Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Elokuva

Liaanimies ei jodlaa – Tarzanin legendan (2016) lihasveistos ei kätke valkoisen yli-ihmisen poliittisuutta

Taistelupari. Lihaksikas Tarzan (Alexander Skarsgård) pelastaa Janea vihollisten kynsistä amerikkalaisen tohtorin (Samuel L. Jackson) kanssa.

Tarzanin palauttaminen valkokankaalle kallishintaisena spektaakkelina on paitsi taloudellinen myös imagoriski. Ensimmäinen Tarzan-opus ilmestyi yli sata vuotta sitten täysin erilaiseen, siirtomaaisäntien ja riistettyjen alusmaiden maailmaan. Edellinen isompi elokuva, Hugh Hudsonin ohjaama Greystoke: Leganda Tarzanista, apinain kuninkaasta ilmestyi vuonna 1984.

Kaupallisena satuna Edgar Rice Burroughsin kirjasarjan sankarihahmo putoaa oudolle katvealueelle, jossa se ei välttämättä vetoa mihinkään yleisösegmenttiin. Yhtäältä elokuva peilautuu Indiana Jonesin tyylisten kaukomaissa tapahtuvien seikkailufilmien kilpailijaksi ja toisaalta markkinoita nykyään hallitsevien supersankarikuvitusten vanaveteen. Vaarana on jääminen pelkäksi museaaliseksi kuriositeetiksi historian pölyisiltä sivuilta, vaikka tuotantoon onkin ladattu kaikki nykypäivän turhakkeet muovisista digitehosteista alkaen.

Alkuperäistä tarinaa raskauttavia rasismia ja seksismiä on vielä vaikeampaa sulauttaa osaksi poikahenkistä toimintaa, mutta niitä pakoonkaan ei oikein pääse uhraamatta koko alkuasetelmaa mustia villejä, eläimiä ja kaunotarta hallitsevasta valkonaamasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätään poliittisesti Janea tähdellisempi musta tohtori.

Ilman minkäänlaisia pidäkkeitä pilvenpiirtäjien seinämillä liihottavien Batmanien tai Hämähäkkimiesten rinnalla kapeasti liikkuva liaanimies vaikuttaa vain tavalliselta kuolevaiselta, johon lohduttavaa eskapismia kaipaavat 2010-luvun teinipojat eivät ehkä samastukaan enää samalla tapaa kuin vanhemmat sukupolvet. Jopa Johnny Weissmullerin tähdittämien elokuvien kuuluisin tavaramerkki, Tarzan-jodlaus, on uhrattu liian naurettavana.

Yleinen urbanisoituminen ja luonnosta vieraantuminen ovat myös omiaan lisäämään etäisyyden tunnetta viidakossa kasvaneeseen sivistymättömään kloppiin, jolla ei ole anonyymin city-rankaisijan ylpeää eetosta tai sivullisen nörtin hämillisyyttä. Vielä tunkkaisemmalta saattaa vaikuttaa aikuistumisensa jälkeen kotiinsa Englantiin Greystoken jaarliksi palanneen vakavan miehen keekoilu parlamentin ylähuoneen arvostettuna jäsenenä sekä sanansa ja ilmeensä tarkkaan harkitsevana herraskaisena siniverisenä.

Janen lumoissa Tarzan.

Janen lumoissa Tarzan.

Kun brittiaatelinen (ruotsalainen Alexander Skarsgård) tempaistaan uudelleen mukaan Afrikan pimeimpään sydämeen Kongoon psykoottisen belgialaisen puliveivarin (itävaltalainen Christoph Waltz) toimesta epäuskottavalla suunnitelmalla, ei kestä aikaakaan ennen kuin puoliso Jane (Margot Robbie) vedetään mukaan valtapeliin, jossa timantitkin ovat ikuisia.

Pelastaakseen hikisissä oloissa hehkunsa säilyttävän rakkaansa hengen Tarzan on taas valmis riisumaan pukunsa ja paljastamaan tuiman skandinaavinäyttelijän ankaran lihastreenin tulokset. Sen rinnalla elokuvantekijät eivät jaksa liiemmin panostaa avuttomana kahleisiin sidottuun Janeen, vaan päivittävät tämän muutaman poikkipuolisen sanan ja uhmakkaan eleen varaan.

Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätäänkin poliittisesti vaimoa tähdellisempi musta tohtori, entinen palkkasotilas (Samuel L. Jackson), joka keksii katua intiaaneille ja meksikolaisille tekemäänsä pahaa töksähtävässä tunnustuspuheessa. Tämänkaltaisilla hatusta vedetyillä kaneilla elokuva uskottelee olevansa nyt historian hyvällä puolella ”kritoisoidessaan” orjakauppaa ja kansanmurhia.

Suurinta syntisäkkiä ei silti soviteta transatlanttisten liittolaisten Amerikan ja Britannian niskaan vaan vanhaa korruptoitunutta manner-Eurooppaa edustavan Belgian velkaantuneelle kuninkaalle ja tämän ahneuden sokaisemalle palkolliselle.

Hämmentävän keinotekoiselta näyttävälle visuaaliselle kuvastolle tuhratun puusta pudonneen (sic) keitoksen jäykkää konservatiivisuutta alleviivaa kongolaisten työntäminen pelkiksi uhreiksi ja sijaiskärsijöiksi, joiden yläpuolelle heidän kanssaan elänyt mutta verenperimästään oppineisuutensa ammentanut Tarzan kohoaa.

Viidakon kuningas on kenties haavoittuvainen mutta silti valkoinen yli-ihminen verrattuna mustiin alkuperäisasukkaihin.

Ensimmäisen suuren kansainvälisen elokuvapääosansa tekevän Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta ironisoimaan moninkertaista myyttiä ja paksua legendaa. Kasvottomimmat Potter-elokuvat ohjannut David Yates on jälleen kerran hajuton leipäpappi ilman persoonallisen kädenjäljen häivää.

ELOKUVA:
Tarzanin legenda
Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Alexander Skarsgård, Samuel L. Jackson, Margot Robbie, Djimon Hounsou, Christoph Waltz
2016, 110 minuuttia

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE