Lauri Viita villitsi visassa

Kuva: YLE/Antero Tenhunen
Lauri Viita lapsuudenmaisemissaan Arvo Ahlroosin hienossa dokumenttielokuvassa Nousu Pispalaan.

Kirjavisan parissa tähän mennessä vietetyt 24 vuotta ja viisi kuukautta ovat jo opettaneet seremoniamestarillenne, mistä narusta nykäistä, kun tosissaan  haluaa herätellä väkeä vastaamaan.

Juhlavuoden toinen erikoistehtävä oli tässä mielessä ihan täsmäveto. Jos tämä kirjailija ei sytytä, niin ei kukaan.

Ja sytyttihän hän. Muun muassa kahta kuopiolaista vanhaa visavarista, jotka ovat olleet jo tovin pidättäytyneet raakkumasta.

Ensimmäisenä ääneen pääsee jo ihan visan alkumetreiltä mukana jaksanut Taavi Lehtolainen.
”Terve, ’Rakkausruno’ on Lauri Viidan (1916-1965) kokoelmasta ’Käppyräinen’ (1954).

Minulle Viita on runoilijoista rakkain. Lausuin teininä ’Kapinan’ radiossa ja kirjoittelin palkintorunoja Viidan malliin. Opettajana ollessa suosin Viitaa. Muun muassa ’Pohjan satakieli’ ja ’Tikanpolkka’ olivat suosittuja.
Myös oppilaani pyysivät joskus: ’Taavi, lausu meille runo.’

Eläkelahjaksi lukioluokka kehysti Tikanpolkan.

Nyt olen lukenut Sakari Katajamäen väitöskirjaa Kukunorista.”

Tuo Tikanpolkka välähti visanvartijankin mielessä tehtävää asetellessaan, mutta ihan niin helppoa ei sentään tarjolle tullut.

Väinö Immonen on kuopiolaisia hänkin ja vastaillut jo 1990-luvun vuosilta säännöllisen harvakseen.
”Jopas osui! – – –

Minulla oli onni haastatella Aila Meriluotoa vuonna 2002 kun hän sai Savonia-kirjallisuupalkinnon. Meriluoto ja Viita olivat avioliitossa 1948-1956, ja he saivat neljä lasta.

Kirjassa ’Lauri Viita – legenda jo eläessään’ Meriluoto kertoo kuin heräsi monta kertaa yöllä siihen kun Lauri istui vuoteen laidalla ja tuijotti hievahtamatta: ’Sää näytät niin onnelliselta, kun sä nukut. Ja kun sä näet sitten minut, niin kaikki sinussa sammuu.’

Se pyöri mielessä Meriluodon tykö mennessä. Käsittelimme Viitaa, ei liian paljon, olihan edessä Ailan palkitsemispäivä.

Betonimyllärissä oli runsaasti julistusta, mutta Käppyräisessä Viidan herkkä piirre syvenee, maskuliiniset tunnot, miehinen voima jäävät taka-alalle. Totuus ja kauneus saavat tilaa. – – – Käppyräisessä liudentuu myös kärkäs kirkonmiesten, pappien ja kriitikoiden teilaaminen.

Meriluoto kertoi suuttuneensa Laurin puolesta lukiessaan, kuinka kielen kanssa puuhastelu on yksi mitä tyypillisin skitsofrenian oire. Lauriko muka tyypillinen, hän huudahti.

Kustantaja suhtautui varauksin muutamiin Käppyräisen runoihin ja Viita julmistui: ’Jumalauta, ne tahtois että, että mää tekisin niin kuin muut: kun ne jonkin tyylin löytää, niin ne rupeaa monistuskoneiksi…'”

* * *

Unto Vesa sanoo olevansa velvoitettu vastaamaan, kun ”Lauri Viidan kotitalo Pispalan rinteellä (melkein) näkyy oman saunan lauteilta”.

”Viita oli ytimekkään iskevän riimittelyn mestari, jonka riimeissä oli aina myös painavaa sisältöä, milloin lämpöä, milloin ironiaa ja huumoria. Hänen romaaneistaan tietysti ’Moreeni’ on omaa luokkaansa, varsinkin sen jyhkeä alku. Ja hänen saturunoelmansa Kukunor: Satu ihmislapsille on hieno, arvoituksellinen teos sekin. Omassa sd-yhdistyksessäni on edelleen tovereita, jotka tunsivat Viidan hyvin.
Viime vuonna, jolloin tuli sata vuotta Viidan syntymästä, Tampereen Työväenteatteri toi näyttämölle hänestä kertovan Heikki Salon upean näytelmän Viita 1949, joka ansaitusti jatkaa ohjelmistossa edelleen.”

Vesa Kautollakin on velvoite vastaamiseen.

”Tamperelaisen Lauri Viita -seuran hallituksen entisen jäsenen on tietenkin tunnettava kirjailijan tuotanto. Siteerattu runo on kokoelmasta Käppyräinen vuodelta 1954.
Yrjö Varpio toteaa, että Viita saavutti tunnustetun aseman runokokoelmalla Betonimylläri (1947) ja romaanilla Moreeni (1950). Minulle Viidan runous on tullut vuosien mittaan proosaa läheisemmäksi, enkä liene tässä suhteessa yksin.

Työskentelin kesän 1960 hoitajana Kellokosken mielisairaalassa. Pari viikkoa olin osastolla, jolla Lauri Viita oli potilaana. Viita oli varsin puhelias ja hyväntuulinen. Pari hänen lausahdustaan on jäänyt mieleen.

Potilastoveristaan insinööristä Viita sanoi: ’On se terävä. Jos sille sanoo, minkä kiven alla on voita, kyllä se kertoo, miten kivi saadaan käännetyksi. Mutta ei se itse keksi, minkä kiven alla voita on!'”

Myös Sirpa Taskisella on henkilökohtainen muisto kirjailijasta Kellokosken ajoilta.

”Sain vastavalmistuneena sijaisuuden Kellokosken sairaalasta, jossa Lauri Viita (1916-1965) oli potilaana. Päivänä muutamana hän ilmestyi vetämääni musiikkikerhoon ja sanoi, että pitihän hänenkin tulla katsastamaan se uusi psykologi, josta kaikki puhuvat. No, kertanäkeminen ilmeisesti riitti, toistamiseen hän ei tullut. Jonkin ajan kuluttua hän kuoli autokolarissa.”

* * *

Runojen ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä huudahtaa, että ”loistava valinta tehtäväksi!”

”Viita on lempirunoilijani. Hänen tuotannostaan löytyy aina uudestaan ajatuksia herättäviä runoja: kieleltään silkkaa ilotulista täynnä oleva Betonimylläri ja mahtava ’Luominen’ – ”tuhat kertaa tuhat vuotta mitään ei voi tehdä suotta”.

Kapina-runolla olen päässyt tuttavalasten suosioon, onhan kertomus luteiden vallankumousyrityksestä kiinnostava. Oma lukunsa ovat lyhyet, oivaltavat runot kuten ’Johtaja’. Niin ja tähän hetkeen hyvin sopiva ’Yhteistoiminta’, jossa ’sika lihoi, akka laihtui – joulun alla vuoro vaihtui’.

Viidan kieli ja sen rytmi ovat täysin omaa luokkaansa.  Viidan kootut runot on raamattuni, josta löytyy aina jotain, jos pitää valmistella puhetta tai luentoa. Jäädessäni eläkkeelle puolisen vuotta sitten valitsin jokaiselle lähtöjuhlassa olleelle oman runon Lauri Viidan kootuista runoista, suljin sen kirjekuoreen ja pyysin avaamaan vasta kotona.”

Eero Reijosen pitkää vastaukseen mahtuu muun muassa tällaisia huomioita.

”Minulle käy tämän Tanen rakkausrunon kanssa vähän kuin Tuntemattoman elokuvahahmojen: Sinisalo on Lahtinen ja Heikki Savolainen on Hietanen, ne elävät jo omaa elämäänsä. Onneksi Tanen rakkausrunon esittäjä on mielikuvissani maestro itse.

Tallenne on cd-kasettieni helmi. Toisella puolella tunti kohta manalle menevää Erno Paasilinnaa livenä. Toisella siis Lauri Viitaa, tutun salkkunsa kanssa törmäilemässä, varmaan jossain kirjaston järjestämässä runoillassa.. Juha Virkkusen Kirjojen Jatulintarhasta se tuli ulos. Käppyräisen runoja ne ovat, melkein kaikki. – – –

Lauri Viitaa ovat tietysti muistelleet monet, sellaisetkin, jotka eivät miestä olleet tunteneet, tuskin edes runoista pitäneet. Pertti ’Pepsi’ Paloheimon, entisen Yle pomon, Kekkosen ja Kalle Kaiharin ystävän, elämänkerta on äkkiseltään yllättävä paikka Lauri Viidan muistelulle. Kirjaston poistohyllystä tämäkin aarre aikanaan löytyi.

Viita on yksi Pepsin muistelmien päähenkilö, vanhalle Pispalan Tarmon korikurkolle selvästi rakas hahmo. Viita oli Pispalan Tarmon puheenjohtaja ja jonkin asteinen puuhamies sotavuosina. Ainakaan Viestinnästä se urheiluveikkojen innostaminen ei kiinni jäänyt… Taatusti ei löydy seura-aviisia, josta löytyisi raikkaampaa lyriikkaa, kuin Tarmon seinälehdestä… ’Korvessa jyllään ja rankoja hakkaan,/ kantoja teuron roihuvaan takkaan. /Nuoruuden kynttilä ei joudu vakkaan /Vihtorin-virsien roihuvaan sakkaan! /Päiviä näitä ei vaihdeta akkaan, /maajussin majaan ja kirkuun ja kakkaan!’- – –

Onneksi Arvo Ahlroos tallensi Viidan viimeiseksi jääneeltä kesältä loistavia kuvia Pispaala-dokkariinsa. Vanha tuttu nousu Pispalalle sujuu isolta mieheltä, pystypäiseltä, jouhevasti. Ajatus liikkuu ja jokaikisen viikarin runoilija puhuttelee ja mummot tervehtii, arvostavasti. Tyttöset ja mummotkin niiata niksauttavat, kun Pispalan suuri poika tulee raitilla vastaan.”

Marja-Liisa Julkunen on löytänyt hyvät kiteytykset.

”Petroskoilainen kirjallisuuden tutkija Eino Karhu pitää Viitaa todellisena työläiskirjaialijana. Minulla on Moreenista sellainen painos, jonka takakannessa  romaanin teaorian tutkija Alex Matson pitää Moreenia täydellisenä näytteenä roamaanitaiteesta.”

* * *

Jari-Pekka Vuorela vertaa Latea jopa bebop-ikoniin.
”Nuorena kriitikkona innostuin Lauri Viidan säkeistä: ’On sanoo: onko, onkohan? / ja epäily masentaa maailman. / Ei sanoo: eikö, eiköhän? / n  ja näemme vuorien siirtyvän.’
Tämä runo ’On ja ei’ julkaistiin kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas.

Romaani Moreeni jää silti Lauri Viidan pääteokseksi. Sitä lukiessa on vaikea olla vertaamatta kirjoittajaa Charlie Parkeriin. Viidan yhdessä kappaleessa ja Parkerin yhdessä choruksessa on niin paljon ideoita, että useimmat kirjailijat ja säveltäjät käyttävät ikänsä yhden sellaisen löytämiseen.”

Ulla Vaara on enemmän runouden perään

”Lauri Viita kirjoitti runojen ohella kaksi romaania. Runot ovat kuitenkin parasta, mitä hän on Suomen kansalle antanut. Niistä löytyy jäyhän herkkä hämäläinen mies, jonka Betonimylläri oli sellainen menestys, että kirvesmiehenä työskennellyt Viita ryhtyi sen innoittamana vapaaksi taiteilijaksi. – – –

Koko kansa oppi tuntemaan Lauri Viidan Betonimyllärin ehkä parhaiten Veikko Sinisalon lausuntailloissa. Sinisalo tilattiin lausumaan Betonimylläriä erilaisiin tapahtumiin, isoista konserttisaleista työväentaloihin.

Betonimylläri on julkaistu LP-levynä, mikä lisäsi runokokoelman suosiota.”

Pertti Vuorela muistuttaa parista muusta Viita-tulkinnasta.

Tapani Kansa on levyttänyt kasetillisen Lauri Viidan runoja. Aikoinani lenkkeillessäni kuuntelin Tapani Kansan erinomaista tulkintaa näistä runoista. Erikoisen osuvasti Tapani onnistuu tulkitsemaan Betonimyllärin. – – –
Heikki Kujanpää  ohjasi 2008 Ailasta ja Laurista elokuvan ’Putoavia enkeleitä’, joka on tullut nähdyksi parikin kertaa.”

Viita-tietäjiä olivat myös Raila Rinne, Petri Kettunen, Juhani Niemi, Ossi Lehtiö ja Ilpo Pietilä – kiitokset aktiivisuudesta myös teille. Palkinto tällä viikolla Väinö Immoselle.

Finaaliksi vielä Mauri Panhelaisen kuvaus kirjailijan omasta finaalista. Suuren miehen lähtö vaati suurta draamaa.

”Viidan tapaturmaiseen kuolemaan 49-vuotiaana joulukuussa vuonna 1965 liittyy merkillinen yhteensattuma ja merkittävä jälkinäytös.  Viitaa kuljettanut taksi jäi rattijuopon ajaman kuorma-auton ruhjomaksi Mäntsälässä samana päivänä, kun hänen runosikermänsä ’Onni’ julkaistiin kirjallisuuslehti Parnassossa.

Siihen aikaan oli tapana kuunnella tarkkaan presidentin uudenvuoden puheet. Muistan, että näin tehtiin vuoden 1966 ensimmäisenä päivänäkin. Puheessaan Presidentti Urho Kekkonen luki vasta julkaistun sikermän viimeisen koskettavan runon ja kytki Viidan tapaturmaisen kuoleman liikennekurin höltymiseen maanteillä. Runosta on tainnut tulla kaikkein tunnetuin Viidan runoista, vaikka muuta tuotantoakin on lausuntailloissa ja muualla esitetty paljon.

Viimeiseksi jäänyt kahdeksanosainen runosikermä Onni on sovitettu taitavasti elämänkaaren muotoon. Jo sen alkuruno on vaikuttava: ’Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.’

Ja näinhän Viidan runosikermän tunnettu  loppu menee: ’Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.”

Viikon 14 sitaatti

Tämän viikon kirjailija löytyy samalta palkintolistalta, jolle ovat tällä vuosituhannella päässeet muun muassa Joyce Carol Oates, Richard Ford ja meidän Sofimme. Toimittajana  kirjalliset työnsä aloittanut herra on nykyisin maansa arvostetuimpia kirjailijoita ja kuninkaallisen akatemian jäsen.
Kuka, mikä? Vastaukset viimeistään 12.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Hänen kätensä vapisivat, hän katsoi molempia kasvoja peräjälkeen työpöytänsä lampun valossa, totesi yhdennäköisyyden hetki hetkeltä suuremmaksi ja sitten äkäisesti kuuromykälle merkin mennä nukkumaan. Hänellä oli vilkas mielikuvitus ja ujo luonne ja hän oli viettänyt aina viiden-kuudentoista ikäisestä tunnollisen seminaarilaisen siveää elämää. Hänen intiimi kanssakäumisensä todellisten naisten kanssa oli vaikeampaa eikä alkuunkaan niin miellyttävää kuin suhteet tiettyihin neiteihin, joilla oli hiukset kuin nuorilla taiteilijapojilla kuten Máginassa sanottiin, ja jotka polttivat alastomina tupakkaa ja poseerasivat vihjailevissa asennoissa don Otto Zennerin tuomissa postikorteissa.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Vuoden historiateos 2017 -palkinnon saajaksi ehdolla 12 teosta

Kuva: LEHTIKUVA / EMMI KORHONEN
Ohto Mannisen, Kimmo Rentolan ja Timo Vihavaisen kirja Varjo Suomen yllä - Stalinin salaiset dokumentit on yksi ehdolla olevista teoksista.

Vuoden historiateos 2017 -palkintoehdokkaat julkistettiin lauantaina Historian ystäväin liiton vuosijuhlassa Helsingissä. Palkintoehdokkaiden listalla on kaksitoista teosta, jotka valittiin liitolle tulleista ehdotuksista.

Ehdolla olevien teosten aiheet vaihtelevat Suomen muinaishistoriasta sota- ja henkilöhistoriaan. Ehdokkaiden listalla ovat muun muassa Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot -kirja (Docendo), jonka ovat kirjoittaneet Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zuravljov.

Ehdolla on myös Lasse Laaksosen kirja Viina, hermot ja rangaistukset – Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945 (Docendo) sekä John Simonin Mahdoton sota.

Kun suomenjuutalaiset taistelivat Natsi-Saksan rinnalla (Siltala).
Perttu Immosen Suomen rahvaan historia (Atena) kertoo, miten tavalliset ihmiset, tässä tapauksessa kolme eri puolilla maata elänyttä sukua, koki nuijasodan, kirkon ankaran puhdasoppisuuden ja 1700-luvun isonvihan.

Ilari Aalto ja Elina Helkala tutustuttavat lukijan menneisiin aikoihin kirjallaan Matka muinaiseen Suomeen (Atena).

Nils Erik Villstrandin ja Petri Karosen toimittama Kulkemattomat polut.

Mahdollinen Suomen Historia (Gaudeamus) arvuuttelee, mitä Suomessa olisi tapahtunut, jos Suomi olisi menneinä vuosina valinnut käytettävissä olleista vaihtoehdoista jonkin toisen.

Palkinnonsaaja julkistetaan helmikuun alussa suomalaisten historiapäivien avajaisissa Lahdessa.

Palkinnonsaajan valitsee lautakunta, johon kuuluvat professorit Marjatta Hietala, Sirkka Ahonen ja Aura Korppi-Tommola, filosofian maisteri Veikko Löyttyniemi sekä lehtori Markku Liuskari.

Kirja-arvio: ”Kuvasarjaessee” Suomi sata vuotta ja risat – Paakkasen villi kansalliskatsaus

Heikki Paakkasen vimmaisia piirrosnäkemyksiä Leninistä Suomen itsenäisyyden takapiruna, F. E.Sillanpään kirjailijantaipaleesta ja Konsta Jylhän kansanmusiikiimme jättämästä jäljestä.

Suomen juhlavuosi on tuottanut monensorttista luettavaa, katsottavaa ja kuultavaa ja seurattavaa.

Sarjakuvapiirtäjä Heikki Paakkasen ideoima, kuvittama ja osin kirjoittama kirja on nimetty kuvasarjaesseeteokseksi. Se käsittelee Suomen historiaa asialliseen, persoonalliseen, hauskaan ja hillittömään sävyyn.

Paakkanen on tunnettu graafikko, joka tervehtii viikoittain iltapäivälehden sivulta sivaltelevin vinjetein. Artikkeleista suuren vastuun kantaa tutkija ja tohtori, sanataituri Timo J. Tuikka.

Kuvituksen tyyli on hiottua ja omaperäistä, kuin pieni tarina. Pistovärein korostettu mustavalkokuvitus ja lukujen anfangit ovat täyteläisen näyttäviä. Kuvissa vilahtaa usein vanha porkka.

Artikkeleita on puolisen sataa. Kieli on lennokasta ja rytmikästä, kielikuvat osuvia. Jotkut lauseet mutkailevat taitolennokkimaisesti.

KIRJAT

H. Paakkanen-Timo J. Tuikka:

Suomi sata vuotta ja risat

Zum Teufel 2017, 112 s.

Historia, politiikka ja tapahtumat, tutut ja oudot henkilöt, käännekohdat ja anekdootit täyttävät sivut.

Suomen sininen sävyttää kirjaa hienovireisesti. Tyylilaji on tervettä satiiria, ylilyöntiä, sarkasmia, salaviisasta opetusrunoutta, hulluttelua. Huumori on tikarinterävää.

Pyhää sotaa, hihhulismia ja homeopatiaa

Uskonto puskee esiin Suomen lähtiessä pyhään sotaan v. 1941 natsi-Saksan rinnalla. Ja uskoa ovat kaikki liki kolmesataa uskonnonomaista lahkoa. Tapoja, kaavoja ja rituaaleja, rangaistuksia, pelotteita ja palkintoja riittää.

Lisäksi ovat fundamentalistit, enkelinäkijät, kiviterapiaihmiset, laavalamput, uusšamanismi ja ateistikiihkoilijat, homeopatia ja vihreitä äänestävät. Eivätkä kaikki vieläkään kättele kynnyksen yli.

Kirja perkaa isosti vuoden 1917 tietämiä. Esillä ovat Mannerheimista, tsaari Nikolaista ja Leninistä Suomen presidentteihin Svinhufvud, Relander ja Ryti sekä muutkin, fake-kuningas, Kullervo Achilles Manner (Eduskunnan puhemies 1917, punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja 1918, Kommunistisen puolueen puh.joht. 1920-35) ja Matti Klemettilä (Matti I, kuninkaaksi mielinyt monarkisti).

Taidetta, kyltyyriä

Kirjallisuus nostaa Eino Leinon ja nyt viitataan karaoke-perinteeseen. Urheilua edustaa Paavo Nurmi, ”hyväntuulisuudestaan tunnettu liikemies”.

Säveltäjistä mukana on pasifisti Unto Mononen, joka ampui itsensä. Toinen muusikko on Konsta Jylhä, perinnettä kyntänyt uudistaja.

Somerolta kirjassa on Monosen lisäksi Rauli ”Badding” Somerjoki ja hänen markkinoimansa ”Brynolf Poutasen sekatavarakauppa”.

Paljassääristen heimoista H.H. ”Bobi” Siven edustaa aikansa Elmoa, mikä viittaa AKS:n puheenjohtaja Elmo E. Kailaan. Hän tosin jää aikamme kansallissankari Elmolle kirkkaasti toiseksi.

Kirjassa mainitaan myös Vihtori Kosola, ”Mussolini” ja ”lapualaisten roolileikkipukeutumista” jatkanut Pekka Siitoin, jopa poliittinen juonittelija, pikkurikollinen, lapualaiskapteeni, Seura-lehden perustaja, seurapiirikiitäjä Minna Craucher.

Loviisalainen raatimies Axel Eugen Ringström tunnettiin Risto Rytin mahahaavan parantajana ja selvänäkijänä, joka ihaili rajatta maailmanpelastaja Hitleriä.

Missi Ester Toivonen on todistamassa, ettemme ole mongoleja. Toinen vitaliteetin edustaja on Touko Laaksonen. Nahkasaappaita koulupojasta asti ihaillut queer-mies palveli oikeistoa, mutta siirtyi välirauhan myötä heittäen puna-armeijan yhdysupseeriksi. Kohtaamiset tapahtuivat muun muassa ”Observatorion pisuaarilla”.

Kaksoiskansalainen Mannerheim ja irtolaisia

Poliittisen elämän ja sotataidon ohella Mannerheim muistetaan Venäjän ja Suomen kaksoiskansalaisuudesta, lisäksi viiksivahasta ja taitavasta lakin käännöstä sekä Viipurin valtauksesta ja puhdistuksesta, jota vähäteltiin ”pikku vahingoksi”.

Sota nosti arvoonsa ihmelääke Pervitinin. Ennätys lienee ollut jatkosodan pillerijuoksu Uralille ja takaisin. Inhimillisen jäljen hiihtivät sitten Benjamin Vanninen ja August Kiuru.

Suomi kohensi olojaan työlaitoksin ja lailla irtolaisvalvonnasta, mutta laki jätti porsaille reiän: viskiporras, maaherrat, ulkoasiainhallinto, kansanedustajat, ministerit, presidentit, Alkon pääjohtaja olivat sen ulkopuolella KMS-miehet, salaloosilaiset, palkkiovirkaihmiset perässään.

Polkukone ja kaupantekoa

On hyvä muistaa, että Suomessa kehitettiin maailman tehokkain yksilönpolkemiskoneisto. Ei pidä erottautua toisista, on kehitettävä rankaisumalleja luovuuteen taipuville ja kaikki poliittinen ajattelu on vaarallista. Muut on poljettava suohon. On kustannustehokkaampaa lytätä muiden ideat kuin keksiä omia.

Porin Areenan kaupparatsut kirja liittää vuoteen 832, jolloin tiirailtiin Gotlannin sijasta Novgorodiin. Perässä tulivat sitten sotakorvaukset, idän-, bilateraali- ja clearing-kauppa. Ensimmäisen vodkapullon murrettua jään toisella myytiin jäänsärkijä.

Kirjallisuudessa ja kuvataiteessa tyyli on panostuksen paikka. Tässä teoksessa tyyli on yhtenäinen.

Muutamat ylilyönnit osuvat tekstiin, kun lento käy korkeimmalla. Pääosin kuva ja teksti toimivat ja piirtyvät valloittavasti yhteen.

Itsenäisyyttä saa kuvata sekä juhlistaa näinkin itsenäisesti.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Epäsuoran dialogin mestari

Kuva: Kari Hulkko
Antti Tuurin teokset syntyvät tässä työhuoneessa Helsingin Kalliossa.

Vuoristoradassa kiidetään yhä, tai mikä lie Vekkula (R.I.P.) tai muu hurlumhei-härveli tämä onkaan. Tällä viikolla noustaan taas ylätasolle, mikä olikin odotettavissa erikoistehtävän ollessa kyseessä.

Avaussanat saa lausua paluumuuttaja, joita nämä asteriskitehtävät ovat ilahduttavasti tuoneet joukkoon läpi vuoden. Tulkaa myös jäädäksenne…

Mutta näin siis tuumailee Olli Wuori:

”Laitanpa lusikan soppaan ilmeisesti yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Näytteen tyylistä tulee mieleen Antti Tuuri, jonka siten vastaan kysytyksi kirjoittajaksi. Sitten mietitään teosta. Näytteessä varoitetaan nuorinta kuolemasta ennenaikaisesti. Minulle tulee mieleen teos nimeltä ’Pohjanmaa’, jonka vastaan kysytyksi teokseksi.”

Veikko Huuskasta ei voi puhua mihinkään suuntaan muuttajana, hän on ollut mukana jo kymmenen… kaksikymmentä… no täydet 25 vuotta.

”Tämänviikkoinen Kirjavisan teos on ilman muuta Antti Tuuria, eikä tarvi edes tuurilla arvailla, tyyli sen jo kertoo.
Mutta kummallisesti spontaani mielikuva liitti sen Pohjanmaahan, tilanteeseen, jossa pohjalainen veri kuohahtaa. Toisaalta, sanoisin, että olosuhteet (lue: Talvisodan syttymisen 78-vuotispäivän ja huom. Antinpäivän läheisyys) huomioon ottaen vaikuttaisi siltä, että visaherra ajaa tällä kertaa ’Talvisota’-rattailla…
Joten vastoin usein niin horjumattoman luotettavaa ensivaikutelmaa, vaihdan ja panostan kaiken (mahdollisen) arvovaltani vaihtoehtoon B, eli Talvisota. Kirjoittajastahan ei missään vaiheessa ole ollut epäselvyyttä.”

Teos varmistuu nyt, kun Sirpa Taskinen kertoo, että piti ”jälleen kaivaa esiin edesmenneen mieheni lempikirja”, josta hän toteaa, että ”onhan se edelleenkin hauska”.

Hän sanoo lähettävänsä saman vastauksen kuin vuonna 1997, jolloin Antti Tuurin teos oli edellisen kerran visassa purtavana. Ai pahus, toteaa visaäijä: ihan näin pitkälle tuplaustehtävissä ei ole ollut tarkoitus mennä. Muistissa oli, että joku muu Pohjanmaa-sarjan opus olisi ollut muinoin kysyttävänä, mutta että ihan sama…

Mutta Taskinen jatkakoon:

”Visaisännän huomio siitä, että kirjassa on vain yksi suora repliikki, on sinänsä mainio havainto – ja urhea hämäysyritys; onhan sen pohjalta tehdyssä Pohjanmaa-elokuvassa useitakin mieleenpainuvia puheenvuoroja (esim. että Pohjanmaalla kaikki viisaus on keskittynyt vanhoihin naisiin). No, Antti Tuuri tekikin siihen itse käsikirjoituksen, eli osaa hän kirjoittaa myös dialogia, vaikka epäsuora kerronta onkin hänen tavaramerkkinsä.”

* * *

Keravalainen Ari Kallio on nykyisin etäpohjalaisia.

”Omaperäinen lause ja epäsuora dialogi ovat tämän kirjailijan jäljittelemätön tapa vangita lukija. Lisämausteena on pohjalainen huumori, joka saa ainakin meidät eteläpohjalaiset nauramaan ääneen. Kyseessä on tietysti Antti Tuurin vuonna 1982 ilmestynyt kirja Pohjanmaa ja sen viimeinen luku. Tiesin heti kirjailijan ja kirjan, tovin kesti löytää oikea kohta. Ja siinä sivussa kirjan selailu muuttui kirjan lukemiseksi. Ja hauskaa taas oli!

Tuottelias kirjailija on saanut myös tyylinsä jäljittelijöitä, erityisesti hänen tapansa ujuttaa proosaan dialogia. Kyllähän Tuuri hallitsee erinomaisesti normaalin dialogin, kuten useissa kuunnelmissa ja näytelmissä on nähty, mutta hänen tapansa kirjoittaa proosaa niin, että se antaa vaikutelman dialogista on ainutkertaista.”

Juhani Niemikin omaa eteläpohjalaista verenperintöä (kuten myös visarötkäles), mikä velvoittaa:

”Tietenkin tämä on tiedettävä, kun isäkin oli kotoisin Etelä- Pohjanmaalta, Isojoelta, Herra nähköhön, mis halla panoo airaanseipähäkki. – – –

Hyvä kirja, jota pohjalainen huumori vie eteenpäin, ihan loppuun saakka. Kyllä sitä DI:kin saa ihan kunnon tekstiä aikaiseksi. Ja tietysti aiheesta on tehty ihan katsomisen arvoinen elokuvakin.”

Raila Rinne innostuu visaukon ranking-vihjeestä.

”Antti Tuuri on kirjoittanut itsensä minunkin mielisuosiooni. Jos oman kolmikkoni tässä paljastaisin, niin Olli Jalonen, Tuuri ja Hannu Raittila siellä seisovat. Likellä siinä Sirpa Kähkönen ovipieleen nojailee ja Raija Siekkisen sielu värjyy ilmassa sekin. Tulipa viisikko tästä helposti.”

Maijaliisa Mattila muistuttaa yhdestä Tuurin romaanin ydinajatuksesta.

”Sekin palaa mieleen, että Tuuri on sanonut, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Heidän on pidettävä jöötä, kun isot miehet intoutuvat vaikka räiskimään soramontulla ja ryyppäämään – vanhan opettajansa kanssa.

Kysyin kerran Tuurilta, käyttääkö hän pohojalaasta kieltä teoksessaan, jota en ollut silloin vielä lukenut. Hän sanoi, että alkurepliikki riittää. Loppu saa olla kertojan suodattamaa.”

Visaukolle Tuuri taas kertoi ”Lakeuden kutsun” ilmestymisen aikoihin, ettei halua kirjoittaa murteellisia repliikkejä auki, koska sivulle präntättynä ne heikentäisivät murretta taitamattomille kirjan luettavuutta.

Pertti Vuorela kertaa vielä romaanin perusasetelmaa.

”Antti Tuurin oli alunperin tarkoitus kirjoittaa vain yksittäinen teos Pohjanmaa (1982), mutta se sai jatkokseen viisi muuta kirjaa. Näin syntyi Pohjanmaa-sarja, jonka useimmat osat löytyvät omasta kirjahyllystäni.
Pohjanmaa kuvaa pääasiassa Hakalan veljeksiä, jotka kokoontuvat jakamaan Amerikan ’perintöä’. Perintö on tosin vain vanha kaappikello. Kertoja ja kokija on nuorin veljeksiltä Erkki (s. 1950). Paavo (s.1935) pitää kotitilaa, Veikko (s. 1940) on konkurssin tehnyt kaunainen kutomoyrittäjä ja Seppo insinööri. – – –

Antin kuvaus heinäkuisesta sunnuntaista on kiehtovaa nykyproosaa. Epäsuora kerronta on tiivistä, yksityiskohtaista ja toteavaa. Romaanissa on tavoitettu erinomaisesti pohjanmaalaisuus: uhoa, viinan juontia, virkavallan vastustamista, miesten ja naisten juttuja, sotatarinoita, Lapuan liikettä ja hillittyä huumoria. Lukiessa mielikuvitus saa tilaa, ja kerronnan pinnan alla on rikasta syvyyttä. Tämä Pohjanmaa kuten koko sarja ovat minun nykyproosan mielilukemista ja kärkisijoilla.”

Edellä mainitussa haastattelussa Tuuri kertoi Lakeuden kutsusta, että hän kirjoitti vielä tuon romaanin, kun ei raaskinut jättää Hakalan Erkkiä Floridaan loppuelämäkseen talouskuprupakolaiseksi.

* * *

Eero Reijoselta tuli taas tekstiä pari sinuhellista. Tässä osia leikattuna ja tiivisteltynä.

”Visakirjailija on yksi ahkerimmista ( ja halutuimmista ) muistelijoista radion kirjallisuusohjelmissa. Pohjanmaan-sarjan osalta aineistoa on piisalti, sekä kirjoitettuna, että Ylen ääninauhoissa.

Itse kokosin automatkoja ja kävelyretkiä varten kasettikokoelman lähinnä ylen kulttuuri-ohjelmista. Nauhotteita on kertynyt yli kahdenkymmenen vuoden ajalta, ja ne ovat monesti paikanneet Ylen Elävän arkiston vajavaisuuksia. Antti

Tuuria on näinä parina vuosikymmenenä tullut kuunnelluksi hyvinkin sen ajan kuin visakalloa hiukan vetreämpi sauvakävelijä taivaltaisi Niipperistä Kauhavan Työväentalolle, jonka vaksina Vesa Mäkelän, Tuuri-filmien onnistujan, faija aikanaan pakersi.

Pohjanmaasta alkanut veteraanien haastattelu ja Amerikassa ja Kanadassa tavatut ihmiset ovat tulleet visakallollekin tutuiksi. Äänikirjoina useimmat. Pohjalainen en oikein ole miltään kulmalta katsottuna, mutta helkkarin kiinnostunut siitä ilmiöstä olen edelleen. Ja onhan” Pohjanmaa” uusiokäyttökirja jos mikään. Esimerkiksi jo pitkään vainaana maanneen Martti-isää käsittelevät, Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan sisäkertomukset, heittävät lukijan ulos heinäkuisen päivän aikavankilasta ja antavat perspektiiviä.

Meille, jotka ovat lukeneet Talvisodan ja nähneet leffassa Taneli Mäkelän todellisen taistelijahahmon ei yllätä pätkääkään isä-Martin jäätävän rauhallinen valmistautuminen kuolemaan traktorin puristuksissa kotipellolla. Kuoleva mies ehti kirjoittaa klubiaskin kanteen testamentin ja poikien ja talonhoito-ohjeet jämptiksi tietämälleen vaimolle. Se klubiaski kaivettiin esiin jos tiukka perintöriita oli tuloillaan. Ja niin vahva se asiakirja oli, että riita loppui oitis. Jossain muussa kontekstissa tällainen juttu kuulostaisi keksityltä, mutta Antti Tuurin taustoittamana asiaa voi pitää täytenä totena. – – –

Vanhaa visakalloa miellyttää se pedanttinen esitutkinta, jota Tuuri kirjoillensa suorittaa. Juristin mieleen ehdottomasti, sillä lautamies ja jopa vanha lautapoika tietävät, että juosten kustu esitutkinta on kehnojen päätösten ensisijainen siittäjä. – – –

Rehtiyden ja pohjalaisuuden perikuva emeritusproffa Heikki Ylikangas, jonka luentoja pähkinänrouskuttajakin sai kunnian aikanaan seurata, on lakeuksilla leimattu maakunnanpetturiksi… Ja kun lukee Antti Tuurin kirjojen arvosteluja pohjalaisista suurlehdistä, ei Kauhavan kirjailijakaan ole aina se suurin profeetta isiensä ja isoisiensä ja äitiensä mailla.”

Jouko Grönholm tarraa sitaatissa mainittuun erisnimeen:

”Äidin lukema Tuomas Kempiläisen teos ’Kristuksen seuraamisesta’ on mainittu Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanin käännekohdassa. Aivan samoin kuin Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmissä, Tuurin koko Pohjanmaa-sarjan tapahtumien järjestys on eri kuin teosten ilmestymisjärjestys.

Pohjanmaa-romaani on kronologialtaan sarjan neljäs mutta ensimmäisenä ilmestynyt teos. Äidin lukema Kempiläinen on mainittu myös sarjan sekä ilmestymisjärjestyksessä että tapahtumien kronologiassa kuudennessa eli viimeisessä teoksessa Lakeuden kutsu. Mutta en pidä mahdottomana, etteikö Tuuri olisi maininnut Kempiläistä jossain muuallakin laajassa tuotannossaan. Paljon voi pohtia sitäkin, sopiiko myös ”Ikitie” nykyisin katsoa samaiseen Pohjanmaa-sarjaan kuuluvaksi romaaniksi.”

Tarkkaan ottaen Ikitie kuuluu toiseksi viimeisenä Pohjanmaa-sarjaa seuranneseen Äitini suku -sarjaan. Visaukon onkin pitänyt Tuuria tavatessaan kysyä, mitä sukua ”Taivaanraapijoissa”, ”Kylmien kyytimiehessä” ja Ikitiessä päähenkilönä esiintyvä Jussi Ketola on Pohjanmaa-romaanissa kurmootetulle Ketolalle. Mutta se kysymättä se vielä on…

Vielä kiitokset oikeista vastauksista Veli-Pekka Salminen, Unto Vesa, Ilpo Pietilä, Ossi Lehtiö, Vesa Kautto sekä Matti Kärkkäinen ja viikon palkinto-onnittelut Ari Kalliolle. Loppuun ajatelma Etelä-Pohjanmaalta, niitä kuuluisia ”paukahroksia”: ”Tulis jo talavi niin näkis mitä köyhät pukoo yllensä.” (rb)

Viikon sitaatti

Koska tämän viikon tehtävä puretaan Demokraatin joulunumerossa, on visaisännän tietysti pakko vetää esiin kuuluisa joulu-kortti. Tämänvuotinen jouluruno lienee niin tuttu, ettei se paljon vihjeitä kaipaa. Todetaan nyt sen verran, että tämä tuottelias lyyrikko debytoi 1930-luvulla samassa nuorten kirjailijoiden antologiassa, jossa esiintyivät muun muassa Helvi Hämäläinen, Oiva Paloheimo ja Unto Kupiainen. Oman runoilunsa ohella hän on myös suomentanut maailmanluokan runoklassikoita.

Kenestä on kyse, mikä kokoelma? Vastaukset viimeistään 13.12. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle vielä palkinto ennen lyhyttä joulutaukoa.

JOULU

”Hämärtyy.
Soivat huoneessani hiljaisuus
ja yksinäisyys.
Ovea avaamatta astut sisään,
Puusepän Poika. Katsot:
lämpenee
huoneeni ilma. Sulaa. Valuu
hikeä noenmustaa kasvoiltani –
helpottuu.
Sytytät kynttilät.
Ovea avaamatta poistut.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Historiankirjoitusta Juha Seppälän tapaan: Herättelevä kuva Suomesta

Juha Seppälä aloittaa kirjansa sukututkimuksella ja viittaa asioihin, jotka ovat tuttuja jokaiselle, joka on sukuaan selvitellyt.
Sukunimi tuli yleensä tilan tai talon, joskus isän nimestä. Sukua selaamalla mahdollisia sukunimiä alkaa löytyä.
Ajatellaan Juha Seppälä istumaan vasta kunnostamaansa isoisänsä keinutuoliin. Yhtä hyvin siinä saattaisi istua Juha Rakennuskoski tai kuusi muulla sukunimellä varustettua Juhaa. Historia on myös henkilöhistoriaa.

Keisareita ja kuninkaita

Kirjailija kertoo teoksessa raadollisen ja koskettavan tarinan Eugen Schaumanin hautauksesta, luonnostelee kuvanveistäjä Johannes Takasen elämää. Kun Takanen kuoli Roomassa, ”kukaan ei ymmärtänyt mitä hän sanoikseen lausui”.
Isontalon Antin ollessa vankeudessa hänet kuljetettiin maaherran käskystä töihin rukiin kylvöön. Vapauteen päästyään hän sai vallesmannilta viinaa ja hopeakellon. Vanhana Anttia tervehtivät papit. Tiesivät että Jumalan vilja vaatii sontaa väkevästi kasvaakseen.
Pedantilla Toivo Kuulalla oli aina mukana korkeusmittari liivin taskussa ja napinlävessä askelmittari. Häntä ammuttiin ja hän eli vielä seitsemäntoista päivää. Poika ehti saada elävän tunnon synnistä ja armosta ja nöyrtyi, tiesi isä.
Hymytön Paavo Nurmi ei saanut itseään kiinni, vaikka kuinka juoksi. Kuollessaan hänelle helvetti olivat toiset juoksijat. Hän itki ”juosten kustua elämäänsä”.

KIRJAT

Juha Seppälä:

Suomen historia

Romaani

WSOY 2017, 135 s.

Toisen sortin kuninkaita

Oman aikansa Elmo, Aappo Luomajoki (s.1845), hiihti Helsinkiin ja voitti 28km:n kisan ylivoimaisesti. Matkalla hän ampui 118 metsoa ja 64 teertä. Palatessaan hän seurasi hirveä 392 kilometriä kunnes lumet sulivat. Kun hän kolmen vuoden jälkeen hiihti 400 kilometriä Kuopioon, hän ampui matkalla neljä sutta ja kaksi karhua ja voitti hiihdon. Kolmenkymmenen vuoden perästä hän voitti Pariisissa 205km matkan ”miten tahtoi”. Elelee ja lepää nyt hiihtoa seuraillen Ei kai?
Eräskin pappa oli punakaartissa ja joutui sen jälkeen asevelvolliseksi Hennalaan. Osasi kengittää hevosen ja raudoittaa rattaat, mikä painoi kapitulanttien silmissä paljon. Oppi sillä lailla sosialidemokratian alkeet.

Kirjailija pistää marsalkan muistelemaan

Hiukan levotonhan minustakin tuli.
Isoisäni oli hovioikeuden presidentti ja halusi olla hyönteistutkija. Isäni oli kreivi ja huithapeli.
Poikana kykin kolmireikäisen huussin alla, opettelin maailman asioita. Syntiähän se oli.
En ollut varhaiskypsä, opin puhumaan aika myöhään. Seikkailu ja vaarat kiehtoivat, aikamoinen kollo minusta tuli. Sain valkolakin ja menin yliopistoon. Kolmannella kerralla pääsin kadettikouluun, mutta en viihtynyt. Minua rangaistiin ja sain kenkää.
Upseeriura käynnistyi ratsuväenkoulun myötä, jatkon pelasti suhteet.
Keräsin rahaa sukulaisilta, pelasin korttia ja lemmin naisia.
Vaikka yleneminen takkusi, sain lopulta eskadroonan päällikön viran. Sitten syttyi Japanin sota ja pääsin everstiluutnantiksi Nežinin husaarirykmenttiin.
Olin urhoollinen, pärjäsin. Tehtiin rauha, Koreasta tuli Japanin protektoraatti. En potenut identiteettikriisiä, olin etäinen ihminen, etenkin itselleni.
Minulta kysyttiin lähtisinkö kahdeksi vuodeksi Kiinaan tutkimusmatkalle. Lähdin tiedemiehenä, tehtävänä oli koota sotilaallisia ja poliittisia tietoja.
Etenin sieltä komentajaksi ulaanirykmenttiin lähelle Varsovaa ja henkikaartin ulaanirykmenttiin. Kohtasin Marie Lubomirskan, joka oli ammatiltaan prinsessa.
Kun olin ollut 30 vuotta armeijassa, sain potkut ja tulin Suomeen.
Vallankumous sai vauhtia. Vallanvaihto häämötti, armeija säröili.
Rupesimme harventamaan köyhempää väestöä. Minusta tuli sankari, maan ja kansan vapauttaja. Sain valtionhoitajan viran. Näyttelin roolia yhteiskuntavalhe-nimisessä näytelmässä.
Talvisota oli ikävää aikaa, sotien välinen aika jännittynyt ja Kallio presidenttinä turhan tiukka. Muijansa pilaama Ryti oli pelko mies. Huumorintajuttomasta Hitleristä en pitänyt. Se varasti shown, jäin toiseksi.
Kun sota oli loppumassa, oltiin ajavinamme saksalaisia Lapista. Olosuhteisiin nähden selvisimme hyvin. Ja vielä minut huudettiin presidentiksi.

Hevoset sankareina

Seppälä ei tarinoissaan hymistele, on suora, on ankarakin, jopa myrkyllinen, mutta aina kirjallisen tyylitajun ohjaama. Hän saattaa nousta vastapalloon, lyö lujaa, jos on tarve, pehmentää, kun on tarve. Mannerheimista hän maalaa todentuntuisen, vähän inhottavankin kuvan. Käsissä on kaunokirjallinen teos, ei käytösopas.
Sankareiksi Seppälä nimittää niin hevoset kuin miehet. Armi Kuuselasta on sanottavaa. Suomen vientikelpoinen kulttuuri on musiikin osalta ongelmaton: ei tarvitse ajatella.
Lukijan kannattaa varautua huumorin ja satiirin värjäämään tarinointiin, vakavuuteen ja tietoisiin sivalluksiin. Värikäs kirja on ohuehko, mutta painava. On voimaa, tyyliä ja pelotonta asennetta.
Matti Saurama

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirja-arvio: Mafian todellisuus on häikäilemätöntä rikollisuutta, ei elokuvaromantiikkaa

Vastaajia Palermon Maxi-oikeudenkäynnissä vuonna 1986. (Federico Varesen Mafia-kirjan kuvitusta.)

Kaikki muistavat Francis Ford Coppolan ”Kummisedän”, tuon mahtipontisen elokuvatrilogian, jossa mafiosot esitetään jonkinlaisina yli-ihmisinä, joille kaikki on mahdollista ja joita kaikki kunnioittavat ja pelkäävät.

Mafian sisäistä todellisuutta jo vuosia tutkinut Federico Varese avaa kirjassaan ”Mafia – syntymästä kuolemaan”  toisenlaisen, inhimillisen, haavoittuvan ja karumman kuvan mafian arjesta. Globalisaation myötä mafia ulottaa lonkeronsa kaikkialle, ja Varesen katse ulottuu Pietarista Hongkongiin ja Napolista New Yorkiin.

Kuitenkin tietyt piirteet ovat yhteisiä kaikille mafioille, organisaatioiden rakenne. Mafia on yhtä hierarkisesti järjestäytynyt kuin katollinen kirkko, ja mafian jäseneksi vihkiytyvä käy läpi monimutkaisen rituaalin. Sen läpi käynyt kokee olevansa jotain erityistä, ja rituaali antaa uudelle jäsenelle tarkoituksen tunteen ja kokemuksen olla osa jotain suurempaa.

Federico Varese:
Mafia – syntymästä kuolemaan
Atena 2017, 347 s.

Mafia vetääkin puoleensa yhteiskunnan hylkäämiä ja osattomaksi jääneitä. Venäjällä mafia kukoisti, kun Neuvostoliitto hajosi ja ihmiset jäivät säätelemättömän markkinatalouden armoille. Paljon parajatussa Putinissa on ainakin se hyvä puoli, että hän pisti myös mafian aisoihin.

Demokratian äpärälapsi

Varesen kirjassa osoitetaan, että paradoksaalisesti juuri demokratia on mafialle hyödyksi perusluonteensa vuoksi. Totalitaariset valtiot eivät salli vaihtoehtoja, ja mafian synnyinmassa, Italiassa, fasistit ryhtyivät 1920- ja 1930-luvuilla painostustoimiin Cosa nostraa vastaan.

Demokraattisessa Amerikassa taasen gangsterit mellastivat ja nousivat kansan ihailun kohteeksi elokuvien säestämänä. Kummisetä-elokuva kolahtikin mafiosoille niin kovaa, että he alkoivat jäljitellä elokuvaa – verisiä hevosen päitä alkoi oikeasti löytyä luopioiden makuuhuoneista.

Demokratiassa mafia myös tekee usein yhteistyötä toistensa kanssa kilpailevien poliitikkojen kanssa – etenkin kansan kielteistä suhtautumista poliittisiin johtajiin hyödyntävät populistit turvautuvat kernaasti mafian palveluksiin. Aikoinaan mafiaan turvauduttiin ja oikeutettiin taistelulla vielä vaarallisempaa vastustajaa, kommunismia, vastaan.

Mafiat muistuttavat valtioita hierarkkisuudessaan ja pyrkimyksessään itsenäisyyteen. Suurin eroavaisuus on yhtä usein omiin kuin vieraisiinkin kohdistuva sumeilematon väkivalta – monesti johtajankin pelastaa luodeilta tai pommeilta vain kiinni ja vankilaan joutuminen.

Aito demokratia kuitenkin toimii myös vastavoimana rikollisuudelle. Oikeudenmukaisuus erottaa kuningaskunnat rosvokoplista, totesi kirjan mukaan jo pyhä Augustinus aikoinaan. Demokratiassa kansalaiset voivat valita omat edustajansa vaaleilla, mafia kaihtaa vaaleja.

Mafia voitetaan tai ainakin heikennetään tehokkaimmin varmistamalla, että kapitalismi on kunnolla säädeltyä ja sitä valvoo tehokas valtio.

Pekka Wahlstedt

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta