Tällä konseptilla festivaali alkoi myös tällä kertaa. Kiasma-teatterissa nähtiin libanonilaisen koreografin Omar Rajehin uunituore teos “Zaafaran” teheranilaiselle MaHa Groupille ja Zodiakissa sai kantaesityksensä Eeva Muilun työryhmineen toteuttama  ” ~ ~ ~” (teoksen nimenä on todellakin kolme aaltomaista emoijia, jotka tässä litteroidaan näin).

Vaikka kumpikin esitys on toteutettu hyvin erilaisista lähtökohdista ja hyvin erilaisissa olosuhteissa, oli niiden liikekielessä tai liikemateriaalissa yllättäen yksi voimakas yhteinen piirre. Kummassakin teoksessa käytettiin transsimaista koko kehon läpäisevää tärinää ja väristystä.

Iranissa tanssi ja kehollisuus ylipäätään on kiellettyä ja paheksuttua. Siksi pelkkä tanssiryhmän perustaminen on jo taiteellinen vastarintateko. Vuonna 2013 perustetun MaHa Groupin olemassaolo on koko ajan vaakalaudalla.

Siksi myös Zaafaran sai kantaesityksensä viime huhtikuussa Beirutissa Rajehin perustamalla BIPOD – Beirut International Platform of Dance -festivaalilla.

Teoksen nimi tarkoittaa sekä sahramia että uhrautumista. Uhrautumisen teema onkin teoksen keskeinen aihe. Jo esitystila, persialainen matto, jossa tanssijat Mitra Ziaee Kia ja Mostafa Shakhan pääasiassa liikkuivat, sisältää itsessään paljon symboliikkaa: muistoja värikkäästä ajasta jota ei enää ole.

Pääasiassa koko kehon tai sen eri osien tärinää ja väristystä pienemmin ja suuremmin liikekielenään käyttänyt esitys oli intensiivinen ja fyysisesti vaativa. Vasta aivan loppupuolella voimakkaan ”raivonpurkauksen” jälkeen, mukaan tuli hivenen käsien pehmeyttä ja vartalon keinuvaa liikettä kuin toiveena valoisammasta tulevaisuudesta.

Ainakaan länsimaiselle katsojalle esityksestä ei välittynyt tarinaa, voimakkaita tunteita ja tunnelmia kylläkin.

Olennainen osa esitystä oli muusikko Ali Taleie ja hänen tompak -käsirumpunsa. Taleien huikea soittotaito ja tiivis kontakti tanssijoihin antoi esitykselle sen kiihkeän perussykkeen ja täytti koko näyttämön rytmillään.

Liikekokemuksia aaltojen pauhussa

Eeva Muilun  ~ ~ ~ -teoksen tavoitteena oli päästä ei-kielellisyyden toiselle puolelle. Johonkin sellaiseen olotilaan, jossa liike on ennen kehoa ja aivoja. Siksi esityksen nimikään ei ole kirjaimia vaan kolme emojia.

Aaltomaisuutta, mutta myös paljon erilaista värinää ja tärinää oli myös Anni Koskisen, Anne Hiekkarannan ja Joona Halosen liikkumisessa. Kukin heistä lähti vuorollaan yleisön joukosta toteuttamaan omaa osuuttaan liikekokemuksesta. Tanssin ja esityskokonaisuuden transsimaisuutta korosti tanssijoiden liikkuminen silmät kiinni.

Yhteisen kokemuksen äärellä olemista korosti koko tilan ja sitä kiertävien istuinpenkkien päällystäminen harmaalla kokkolattiamatolla, jolle sai tulla vain lainavillasukissa ja istuintyyny kainalossa. Katon valkoiset aaltomaiset rakennelmat toimivat sekä lavastuksellisina elementteinä että hitaasti himmenevinä valaisimina.

Kun äänimaailmana oli vielä hennon katuhälyn ohella erilaisia luonnonääniä, päällimmäisenä eri voimakkuuksilla vyöryvät aallot, oli tulos lopulta hyvin rauhoittava.

Silti olen sitä mieltä, että koko prosessi on ollut merkityksellisempi tekijöilleen kuin katsojalle, ainakin taideteosmielessä. Eri asia on, jos tavoitteena onkin ollut terapeuttinen tila-liikekokemus, eikä katsottavaksi tarkoitettu esitys.

Annikki Alku