reijo_frank

Liisan pitkäveteiset seikkailut Kansallisbaletissa

Kuva: Mirka Kleemola
Kansallisbaletin klassikkotarinan uudessa Jorma Elon koreografioinnissa Liisana tanssii Eun-Ji Ha. Antti Keinänen esittää Hatuntekijää.

Täytyy myöntää, että koreografi Jorma Elo on aikamoinen velho, kun hän pystyy tekemään niin mielikuvituksellisesta kirjasta kuin Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa niin pitkäveteisen balettiteoksen. Samalla hän onnistuu kadottamaan lähes kaiken sen anarkistisuuden, mikä kirjassa sen ilmestymisaikana (1865) oli ja on edelleen.

Suomen Kansallisbaletti

Liisa Ihmemaassa

Koreografia Jorma Elo – Musiikki Ludwig van Beethoven – G. F. Händel, Edvard Grieg, Felix Mendelssohn, Joseph Haydn, Carl Maria von Weber, Hector Berlioz, Gottfried Stölzelm – Lavastus ja puvut Robert Perdziola – Valot ja projisoinnit Mikki Kunttu – Animaatiot Petri Sarkkila

Vakavasti puhuen Kansallisbaletin uuden koko perheen kantaesitysbaletin Liisa Ihmemaassa tekijänä Elo olisi tarvinnut rinnalleen niin osaavan teksti- kuin musiikkidramaturginkin. Näin ainakin isoimmat ihmetyksen aiheet olisi varmasti voitu välttää. Tosin siitä en ole varma, olisiko sittenkään alkuteoksen kielellinen hulluttelu ja brittiläisen perinteisen lastenkasvatuksen kritiikki lastenloruparodioineen onnistunut välittymään ei-kielelliseen tanssiteokseen.

Liisa hukassa

Esitys alkaa oikeastaan kahdella prologilla, joista ensimmäisen mukanaoloa eli Liisan isän kuolemaa, en oikein ymmärrä. Siihen ei jatkossa viitata missään yhteydessä. Liisan rakkaus kuolleeseen isään ja kuoleman vaikutus hänen kehitykseensä olisi kyllä pystytty tuomaan esille kihlajaiskohtauksessa, joka puolestaan oli aivan liian pitkäksi venytetty. Vähemmälläkin ymmärtää, ettei Liisa ole vielä riittävän aikuinen rakastuakseen ja kihlautuakseen.

Kun päästään itse Ihmemaahan, ei meno paljoa parane. Jollei ole lukenut kirjaa tai nähnyt edes sen pohjalta tehtyä Disney-elokuvaa, on monessa kohtauksessa vaikea pysyä mukana. Varsinkin kun useat tarinan kuljetuksen ja Liisan kehityksen kannalta olennaiset seikat joko jätetään kokonaan käsittelemättä tai vain huitaistaan nopeasti ohi. Yksi tällainen on esimerkiksi Irvikissa, jonka kuvaa kyllä näytetään silloin tällöin, mutta muuten ei selitetä mistä on kyse, eikä Liisa mitenkään reagoi Irvikissan ilmestymisiin.

Tiedän, että muusikot ja säveltäjät eivät katso hyvällä teostensa pilkkomista ja lyhentämistä. Tässä tapauksessa sellainen kuitenkin olisi tehnyt hyvää tai sitten Elon olisi pitänyt valita musiikkikoosteeseen huomattavasti lyhyempiä kappaleita. Sinänsä hienot ja ilmaisevat Beethovenin, Händelin, Griegin, Mendelssohnin, Haydnin, von Weberin, Berliozin ja Stölzelin sävellykset ovat usein liian pitkiä, jolloin kohtauksen juju vesittyy. Näin jopa lopun sinänsä näyttävässä pelikorttisotilaiden taistelussa, josta tulee vain yhtä marssimista.

Liisa statistina

Myös Liisan osuus tarinassa on ongelmallinen. Useimmissa kohtauksissa hän on lähinnä sivustaseuraaja, jonka pääasiallinen tehtävä on ihmetellä ja ilmehtiä miimisesti. Näkemäni esityksen Liisa, Eun-Ji Ha, kyllä hallitsee ilmaisun ja on muutenkin hyvin suloinen nuori tyttö. Ja kun hän pääsee kunnolla tanssimaan, kuten loppupuolen duetossa Valkoisen Ritarin (Michal Krčmář) kanssa, näyttämö heti sähköistyy myös tanssillisesti.

Toinen sekä koreografisesti että esityksellisesti esiin nouseva hahmo on Valkoinen kani, joka eräänlaisena tapahtumien johdattelijana aina putkahtelee esille milloin mistäkin. Xiaoyu He on mainio kani. Yhtä aikaa tuttu ja arvoituksellinen ja myös erinomainen tanssija.

Käsiohjelmassa Elo sanoo halunneensa tehdä Liisasta aikaisempia teoksiaan klassisemman. Sitä se onkin, jopa niin paljon, että liikutaan sillä rajalla, vaikuttaako se vanhahtavalta. Myönnän auliisti, että olen pitänyt paljon enemmän Elon aikaisempien teosten ei-niin-klassisesta liikekielestä.

Tilannetta ei pelasta baletin nuorisoryhmän tai pienten balettikoululaisten käyttö joukkokohtauksissa. Eikä sekään, että koko tanssijakunta tekee työnsä antaumuksella.

Visuaalisesti Liisa Ihmemaassa on yltäkylläinen, jopa niin, että Robert Perdziolan suunnittelemat lavastus ja puvut tuntuvat melkein jyräävän koreografian. Lavastus välillä ihan konkreettisestikin pienentämällä tanssitilaa ja toisaalta käyttämällä runsaasti aikaa vaihtoihin. Mielestäni viitteellisemmällä ylöspanolla, varsinkin kun valoissa oli käytettävissä Mikki Kuntun kaltainen huipputaiteilija, olisi kenties saatu aikaan teknisesti ja visuaalisesti huomattavasti sujuvampi esitys.

Liisa Ihmemaassa balettia markkinoidaan yli 6-vuotiaille. Väliaikoineen ja kiitosrituaaleineen liki kolmetuntinen esitys on mielestäni kyllä koko perheen teokseksi liian pitkä. Ja ainakin on parasta etukäteen tutustua itse kirjaan, jotta jaksaa seurata näyttämön tapahtumia.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Outi Nyytäjä on kuollut

Kuva: lehtikuva / marja airio

Dramaturgi ja käsikirjoittaja Outi Nyytäjä on kuollut.

Lähipiiristä kerrotaan Nyytäjän kuolleen Helsingissä Laakson sairaalassa viime tiistaina.

Outi Nyytäjä oli syntynyt Viipurissa 11. lokakuuta 1935. Uransa varrella Nyytäjä tuli tunnetuksi Ylen Radioteatterin dramaturgina ja päädramaturgina, Teatterikorkeakoulun dramaturgian lehtorina, kirjailijana ja käsikirjoittajana.

Nyytäjä eli suurimman osan vuodesta miehensä Kalevi Nyytäjän kanssa Ranskan Bretagnessa, kunnes terveyssyyt pakottivat pariskunnan jäämään Suomeen vuonna 2013.

Kuolemasta kertoi aiemmin Helsingin Sanomat.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

MimoArt Company leikkii liikkeellä, äänellä, valolla ja maalilla

Kuva: Kai Kuusisto
Boby Notes -esityksen mieskvartetti Saska Pulkkinen, Mikael Kuosmanen, Miro Lopperi ja Marko Pakarinen tekee lavalla levollista työtä.

MimoArt Company on uusi, suomalainen viime vuonna perustettu teatteriryhmä, joka toimii väljästi fyysisen teatterin ja tanssin parissa. Sen perustajina ovat ohjaaja Mimosa Lindahl ja näyttelijä Arto-Oskar Reunanen.

Ryhmän ensimmäinen teos Body Notes sai kantaesityksensä Stoassa viime viikolla. Esityksen pohjana on Lindahlin viime vuonna Teatterikorkeakoulussa osana teatteripedagogiikan maisteripintojaan vetämä, miehille suunnattu Avoin liikelaboratorio, jossa tutkittiin erilaisia liikelaatuja ja esiintyjyyttä fyysisen teatterin ja tanssin alueilla.

Työpajan tuloksena muotoutui teoksen esiintyjäryhmä, jossa neljän näyttelijän, Saska Pulkkisen, Miro Lopperin, Marko Pakarisen ja Mikael Kuosmasen lisäksi lavalla ovat enemmän tai vähemmän myös sellisti Sergio Castrillón, äänestä ja valosta vastaavat Jaakko Autio ja Ilmari Karhu sekä lavastusta livenä rakentava Reunanen.

Body Notes on juoneton, mutta rakenteellisesti suunniteltu jatkumo kohtauksia, jotka etenevät osittain improvisoiden erilaisten liikkeellisten teemojen ja kohtaamisten kuljettamina. Avainsanoja ovat leikillisyys ja päähän pälkähdykset, vaikka uskonkin, että kukin näkemässäni esityksessä mukana ollut idea on ainakin jossain vaiheessa ollut esillä harjoitusprosessissa.

TEATTERI
MimoArt Company, Stoa
Body Notes

Ohjaus ja esityskonsepti Mimosa Lindahl  – Äänisuunnittelu Jaakko Autio – Valot Ilmari Karhu – Lavastus Arto-Oskar Reunanen – Lavalla Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen sekä Sergio Castrillón (sello)

Näin avoin esityskonsepti lipsahtaa helposti tyhjäkäynnin tai sisäänpäin lämpiävyyden puolelle. Tätä Body Notes -esityksessä ei tapahdu sen välillä hyvinkin rauhallisesta temposta huolimatta. Tosin kohtausvaihdot, vaikka niistä onkin tehty omia esityskokonaisuuksiaan, ovat sillä hilkulla, etteivät muutu pitkästyttäviksi.

Näyttävin rakentaminen ja kokonaisuus on ilman muuta valkoisen maalin kanssa tehty performanssi, jonka lopputuloksena taustalle nostetaan näyttelijöiden kehojen läpinäkyvälle muoville, tuttujen suomalaisiskelmien pätkien ja sellon säestyksellä luoma taideteos.

Kaikki lavalla olijat ovat näyttämöllä hyvin luontevia. Keskinäiset kontaktit niin toisiin kuin yleisönkin suuntaan toimivat levollisesti. Esityksestä näkee, että ryhmän jäsenet ovat tottuneet työskentelemään yhdessä ja ovat sinut oman tekemisensä kanssa. Sen enempää korostamatta kukin pääsee vuorollaan esittelemään myös omia henkilökohtaisia vahvuuksiaan.

Body Notes on kiinnostava avaus uudelta ryhmältä ja saa odottamaan, mihin MimoArt Company seuraavaksi suuntaa.

Annikki Alku

 

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirsi Monnin tanssiesitys väkivallan olemuksesta on esteettisesti kaunis

Kuva: Katri Naukkarinen

Tanssitaiteen tohtori Kirsi Monni on pitänyt koreografin roolistaan kymmenen vuoden tauon Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen professorina työskentelynsä vuoksi. Nyt Kaapelitehtaan Pannuhallissa sai ensi-iltansa hänen teoksensa ”Acts And Affects”.

Esityksen aihe on hyvin vakava, laaja ja ajankohtainen: väkivalta sekä todellisena kokemuksena että fiktiivisenä ja rakenteellisena nykyisessä mediayhteiskunnassa.

TANSSI

Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kaapelitehdas

Acts And Affects

Koreografia Kirsi Monni yhdessä tanssijoiden kanssa – Valot ja tila Erno Aaltonen – Ääni Mikko Hynninen – Puvut Janne Renvall – Tanssijat Krista-Julia Arppo, Joona Halonen, Soili Huhtakallio, Johannes Purovaara ja Guillermo Sarduy

 

On helppo kuvitella, että tällaisesta aiheesta voisi tehdä hyvinkin konkreettisen ja raflaavan teoksen. Näin ei kuitenkaan ole. Esityksen lähtökohdat ovat olleet, kuten Monnin teoksissa aikaisemminkin, pitkälle viedyn filosofiset, ja aiheen käsittely abstraktia ja esteettisen etäännyttävää.

Väkivaltaa ja sen vaikutuksia on työryhmän kanssa tutkittu kehollisesti, liikkeen ja kehon reaktioiden kautta. Siksi esityksessä ei ole varsinaisia rooleja eikä lineaarisesti etenevää juonta, tapahtumia ja erilaisia kohtaamisia kylläkin.

Syyllisiä ja syyttömiä ei osoiteta, mutta esityksen puolivälin asujen muutos mustiin huppareihin ja kasvonpiirteet häivyttävään sukkahousunaamiointiin vie ajatukset väkisinkin erilaisiin ääriryhmittymiin. Toisaalta se myös nostaa esille väkivallan anonyymiyden.

Muuta väkivaltaan ja kuolemaan viittaavaa esineistöä ovat muoviset ruumispeitteet, puna-musta-oranssit köydet ja erilaisiksi aseiksi muuttuvat oksat. Kaikkia niitä myös käytetään niin, että sinänsä abstraktit liikkeet ja tapahtumat muuttuvat katsojan mielessä hyvinkin helposti erilaisiksi väkivallan teoiksi.

Kokonaistunnelmaltaan Acts And Affects on jylhän kaunis. Siihen vaikuttaa esityksen alussa ja lopussa soiva Krzysztof Pendereckin ”Puolalaisen requiemin” finaali, mutta ennen kaikkea Erno Aaltosen valot, jotka muokkaavat valkolattiaisesta näyttämötilasta vuorotellen sekä silmiä hivelevän kauniin että kaiken näyttävän kirkkaan.

Teoksen neljä tanssijaa, Krista-Julia Arppo, Joona Halonen, Soili Huhtakallio, Johannes Purovaara ja Guillermo Sarduy, liikkuvat yhtä aikaa sekä tiukasti omassa todellisuudessaan että yhdessä ryhmänä. Kullakin on omanlaisensa liikelaatu, joka muuntuu ja kehittyy esityksen aikana.

Acts And Affects on esitys, joka puhuttelee ennemminkin ajattelun ja älyn kuin suoraan tunteisiin vetoamisen kautta. Se haluaa herättää huomaamaan ja ajattelemaan, mutta ei anna minkäänlaisia vastauksia. Ne katsojan pitää löytää omasta mielestään.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Janne Reinikainen sai Eino Kalima -palkinnon Kansallisteatterin Gorki-ohjauksestaan

Kuva: Stefan Bremer
Janne Reinikaisen kolmen klassikon ohjausurakasta ensimmäinen, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut "Pohjalla", katsottiin 20 000 euron Eino Kalima-palkinnon arvooiseksi.

Kolmen vuoden välein jaettava Eino Kalima -ohjaajapalkinto on myönnetty Janne Reinikaiselle hänen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle tekemästään ohjaustyöstä ”Pohjalla”,  joka sai ensi-iltansa joulukuussa 2014.

Ohjaajapalkinnon ohella nyt ensi kertaa jaetut kaksi kannustuspalkintoa menivät työparille Marina Meinander-Kirsi Porkka ohjauksestaan ”Paha äitipuoli” ja Jussi Nikkilälle Shakespeare-klassikon ”Rikhard III” ohjauksesta.

Kansallisteatterin pääjohtajana 1917−1950 toimineen Eino Kaliman nimikkorahaston jakama ohjaajapalkinto on suuruudeltaan 20 000 euroa ja nyt ensi jaetut kaksi kannustuspalkintoa 5000 euroa kumpikin. Ohjaajapalkinto koskee edellisenä kolmivuotiskautena Kansallisteatterissa tehtyä ohjaustyötä, jonka katsotaan olevan taiteellisesti ja eettisesti täysipainoista teatteria.

Valinnat tekee erikseen nimetty palkintolautakunta, johon viimeksi kuluneella kolmivuotisjaksolla kuuluivat teatterikriitikot Rolf Bamberg, Sanna Kangasniemi, Isabella Rothberg sekä puheenjohtajana Kansallisteatterin hallituksen puheenjohtaja Pekka Pajamo.

”Mestariluokan tilaihme”

Janne Reinikainen ohjasi Maksim Gorkin Pohjalla-novellista sovitetun näytelmän Kansallisteatterin pienen näyttämön 60-vuotisjuhlaesitykseksi.  Palkitsemisperusteluissa todetaan Pohjalla-esityksen ottaneen yleisön valtoihinsa.

– Yömajan ihmisiin, kaikkine omituisuuksineen ja arveluttavuuksineen, ei voi olla rakastumatta. Maksim Gorkin teksti ei etsi eikä anna yksiselitteisiä vastauksia siihen, millä ismeillä köyhyys ja yhteiskunnallinen epäoikeuden­mukaisuus tulisi poistaa, mutta hän kuvaa olemassa olevaa kurjuutta mestarillisen syvätarkasti. Saman teki ohjaaja Janne Reinikainen, mutta hän toi kuvaan vielä oman teatterinäkemyksensä tuottamia vivahteita. Hän loi yömajaan lähes maagista tunnelmaa. Reinikainen sai aikaan myös omanlaisensa tilaihmeen: ohjaajalta oli mestariluokan joukkojenhallintaa, miten hän liikutti rajallisessa tilassa näyttelijöitään sisään ulos, ylös alas ja limittäin, raati kiittelee.

Pohjalla vieraili Pietarissa lokakuussa 2015 ja Bogotassa maaliskuussa 2016. Reinikaisen versio sai molemmissa erinomaisen vastaanoton.
Janne Reinikainen (s. 1969) on monipuolinen teatterinntekijä, joka viihtyy rampin molemmilla puolilla, ohjaajana ja näyttelijänä. Hänen Pohjalla-ohjauksensa kuului yhtenä linkkinä kolmen klassikko-ohjauksen pakettiin, josta hän aikoinaan sopi Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyahon kanssa. ”Triptyykin” viimeisin osa,  Shakespearen Macbeth, pyörii parhaillaan suurella näyttämöllä. Kolmikon keskimmäisenä nähtiin suurella näyttämöllä puhutteleva tulkinta Aleksis Kiven Nummisuutareista. Reinikaisen aiempia ohjauksia Kansallisteatterissa ovat ”Tumman veden päällä” ja ”Idiootti”. Hän on työskennellyt ohjaajana myös muiden muassa KOM-teatterissa ja Svenska Teaternissa ja näyttelijänä lukuisissa kotimaisissa teattereissa, televisiossa ja elokuvissa.

Kannustusta uusperhekomedian ja klassikon ohjauksista

Kannustuspalkinnon saaneen Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Omapohjaan keväällä 2016 käsikirjoittaman ja ohjaaman Paha äitipuoli -esityksen vahvuudeksi palkintoraati kehuu sen kykyä pysähtyä nykyilmiöiden äärelle.

– Novellimaisen tiheässä kerronnassa sosiologinen tieto sulautuu tarkkapiirtoisiin luonnekuviin. Esitys liittää yhteen tutkimusta, nettikeskusteluja, vanhojen äitipuolimyyttien tarkastelua sekä taustalla väijyvän ekokatastrofin pelon vaikutusta ihmisten haluun äkkiä vaan kotoilla ja olla läheisten kanssa. Esitys on pirteä, monisyinen, iloinen ja samalla vakava, palkintoperusteissa kiitetään.

Jussi Nikkilän Willensaunaan syksyllä 2016 ohjaamaa Rikhard III:sta raati piti ”niin jäntevänä ja hyvin liikkuvana, ettei katsojalle tule tarvetta pyöritellä päässään ylimääräisiä tulkintakuvioita. Esitys on toteutettu pienimuotoisesti ja keskitetysti muutaman näyttelijän voimin. Nikkilän Shakespeare-tulkinta on vaikuttava kokonaisuus, jossa perinteisyys lyö kättä vahvan oman näkemyksen kanssa”.

Rikhard III jatkaa Kansallisteatterin ohjelmistossa myös syyskaudella.

Vuodesta 1993 kolmen vuoden välein jaetun Kalima-palkinnon aiempia saajia  ovat Kurt Nuotio, Antti Einari Halonen, Reko Lundán, Mika Myllyaho, Tuomo Aitta, Kristian Smeds, Juha Malmivaara sekä vuonna 2014 Juha Hurme ohjauksestaan ”Europaeus”.

 

 

Keskustelua aiheesta

TTT:n tuleva musikaali kertoo Tampereen naiskaartilaisten kohtaloista

Pariskunta Sirkku Peltola & Heikki Salo on tehnyt musiikkiteatteria kimpassa jo 1980-luvun lopulta lähtien.

Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä saa 25.1.2018 kantaesityksensä suurteos ”Tytöt 1918 – Musikaali nuoruudesta, raivosta ja rakkaudesta”, joka kertoo vuonna 1918 Tampereella toimineen naiskaartin tyttöjen tarinan. Se pohjautuu Anneli Kannon romaaniin ”Veriruusut” (2008) ja tutkimuslähteisiin.

Musikaalin käsikirjoittaa ja ohjaa Sirkku Peltola, musiikin säveltää Eeva Kontu ja laulujen sanat kirjoittaa Heikki Salo. Työryhmä on monista menestysteoksista tuttu, heidän  viimeisin yhteistyönsä on viime lokakuussa TTT:ssä ensi-iltansa saanut  ”Viita 1949” -musiikkinäytelmä, joka jatkaa suurella näyttämöllä vielä syyskaudellakin

Tytöt 1918 -suunnitteluryhmässä ovat mukana Peltolan luottovisualistit lavastaja Hannu Lindholm, video- ja valosuunnittelija Eero Auvinen ja pukusuunnittelija Marjaana Mutanen. Uutena mukaan työryhmään tulee pitkän ja ansiokkaan uran tehnyt koreografi Marjo Kuusela, jonka töitä on nähty yli 50 teatteriteoksessa. Musikaalin roolituksesta kerrotaan vapun jälkeen.

Tavalliset työläistytöt tempautuvat taistojen tielle

Kevättalvella 1918 Tampereella perustettiin aseellinen naiskaarti, jonka muodostivat pääosin hyvin nuoret tytöt. Juuri heistä musikaali kertoo.

Musiikkinäytelmän keskushenkilöt Lempi, Rauha ja Martta asuvat samaa huonetta Amurissa. Lempi on Tampereelle tehtaaseen työhön tullut piikatyttö Teiskosta. Rauhalla on mielessä kihlattu ja kesällä tulevat häät. Martta on ison talon tytär, joka joutui pois kotoaan aatteensa vuoksi.

Naapurin Lydia on jo naimissa, vaikka oikeisiin sormuksiin ei vielä ole tarpeeksi säästöjä. 15-vuotias Sigrid aloittaa kehruutolpalla ja saa käteensä ensimmäisen oman palkkapussinsa. Puuvillatehtaassa työskentelee monta heidän kaltaistaan nuorta naista, joiden päivät täyttyvät raskaasta työtä, sydämet isoista ja pienistä unelmista.

Tehtaan tytöt ovat tavallisia nuoria arkisine huolineen. He pohtivat hameen helman leikkausta, otsakiharan muotoilua, poikain hymyjä, nisupullaa ja tasapannua. Vuonna 1918, Tampereella, he tarttuivat aseisiin ja olivat valmiita kuolemaan. Ja surmaamaan.

– Tarinan tytöt ovat lähes lapsia. Osalle naiskaartilaisuuteen liittyi aatetta ja tietoisuutta ja älyllistä paloa, mutta suurelle osalle kyse oli nuoruuden intohimosta ja heittäytymisestä tapahtumien virtaan, kertoo musikaalin käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola, joka on  tutkinut aihetta pian kymmenen vuotta.

– Tytöt ovat samaistuttavia. Heille tapahtuu asioita, jotka ovat mahdollisia myös tänä päivänä eri puolilla maailmaa. Se tekee musikaalista hurjan, traagisen ja kysymyksiä herättävän. Ja tämä kaikki on tapahtunut täällä, Tampereella. Sisällissotaa on tutkittu paljon, mutta edelleen esiin nousee uusia tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Sodan hävinneiden naisten historia on ollut erityisen vaiettua.

Heikki Salon kirjoittamat laulutekstit täydentävät tarinaa heittämällä siihen kytköksiä nykypäivään.

– Tyylilllisesti musiikki on tämän päivän musikaalimusiikkia. Se ammentaa rytmisesti hiphopista ja popmusiikista ja melodisesti perinteisestä musikaalista. Nuoruudessa on tietynlaista vimmaa ja päättömyyttä, se tulee kuulumaan musiikissa, toteaa säveltäjä Eeva Kontu.

 

 

 

Keskustelua aiheesta