– Mutta kun Mauno Koivisto valittiin Suomen tasavallan presidentiksi vuonna 1983, äänestäjiä oli myös kyseisellä äänestysalueella pieneksi jonoksi. Pääosin miehiä. Äänestyspaikkana toimineen Keskuskansakoulun aulassa he kaivoivat virkailijoiden edessä “paperinsa” eli ryppyisen ja nuhjaantuneen sotilaspassinsa ja sanoivat murtuneella äänellä vain yhden sanan: Koivisto, SDP:n europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari kertoo.

– Ne vaalit mursivat kaikki puolue- ja ihmisten väliset rajat.

– Sotien traumat olivat tuolloin vielä puhumatta – aina kansalaissodasta lähtien. Koiviston valinta oli jonkinlaista ”vapautuksen teologiaa”. Sodat käyneet miehet ja kotirintaman naiset ajattelivat, että nyt yksi meistä on valittu presidentiksi. Vasemmiston presidenttiehdokkaan valinta koettiin muutoksen airueksi ja yhteiskunnallisen tasa-arvon symboliksi. Se oli iso tunnekokemus, joka läpäisi ja liikutti kaikkia kansankerroksia, Jaakonsaari toteaa.

– Usein sanotaan, että asioita pitää katsoa järjellä, ei tunteella. Väärin. Politiikassa järjen lisäksi pitää olla tunne mukana. Tunteet ovat maailman suurimmat markkinavoimat. Oikeudenmukaisuuden tunne on myös nyt se, joka saattaa muuttaa maailmaa.

Jaakonsaari on seurannut viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan tiiviisti ulkopolitiikkaa ensin eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajana ja sitten meppinä ja europarlamentin ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä.

– Ihmisten mielessä on valtava epävarmuus. Se kiteytyy ehkä parhaiten tosiasiaan, etteivät vanhemmat pysty enää sanomaan lapsilleen, että heidän tulevaisuutensa on parempi kuin omansa. Aikaisemmin se on ollut itsestään selvää.

Minne maailma on menossa? Varmuus siitä on Jaakonsaaren näkemyksen mukaan kadonnut. Ja epävarmuus, johon ei ole pystytty vastaamaan, luo maaperää rasismille ja populismille. Yksinkertaiset opit ja ennen kaikkea syyllisten löytäminen, etsiminen ja markkinoiminen ovat jälleen kovaa valuuttaa. Pakolaiskriisistä ja maahanmuutosta on tullut väline, jolla ääripuolueet ja populistit hakevat valtaa itselleen.

– Siinä suhteessa tämä muistuttaa valtavasti 1930-lukua. Ei maailma tietenkään koskaan ole ollut varma suunnastaan, mutta italialaisen teoreetikon Antonio Gramscin sanoin: Suuri murros nostattaa myös hirviöitä. Nyt nopean teknologisen murroksen, vai pitäisikö sanoa neljännen teollisen vallankumouksen, myötä hirviöitä taas syntyy.

Jaakonsaari muistuttaa, että vaikka maailma on muuttunut sosialidemokraattien arvojen ja tavoitteiden kannalta epätoivottuun suuntaan, kehitys ei ole koskaan automaattista.

– Mikään ei ole ennalta määrättyä. Siksi tarvitaan politiikkaa.

Ja politiikkaa päästään tietysti toteuttamaan vaaleissa. Jaakonsaari on itse käynyt ja voittanut varovaisesti arvioiden lähemmäs kolmetkymmenet vaalit. Nyt väistyvällä, yhdellä Suomen pitkäikäisimmällä parlamentaarikolla on jakaa suomalaisille demareille tärkeä ja innostava tavoite ensi kevääksi:

– Voimme olla maa, joka katkaisee eurooppalaisen sosialidemokratian huonon kierteen, Jaakonsaari myhäilee.

Mutta sitten hän vakavoituu.

– Yhden asian olen oppinut vuosikymmenien varrella. Hallituksen haukkumisella on rajansa. Se energia pitää käyttää oman vaihtoehdon esittämiseen. Ihmiset eivät äänestä rangaistakseen tai kiittääkseen harjoitetusta politiikasta, vaan odotuksistaan suhteesta tulevaisuuteen.

– Siksi on tärkeä, että SDP vahvistaa otettaan merkittävänä uudistuspuolueena. Uudistukset eli reformit ovat demarimusiikkia.

Lue koko Liisa Jaakonsaaren erikoishaastattelu Demokraatista 7.12.