäivinä.”

Ulla Vaara koukkaa Maginan auringon alle mutkan kautta.

”Kun on lukenut psykologi, filosofi, feministikirjailija Julia Kristevan kirjan ’Muukalaisia itsellemme’, jossa pohditaan historiallisesta ja psykologisesta näkökulmasta, mitä on elää ulkomaalaisena tai muuten erilaisena Euroopassa, ymmärtää paremmin Antonio Muñoz Molinan Sefarad -romaania, jonka  keskeisiä teemoja on pakolaisuus ja sen seurauksena vieraantuminen, toiseuden tunne ja muukalaisuus. – – –

Viikon 14 sitaatti ei kuitenkaan ole Sefaradista ja nyt joudunkin menemään arvauksen puolelle. Nimittäin kummassakin hänen viimeisimmässä romaanissaan keskeisessä osassa on Maginan maalaiskaupunki, joka on

Muñoz Molinan synnyinkaupungin, Andalusiassa sijaitsevan Ubedan fiktiivinen versio. Magina on vahvemmassa osassa ’Kuun tuulessa’, joka on omaelämänkerrallinen, jota tosin osin Öinen ratsumieskin on, joka kertoo nuoren ihmisen ja suvun elämästä Francon aikakaudella ja sitten Francon jälkeisestä ajasta.”

Ulla osuu entten tentten -hokemalla oikeaan kirjaan. Samoin käy arvauksissaan myös kokkolalalaiselle Jaana Pikkarainen-Haapasaarelle ja tamperelaiselle Irma Koskelle. Flaksi puolestaan käy Raila Rinteelle, jolle menee viikon palkinto. (rb)

Viikon sitaatti *

Kevään kolmannen tähdellisen ”kertaustehtävän” kirjailija poistui joukostamme murheellisen varhain, mutta ehti sentään kirjoittaa tuotannon, joka sisällöllisesti hakee vertaistaan kirjallisuudessamme. Nyt esillä oleva novellikokoelman tarina on mahdollisimman epäajankohtainen, mutta varmasti kirjan tunnetuin. Ja novelleihin myös päättyi kirjailijan ura.

Siis kenen, mikä kirja? Vastaukset viimeistään 3.5. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”– Ilta tuppaa saapumaan ennen aikojaan kuin sairastunut ihminen töistä kotiin, Aki sanoi ja meni sytyttämään valon. Tänään me ei enää keritä metsästämään. Mutta pidetään pienet peijaiset ensihätään. Ja suoriudutaan matkaan niin aikaisin aamusta kuin mahdollista eli sitten, kun ollaan todistettavasti herätty. Ei tehdä mitään tiukkoja aikatauluja. Time is money, ja sitähän meillä riittää. Ruben ja Simeon, älkää nuuhkiko ja kyhnyttäkö isin parasta ystävää koko ajan! Huomenna saatte vetää pitkin metsää kuin Rajamäki kaarretta. Mutta vaasisi, ikituore veriveljeni!
– Vaasisi! Mikko sanoi ja kohotti lasinsa.”

Keskustelua aiheesta

Alussa oli viiva – Kirjavisassa graafista proosaa

Kuva: Katja Lösönen
Juhani Känkänen piirsi makoisan karikatyyrin taiteilijuudesta romaanissaan Toivon mukaan.

Vimmaisen Viita-viikon jälkeen tulee pakostakin notkelma, aika syväkin. Vain viisi tietäjää, kaikki sieltä tutuimmasta päästä.

Aloitetaan retki eteläisestä lähtöpisteestä. Hangon visaveteraani Juhani Niemi tuntuu olevan varsin innoissaan visakirjailijastamme.

”Vuosi, pari sitten, etsiessäni vastausta johonkin kirjavisakysymykseen, törmäsin tähän kyseiseen kirjaan. Sitä en muista, löysinkö silloisen vastauksen, mutta tämä kirja tuli luettua kerralla.

Kyseessä on Juhani Känkäsen esikoinen ’Toivon mukaan’, joka sai ilmestymisvuonnaan 2005 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Juuri sain käsiini Känkäsen viimeisimmän teoksen ’Luppa ja Tattis’, joka on ainakin vaelluskertomus, kasvukertomus, humoristinen kertomus, eläinkertomus, kirjallinen kertomus ja kertomus. Mutta ei lastenkirja, nimestään huolimatta.

Toivon mukaan -romaani on jonkinlainen parodia taiteilijaelämäkerroista, tai paremminkin ehkä koominen satiiri, tai… vain lämpimällä huumorilla kuvattu elämä. Teos perustuu taiteilija Toivo Päählön (päähenkilö) kolmipäiväisen haastattelun nauhoituksiin. Päählö kuvailee elämäänsä ja taiteilijuuttaan omin sanoin, harhaillen ja rönsyillen, haastattelijan yrittäessä saada häntä pysymään aiheessa. Toivo Päählöä erehtyy melkein pitämään oikeana henkilönä.

Aivan loistava kirja luettavaksi, edes viittaukset taidehistoriaan eivät häiritse lukukokemusta. Sen verran hyvin ne on siloiteltu tarinaan mukaan.”

Sirpa Taskinen on taas vähän varauksellisempi.

”Juhani Känkänen sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon teoksestaan Toivon mukaan vuonna 2005. Kirjaa voi lukea parodiana, ja siinä on hyviä läppiä tyyliin ’riski sairastua aikuisiän taiteilijuuteen’ ja ’Täällähän on pimeää kuin jouluna asian lähteillä!’, mutta ihan loppuun asti en paksua teosta jaksanut lukea.

Muut lukijat ovat ilmeisesti olleet suopeampia, sillä kirja oli ilmestymisvuonnaan Akateemisen kirjakaupan suosituin esikoisteos.”

Pertti Vuorela menee asian ytimeen.

”Keskeisellä sijalla on viiva, jollaisen Toivo piirsi konttausikäisenä kotinsa kaikkia seiniä yhdistäväksi täsmälleen samalle korkeudelle. Siitä viivasta alkaa Toivo Päählön maineikas taiteilijan ura, joka päättyy kuinkas muuten kuin viivaan.

Juonessa on yllättäviä käänteitä kuin vekkihameessa. Ronskit, karikatyyriset sivuhenkilöt kuten Muna-Raikka ja puolukkauskovainen isoisä vauhdittavat hulvatonta ja koomista tarinaa. Veijaritarina parhaimmillaan.”

* * *

Eero Reijosen tutusti rönsyilevässä vastauksessa on paljon hyviä havaintoja.

”Känkänen piirtää taiteilijantyöstä riipaisevan karikatyyrin. Joskus kuuluu luomisprosessin edetessä naurua, pikemminkin epätoivon kuin ilon; ei taiteilijalla ole siipiä olkapäissä vaan lyijypaino kengissä. Taiteilijat ovat parhaimmillaan kaskujen aiheina. – – –

Hyvin kirjaileva graafikko asettaa sanansa taiteen peruskysymyksistä: ’Ihmisestä on luonnos tehty jo ennen hänen syntymänsä hetkeä. Tämä käy hyvin yksiin taiteen, myös maalaustaiteen, perusteiden kanssa. Taide on paitsi asioiden tuntua myös maailman ennakointia. Liike kuvataan aina jonkun toisen liikkeen alustuksena. Ajatteleva Rodinkin sanoi, että oikein kuvatussa liikkeessä vartalo ei suorita kuvauksen kohteena olevaa liikettä vaan valmistautuu jo seuraavaan…. Ohje maalaamisessa ja piirtämisessä on, että parempi on karsia mahdolliset virheet tulevasta teoksesta jo ennen työhön ryhtymistä kuin pyyhkiä niitä vasta paperilta ja kankaalta.’

Länsimetron suunnittelijoiden olisi pitänyt lukea Juhani Känkästä ja jättää Taloussanomat
tauolle. – – –

Freskomaalaus on visakalloakin jonkin verran katsojana ja kokijanakin kiinnostanut. Nykytekniikkakin peukuttaa kohti kattoa tässä kohtaa, sillä visakallo kääntyy vuosi vuodelta paremmin parkettia kuin kattoa kohti. Pirunmoinen tuli on täytynyt roihuta näiden todellisten artistien rinnassa. Michelangelokin paukutti vuosikausia huippujälkeä pää alaspäin hikisten taljojen varassa.

Huima freskomaalauksen abc-kirja tämä Känkäsen Toivo-tarina on. Piruuttani kaivoin vanhan Firenzen taideaarteita käsittelevän opuksen esiin ja vertasin; tanakkaa faktaa sielläkin, tietysti. Duuni oli tiukkaan aikataulutettu. Värit on jouduttu sivelemään kostealle kalkkilaastille. Laastin nopean kuivumisen takia seinästä voitiin rapata kerrallaan vain sellainen osa, jonka taiteilija pystyi maalaamaan päivässä, eli niin sanottu päivätyö.

Tarinankertoja Känkänen on Espoon kaudellaan vetänyt tästäkin puuhasta jämäkän viivan… katoamispiste ei leviä tuumaakaan ohi visaisen kallon. Jos mies pystyy kirjoittamaan freskomaalauksen teknisistä vaatimuksista yhtä raikkaasti kuin tikkupaskan sinkoamisesta kuusikkoon, voidaan häntä kutsua taiteilijaksi.”

Mauri Panhelainen löytää Känkäsen taiteilulle vertailukohdan todellisuudesta.

”Kotikaupunkiin perustettavaan tehdasgalleriaan tilataan taiteilija Päählöltä suurisuuntainen kattomaalaus Michelangelon Sikstiiniläiskappelin kattoon tekemien freskojen tapaan. Siitä tulee Päählön uran pääteos, nimeltään ’Karvarannan utopia’. Se kuvaa kaupungin historiaa ja kehitystä, mutta omaperäiseen tapaan. Kaupungin merkkihenkilöt haluavat kuvaan mukaan. Päählö maalaa kaupunginjohtajan pään väärin päin, muilla silmää tekevillä ei ole vaatteita verhonaan, postinkantajalla on neljä kättä ja torimummolla silakkasormet. Pienten enkeleiden mallina käytetään porsaita ja sitä rataa. Skandaalihan siitä tulee.

Etsimättä tulee Känkäsen romaanista mieleen taiteilija Pellervo Lukumiehen 1970-luvulla Toivakan kirkon kattoon maalaamat pop-taiteen tyyliset freskot. Alkuperäisenä tehtävänä oli vain entistää Alvar Aallon suunnittelemat maalaukset, mutta Lukumies teki työn ’oman sielun ja persoonan mukaan’. Silloinen Toivakan kirkkoherra pahoitti mielensä eikä hetkeen laskenut taiteilijaa kirkkoon. Nykyään Lukumiehen maalaukset ja kirkko ovat Toivakan matkailuvaltti.” (rb)

Viikon 15–16 sitaatti

Viikon kirjailija täyttäisi tänä vuonna 85, mutta hänen elämänsä katkesi murheellisissa merkeissä aivan liian varhain. Paljon mahtui tragediaa hänen lyhyen elämänsä varrellekin, mutta siitä hän ammensi myös aineksia kiiteltyyn tuotantoonsa, joka käsitti sekä runoa että proosaa. Hänen merkittävimpänä pidetty teoksensa ilmestyi postuumisti.

Kuka kovan onnen lapsi, mikä teos? Vastaukset pääsiäisen tähden vasta 26.4. mennessä  osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Siihen kohtaan tulvii väri, himmeä purppura.
Muu ruumis on kauttaaltaan kalpea,
helmenhohtoinen.

Kallionkolossa
meri imee hellittämättä,
yksi onkalo kokonaisen meren ydin.

Kärpäsen kokoisena
tuomion merkki
ryömii alas seinää.

Sydän sulkeutuu,
meri luisuu takaisin,
peilit on peitetty lakanoin.”

Keskustelua aiheesta

Rehn, Rönkä ja Puu valitsevat kirjallisuuden Finlandia-voittajat

Kuva: Lehtikuva / Vesa Moilanen

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan valitsee tänä vuonna ministeri, ihmisoikeuksien puolustaja Elisabeth Rehn (kuvassa). Tietokirjallisuuden palkinnon valitsee puolestaan toimittaja Matti Rönkä ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnosta päättää laulaja, lauluntekijä Anna Puu.

Kolmikko valitsee voittajat valitsijalautakunnan nimeämistä teoksista. Jokaiseen lautakuntaan kuuluu puheenjohtajan lisäksi kaksi jäsentä.

Palkintojen voittajat selviävät marraskuun 29. päivänä. Palkinto lihottaa saajan lompakkoa 30 000 eurolla.

Viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Jukka Viikilä teoksestaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto meni Juuli Niemelle kirjasta Et kävele yksin ja Tieto-Finlandia Mari Manniselle kirjasta Yhden lapsen kansa.

Tuomioja: Siltalan uusikin kirja saa tylyn vastaanoton

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Erkki Tuomioja arvioi Juha Siltalan tuoreimman teoksen saavan tylyn vastaanoton.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) arvioi professori Juha Siltalan uusimman teoksen (Juha Siltala, Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, Otava, 494 s.) saavan maamme oikeistolaisissa piireissä yhtä tylyn tuomion kuin hänen 13 vuotta aiemmin ilmestynyt Työelämän huonontumisen lyhyt historia ,

– Keskiluokalle voi ennustaa samankaltaista hyvin jakaantunutta vastaanottoa kuin Työelämällekin. Siitä on jo esimerkkinä Helsingin Sanomissa Elina Yrjölän kirja-arvostelu, joka torjuu Siltalan todistelun sillä, että ”Suomalaiset ovat tutkitusti maailman mitassa onnellisia finanssikapitalismista, globalisaatiosta ja automaatiosta huolimatta.

”Siltala saattaisi pitää tätä ylisopeutuvien uhrien itsepetoksena, mutta toisella tavoin suuntautunut tulkitsija arvioi, että kyse on terveiden sopeutumismekanismien onnistuneesta käytöstä ja ihmisten kokemus onnesta on aito”, Tuomioja siteeraa Yrjölän arviota.

– Arvostelun arviointia varten on hyvä tietää, että Yrjölä on Opteam-työnvälityspalvelun asiakasjohtaja myytyään perustamansa mediayritys Journalistikoneen Opteamille, jonka kotisivulla kerrotaan, että ”Journalistikone on Suomen ensimmäisiä yrityksiä, joka on tarjonnut journalistisen sisällöntuotannon isomman mittakaavan ulkoistus- ja vuokrauspalveluita”. Siltalaa lukiessaan jokainen voi pohtia myös mitä tämä merkitsee paitsi keskiluokan asemalle ja työelämän laadulle myös journalismin laadulle, Tuomioja huomauttaa.

”Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli” – Jenni Haukio vaikuttui runon sanoista

Jenni Haukion toimittama runokokoelma Katso pohjoista taivasta ilmestyi torstaina. Haukio on koonnut samoihin kansiin suomalaisia puhutelleita ja puhuttelevia klassikoita ja uutuusrunoja yhteensä 160 runoilijalta.

Kokoelman kustantaman Otavan mukaan antologia on rakkaudentunnustus suomalaiselle runoudelle.

– Kun pohdin sitä perintöä, jonka minua edeltäneiltä sukupolvilta olen rakkautena runouteen saanut, nousevat kiitolliseen mieleeni Mirkka Rekolan runon sanat: ”Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli”. Sanat, joihin kiteytyy jotain hyvin olennaista satavuotiaan Suomen historiasta, Jenni Haukio kirjoittaa kokoelman esipuheessa.

Runokokoelman nimi on peräisin Helvi Juvosen vuonna 1955 julkaisemasta runosta Kalliopohja. Teos on kuvitettu maalauksilla Mäntän Serlachius-museoiden kokoelmista.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta