Jokainen noista kiteytyksistä istuu amerikkalaiseen laulaja-lauluntekijä Lucinda Williamsiin. Kaikista mainituista ominaisuuksista pääsi myös täysi Huvilateltallinen suomalaisyleisöä osalliseksi, kun Williams esiintyi juhlaviikkojen konsertissa maanantai-iltana.

Musiikillisesti countryn ja rockin välissä  pidäkkeettömästi liikkuva Williams ei Suomessa ole superstara, mutta Yhdysvalloissa hän on isojen lavojen tähti.  Hän on kolminkertainen Grammy-palkittu, hänen laulujaan ovat levyttäneet monet eturivin artistit kuten Mary Chapin Carpenter ja Emmylou Harris, hän on duetoinut ja tehnyt yhteisiä kiertueita kovien nimien kanssa (mm. Steve Earle, David Crosby, Elvis Costello, Tom Petty, Bob Dylan). Hän on 64-vuotiaana countryrockin vanhempana valtionaisena jo siinä asemassa, että voi vaikka levyttää  uusiksi kappale kappaleelta neljännesvuosisata sitten ilmestyneen, ei edes järin menestyneen albuminsa. Näin hän Huvilassa kertoi  tehneensä vuoden -92 albumilleen “Sweet Old World” sen 25-vuotisjubileen kunniaksi, ja vetäisi  vakuudeksi levyn nimikappaleen uuden version.

Lucinda Williams, laulu ja kitara, Stuart Mathis, kitarat, Dave Sutton, basso, Butch Norton, rummut

Samalta albumilta oli peräisin oli mielestäni Huvila-konsertin yksi sykäyttävimmistä vedoista. Maagista, jopa mystistä tunnelmaa luonut “Hot Blood” pisti veren kiertämään isolla paineella, vaikka yli 1200-päinen katsomo oli alkanut lämmetä jo kolmantena kappaleena kuullusta “Drunken Angelista” lähtien – kyllähän suomalainen yleisö osaa myötäelää juopuneen enkelin kohtaloissa.

Williamsin lauluissa ei ylipäätäänkään patseerata välttämättä siellä kadun aurinkoisemmalla puolella. Kuolemaa, väkivaltaisia ja muuten huonoja ihmissuhteita, juurettomuutta, yksinäisyyttä – niistä on monet Williamsin laulut tehty. Huvilassakin kuultu “West Memphis” esimerkiksi kertoi tositarinaa selvittämättä jäänestä murhasta. Williams yritti johdantospiikissään briiffata, mistä tapauksessa oli kyse, mutta sellainen ilmaisutapa ei näyttänyt  olevan hänen vahvin lajinsa. Mutta laulun ensisäkeet, jotka vapaasti sumennettuna menevät, että “kolme pientä poikaa löytyi joesta / eräänä läkähdyttävänä kesäyönä / eikä kukaan pystynyt tajuamaan / kuka oli tämän hirveän näyn takana”, tekivät homman luonteen kyllä selväksi.

Välispiikit eivät tosiaankaan putoilleet Williamsilta kuin luonnostaan. Pikemminkin hän tuntui vähintään ujolta tai kiusaantuneelta yrittäessään  aukoa biisiensä taustoja ja sisältöjä Helsinkiä kehuvasta small talkista puhumattakaan. Mutta ei Huvilaan ollut tultu puheita kuulemaan, vaan Lucindan laulua.  Sen läsnäolevasta karheudesta aisti vastaansanomattomasti laulajan vahvatahtoisuudenja elämänkokemuksen. Kaikki se kiteytyi konsertin  loppupuolen huipennuksessa “Foolishness”, jossa Williams listaili, mitä hän ei halua elämältä ja mitä toivoo. Ei valehtelijoita, ei pelonlietsojia, ei katteettomia lupauksia. Mieluummin rakkautta ja rauhaa ja muita seesteisiä juttuja.

Lucinda Williams konsertoi edellisen kerran Suomessa 2014, silloin Finlandia-talossa. En oikein osaa kuvitella, miten tämä perfektionistiksi tiedetty, mutta silti sliippaamattomia lauluja  esittävä artisti resonoi marmoriseinien ja plyyshipenkkien syleilyssä. Syyskalsa Huvilateltta tuntui hänen lauluilleen paljon passelimmalta ympäristöltä. Eikä kukaan muistanut palella, kun esiintyjän voimakas presenssi otti vei  huomion.