Tyovaen Musiikkitapahtuma Valkeakoskella 28.-31.7.2016
Kuva: Sakari Viika
Luupin alla kaupallisen kylmänhorteen kääntöpuoli

Melkoinen tuulenvire on käynyt Kansallisoopperan ohjelmistosuunnittelussa. Vasta syksyllä alkoi Oopperan kummituksen voittotanssi,nyt seuraa kauttaaltaan kotimaisin voimin toteutettu Indigo.

OOPPERA
Suomen Kansallisooppera
Perttu Kivilaakso – Eicca Toppinen: Indigo

Libretto Sami Parkkinen – Musiikin editointi, sovitus, orkestrointi musiikinjohto ja musiikinjohto Jaakko Kuusisto – Ohjaus Vilppu Kiljunen – Kuoron valmennus Marco Ozbic, Marge Mehilane –Koreografia Reija Wäre – Lavastus ja videointi Sampo Pyhälä –Puvut Kalle Kuusela – Valaistus Jussi Kamunen Ääni Antti Murto – Rooleissa Markus Nykänen, Marjukka Tepponen, Mari Palo, Christian Juslin, Jaakko Kortekangas, Päivi Nisula, Koit Soasepp, Petri Bäckström, Oiva Lehtonen sekä tanssijat

Uusien kävijäryhmien etsintä on käynnissä, musiikkimakujen ja luonnollisen kehityksen muutos on ymmärretty. Koepallot on vieritetty. Toivotaan kävijäkunnan laajenevan. Silti oopperan ytimen toivoisi säilyttävän vakaan paikkansa paineiden alla.

Yritteliästä avoimuutta

Indigo on Apocalyptican parivaljakon luonnostelun pohjalta syntynyt musiikkiteatterikokonaisuus, kuin suurensuuri ilmastointiprojekti, jonka toivotaan puhaltavan raikasta elinvoimaa oopperaan. Tarkkavaistoinen ja vivahdeherkkä Jaakko Kuusisto on korvaamaton tekijä Indigon synnyssä.

Työtä on ollut ylenmäärin, tuloksena monisäikeinen hybriditeos. Tasasuhtaisen ja suvantoisemman alun
jälkeen musiikki herää loppupuolella myrskyäviksi, kuohuviksi tunneryöpyiksi. Lentokorkeus on saavutettu. Ja hyvää toivoisi vain lisää; rohkeampaa itsetietoisuutta, oman käden voimakkaampaa jälkeä. Myötäileminen saattaa vesittää, vaikka miten olisi ammattipalkkasoturi kenraalien asialla.

”Olen vapaa, ei ole ketään kenet lyödä”

Sami Parkkisen libretto hakee aineksetfantasian ja todellisuuden risteysasemalta. Halu tajunnan tasojen ja harhojen, todellisuuden ja tuonpuoleisen lainalaisuuksien laajentamiseen, avaamiseen vie kohti dystopiaa. Kauneimmillaan -ankarimmillaan – tarina on suuri kyynel, josta riittää suolaa jokaisen haavoihin. Teollinen psykoaktiivisen stimulantin kehittely karkaa käsistä, ”myrkky tuhoaa”. Kova tulosvaatimus ja kaupallinen jäätävyys ovat tuhovoimapari vailla vertaa. ”Ylpeyden ja valheen” tunnustaminen on vain iso vitsi, kuten ajassa on tapana heittää.

Libretistin työkalupakista riittää osia aina parhaat palansa hukaten. Ylenpalttinen kokonaisuus kurkottaa moniaalle, pelottava ja romanttinen, jopa imelä libretto velloo ja hakee heittelehtien lopuksi aamentaan. Kriittisempi ote sanoman terävöittämiseen olisi ollut tarpeen.

Uuden äärellä haparointia

Ansioituneen Vilppu Kiljusen ohjaus on ongelmallinen. Kohtauksissa on outoa haparointia, aukeamattomia valintoja, mielistelyä vähän setämäiseen tapaan. Esitys etsii olemustaan suurella lavalla. Levottomassa lavastuksessa on jälkijättöisyyttä. On viimeinen hetki nojata johtojen siimasoppaan, meitä vie nyt langattomuus. Äänisuunnittelu näytti, että se on myös toiston taidetta. Osuvat puvut kumartavat moneen suuntaa, ei ryhmää, jolle ei olisi nyökkäilty. Itsevarma valaistus oli näyttämön kantava tekijä.

Solistikunta esittäytyi äänellisesti edukseen. Marjukka Tepposen sopraano iski parhaimmillaan polttavaa tulta, Markus Nykäsen, Christian Juslinin ja Mari Palon äänivarat leimahtelivat sähköisen äänentoiston tuella. Päivi Nisula, Koit Soasepp, Petri Bäckström ja Jaakko Kortekangas ovat oopperan kestävää peruskalliota.

Pienen miehenalun, Oiva Lehtosen osuus oli ylväs, joskin hankala ymmärtää. Tansseissa oli poikkeuksellisen ilmaisurikasta kosketusherkkyyttä. Orkesteri ja kuoro esittäytyivät antaumuksen aarteistoa availlen. Kapellimestari Jaakko Kuusisto piteli lähes mahdotonta hanketta hyvin koossa, hienoa.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta