Juhlavuoden toinen erikoistehtävä oli tässä mielessä ihan täsmäveto. Jos tämä kirjailija ei sytytä, niin ei kukaan.

Ja sytyttihän hän. Muun muassa kahta kuopiolaista vanhaa visavarista, jotka ovat olleet jo tovin pidättäytyneet raakkumasta.

Ensimmäisenä ääneen pääsee jo ihan visan alkumetreiltä mukana jaksanut Taavi Lehtolainen.
“Terve, ‘Rakkausruno’ on Lauri Viidan (1916-1965) kokoelmasta ‘Käppyräinen’ (1954).

Eläkelahjaksi lukioluokka kehysti Tikanpolkan.

Nyt olen lukenut Sakari Katajamäen väitöskirjaa Kukunorista.”

Tuo Tikanpolkka välähti visanvartijankin mielessä tehtävää asetellessaan, mutta ihan niin helppoa ei sentään tarjolle tullut.

Väinö Immonen on kuopiolaisia hänkin ja vastaillut jo 1990-luvun vuosilta säännöllisen harvakseen.
“Jopas osui! – – –

Minulla oli onni haastatella Aila Meriluotoa vuonna 2002 kun hän sai Savonia-kirjallisuupalkinnon. Meriluoto ja Viita olivat avioliitossa 1948-1956, ja he saivat neljä lasta.

Kirjassa ‘Lauri Viita – legenda jo eläessään’ Meriluoto kertoo kuin heräsi monta kertaa yöllä siihen kun Lauri istui vuoteen laidalla ja tuijotti hievahtamatta: ‘Sää näytät niin onnelliselta, kun sä nukut. Ja kun sä näet sitten minut, niin kaikki sinussa sammuu.’

Se pyöri mielessä Meriluodon tykö mennessä. Käsittelimme Viitaa, ei liian paljon, olihan edessä Ailan palkitsemispäivä.

Betonimyllärissä oli runsaasti julistusta, mutta Käppyräisessä Viidan herkkä piirre syvenee, maskuliiniset tunnot, miehinen voima jäävät taka-alalle. Totuus ja kauneus saavat tilaa. – – – Käppyräisessä liudentuu myös kärkäs kirkonmiesten, pappien ja kriitikoiden teilaaminen.

Meriluoto kertoi suuttuneensa Laurin puolesta lukiessaan, kuinka kielen kanssa puuhastelu on yksi mitä tyypillisin skitsofrenian oire. Lauriko muka tyypillinen, hän huudahti.

Kustantaja suhtautui varauksin muutamiin Käppyräisen runoihin ja Viita julmistui: ‘Jumalauta, ne tahtois että, että mää tekisin niin kuin muut: kun ne jonkin tyylin löytää, niin ne rupeaa monistuskoneiksi…'”

* * *

Unto Vesa sanoo olevansa velvoitettu vastaamaan, kun “Lauri Viidan kotitalo Pispalan rinteellä (melkein) näkyy oman saunan lauteilta”.

“Viita oli ytimekkään iskevän riimittelyn mestari, jonka riimeissä oli aina myös painavaa sisältöä, milloin lämpöä, milloin ironiaa ja huumoria. Hänen romaaneistaan tietysti ‘Moreeni’ on omaa luokkaansa, varsinkin sen jyhkeä alku. Ja hänen saturunoelmansa Kukunor: Satu ihmislapsille on hieno, arvoituksellinen teos sekin. Omassa sd-yhdistyksessäni on edelleen tovereita, jotka tunsivat Viidan hyvin.
Viime vuonna, jolloin tuli sata vuotta Viidan syntymästä, Tampereen Työväenteatteri toi näyttämölle hänestä kertovan Heikki Salon upean näytelmän Viita 1949, joka ansaitusti jatkaa ohjelmistossa edelleen.”

Vesa Kautollakin on velvoite vastaamiseen.

“Tamperelaisen Lauri Viita -seuran hallituksen entisen jäsenen on tietenkin tunnettava kirjailijan tuotanto. Siteerattu runo on kokoelmasta Käppyräinen vuodelta 1954.
Yrjö Varpio toteaa, että Viita saavutti tunnustetun aseman runokokoelmalla Betonimylläri (1947) ja romaanilla Moreeni (1950). Minulle Viidan runous on tullut vuosien mittaan proosaa läheisemmäksi, enkä liene tässä suhteessa yksin.

Työskentelin kesän 1960 hoitajana Kellokosken mielisairaalassa. Pari viikkoa olin osastolla, jolla Lauri Viita oli potilaana. Viita oli varsin puhelias ja hyväntuulinen. Pari hänen lausahdustaan on jäänyt mieleen.

Potilastoveristaan insinööristä Viita sanoi: ‘On se terävä. Jos sille sanoo, minkä kiven alla on voita, kyllä se kertoo, miten kivi saadaan käännetyksi. Mutta ei se itse keksi, minkä kiven alla voita on!'”

Myös Sirpa Taskisella on henkilökohtainen muisto kirjailijasta Kellokosken ajoilta.

“Sain vastavalmistuneena sijaisuuden Kellokosken sairaalasta, jossa Lauri Viita (1916-1965) oli potilaana. Päivänä muutamana hän ilmestyi vetämääni musiikkikerhoon ja sanoi, että pitihän hänenkin tulla katsastamaan se uusi psykologi, josta kaikki puhuvat. No, kertanäkeminen ilmeisesti riitti, toistamiseen hän ei tullut. Jonkin ajan kuluttua hän kuoli autokolarissa.”

* * *

Runojen ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä huudahtaa, että “loistava valinta tehtäväksi!”

“Viita on lempirunoilijani. Hänen tuotannostaan löytyy aina uudestaan ajatuksia herättäviä runoja: kieleltään silkkaa ilotulista täynnä oleva Betonimylläri ja mahtava ‘Luominen’ – “tuhat kertaa tuhat vuotta mitään ei voi tehdä suotta”.

Kapina-runolla olen päässyt tuttavalasten suosioon, onhan kertomus luteiden vallankumousyrityksestä kiinnostava. Oma lukunsa ovat lyhyet, oivaltavat runot kuten ‘Johtaja’. Niin ja tähän hetkeen hyvin sopiva ‘Yhteistoiminta’, jossa ‘sika lihoi, akka laihtui – joulun alla vuoro vaihtui’.

Viidan kieli ja sen rytmi ovat täysin omaa luokkaansa.  Viidan kootut runot on raamattuni, josta löytyy aina jotain, jos pitää valmistella puhetta tai luentoa. Jäädessäni eläkkeelle puolisen vuotta sitten valitsin jokaiselle lähtöjuhlassa olleelle oman runon Lauri Viidan kootuista runoista, suljin sen kirjekuoreen ja pyysin avaamaan vasta kotona.”

Eero Reijosen pitkää vastaukseen mahtuu muun muassa tällaisia huomioita.

“Minulle käy tämän Tanen rakkausrunon kanssa vähän kuin Tuntemattoman elokuvahahmojen: Sinisalo on Lahtinen ja Heikki Savolainen on Hietanen, ne elävät jo omaa elämäänsä. Onneksi Tanen rakkausrunon esittäjä on mielikuvissani maestro itse.

Tallenne on cd-kasettieni helmi. Toisella puolella tunti kohta manalle menevää Erno Paasilinnaa livenä. Toisella siis Lauri Viitaa, tutun salkkunsa kanssa törmäilemässä, varmaan jossain kirjaston järjestämässä runoillassa.. Juha Virkkusen Kirjojen Jatulintarhasta se tuli ulos. Käppyräisen runoja ne ovat, melkein kaikki. – – –

Lauri Viitaa ovat tietysti muistelleet monet, sellaisetkin, jotka eivät miestä olleet tunteneet, tuskin edes runoista pitäneet. Pertti ‘Pepsi’ Paloheimon, entisen Yle pomon, Kekkosen ja Kalle Kaiharin ystävän, elämänkerta on äkkiseltään yllättävä paikka Lauri Viidan muistelulle. Kirjaston poistohyllystä tämäkin aarre aikanaan löytyi.

Viita on yksi Pepsin muistelmien päähenkilö, vanhalle Pispalan Tarmon korikurkolle selvästi rakas hahmo. Viita oli Pispalan Tarmon puheenjohtaja ja jonkin asteinen puuhamies sotavuosina. Ainakaan Viestinnästä se urheiluveikkojen innostaminen ei kiinni jäänyt… Taatusti ei löydy seura-aviisia, josta löytyisi raikkaampaa lyriikkaa, kuin Tarmon seinälehdestä… ‘Korvessa jyllään ja rankoja hakkaan,/ kantoja teuron roihuvaan takkaan. /Nuoruuden kynttilä ei joudu vakkaan /Vihtorin-virsien roihuvaan sakkaan! /Päiviä näitä ei vaihdeta akkaan, /maajussin majaan ja kirkuun ja kakkaan!’- – –

Onneksi Arvo Ahlroos tallensi Viidan viimeiseksi jääneeltä kesältä loistavia kuvia Pispaala-dokkariinsa. Vanha tuttu nousu Pispalalle sujuu isolta mieheltä, pystypäiseltä, jouhevasti. Ajatus liikkuu ja jokaikisen viikarin runoilija puhuttelee ja mummot tervehtii, arvostavasti. Tyttöset ja mummotkin niiata niksauttavat, kun Pispalan suuri poika tulee raitilla vastaan.”

Marja-Liisa Julkunen on löytänyt hyvät kiteytykset.

“Petroskoilainen kirjallisuuden tutkija Eino Karhu pitää Viitaa todellisena työläiskirjaialijana. Minulla on Moreenista sellainen painos, jonka takakannessa  romaanin teaorian tutkija Alex Matson pitää Moreenia täydellisenä näytteenä roamaanitaiteesta.”

* * *

Jari-Pekka Vuorela vertaa Latea jopa bebop-ikoniin.
“Nuorena kriitikkona innostuin Lauri Viidan säkeistä: ‘On sanoo: onko, onkohan? / ja epäily masentaa maailman. / Ei sanoo: eikö, eiköhän? / n  ja näemme vuorien siirtyvän.’
Tämä runo ‘On ja ei’ julkaistiin kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas.

Romaani Moreeni jää silti Lauri Viidan pääteokseksi. Sitä lukiessa on vaikea olla vertaamatta kirjoittajaa Charlie Parkeriin. Viidan yhdessä kappaleessa ja Parkerin yhdessä choruksessa on niin paljon ideoita, että useimmat kirjailijat ja säveltäjät käyttävät ikänsä yhden sellaisen löytämiseen.”

Ulla Vaara on enemmän runouden perään

“Lauri Viita kirjoitti runojen ohella kaksi romaania. Runot ovat kuitenkin parasta, mitä hän on Suomen kansalle antanut. Niistä löytyy jäyhän herkkä hämäläinen mies, jonka Betonimylläri oli sellainen menestys, että kirvesmiehenä työskennellyt Viita ryhtyi sen innoittamana vapaaksi taiteilijaksi. – – –

Koko kansa oppi tuntemaan Lauri Viidan Betonimyllärin ehkä parhaiten Veikko Sinisalon lausuntailloissa. Sinisalo tilattiin lausumaan Betonimylläriä erilaisiin tapahtumiin, isoista konserttisaleista työväentaloihin.

Betonimylläri on julkaistu LP-levynä, mikä lisäsi runokokoelman suosiota.”

Pertti Vuorela muistuttaa parista muusta Viita-tulkinnasta.

“Tapani Kansa on levyttänyt kasetillisen Lauri Viidan runoja. Aikoinani lenkkeillessäni kuuntelin Tapani Kansan erinomaista tulkintaa näistä runoista. Erikoisen osuvasti Tapani onnistuu tulkitsemaan Betonimyllärin. – – –
Heikki Kujanpää  ohjasi 2008 Ailasta ja Laurista elokuvan ‘Putoavia enkeleitä’, joka on tullut nähdyksi parikin kertaa.”

Viita-tietäjiä olivat myös Raila Rinne, Petri Kettunen, Juhani Niemi, Ossi Lehtiö ja Ilpo Pietilä – kiitokset aktiivisuudesta myös teille. Palkinto tällä viikolla Väinö Immoselle.

Finaaliksi vielä Mauri Panhelaisen kuvaus kirjailijan omasta finaalista. Suuren miehen lähtö vaati suurta draamaa.

“Viidan tapaturmaiseen kuolemaan 49-vuotiaana joulukuussa vuonna 1965 liittyy merkillinen yhteensattuma ja merkittävä jälkinäytös.  Viitaa kuljettanut taksi jäi rattijuopon ajaman kuorma-auton ruhjomaksi Mäntsälässä samana päivänä, kun hänen runosikermänsä ‘Onni’ julkaistiin kirjallisuuslehti Parnassossa.

Siihen aikaan oli tapana kuunnella tarkkaan presidentin uudenvuoden puheet. Muistan, että näin tehtiin vuoden 1966 ensimmäisenä päivänäkin. Puheessaan Presidentti Urho Kekkonen luki vasta julkaistun sikermän viimeisen koskettavan runon ja kytki Viidan tapaturmaisen kuoleman liikennekurin höltymiseen maanteillä. Runosta on tainnut tulla kaikkein tunnetuin Viidan runoista, vaikka muuta tuotantoakin on lausuntailloissa ja muualla esitetty paljon.

Viimeiseksi jäänyt kahdeksanosainen runosikermä Onni on sovitettu taitavasti elämänkaaren muotoon. Jo sen alkuruno on vaikuttava: ‘Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.’

Ja näinhän Viidan runosikermän tunnettu  loppu menee: ‘Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.”

Viikon 14 sitaatti

Tämän viikon kirjailija löytyy samalta palkintolistalta, jolle ovat tällä vuosituhannella päässeet muun muassa Joyce Carol Oates, Richard Ford ja meidän Sofimme. Toimittajana  kirjalliset työnsä aloittanut herra on nykyisin maansa arvostetuimpia kirjailijoita ja kuninkaallisen akatemian jäsen.
Kuka, mikä? Vastaukset viimeistään 12.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Hänen kätensä vapisivat, hän katsoi molempia kasvoja peräjälkeen työpöytänsä lampun valossa, totesi yhdennäköisyyden hetki hetkeltä suuremmaksi ja sitten äkäisesti kuuromykälle merkin mennä nukkumaan. Hänellä oli vilkas mielikuvitus ja ujo luonne ja hän oli viettänyt aina viiden-kuudentoista ikäisestä tunnollisen seminaarilaisen siveää elämää. Hänen intiimi kanssakäumisensä todellisten naisten kanssa oli vaikeampaa eikä alkuunkaan niin miellyttävää kuin suhteet tiettyihin neiteihin, joilla oli hiukset kuin nuorilla taiteilijapojilla kuten Máginassa sanottiin, ja jotka polttivat alastomina tupakkaa ja poseerasivat vihjailevissa asennoissa don Otto Zennerin tuomissa postikorteissa.”