Amerikkalainen dokumentaristi Laura Poitras tekee elokuvia ristiriitaisista henkilöistä, jotka eivät solahda helposti lokeroihin.

Rane Aunimo

Demokraatti

Edward Snowdenista kertova aavemainen Citizenfour (2014) toi ohjaajalle Oscarin. Yhdelle se on kuvaus kaikkensa uhranneesta sananvapaustaistelijasta, joka paljastaa amerikkalaisten vakoilukoneiston laajuuden. Toiselle se merkitsee idolisoivaa muotokuvaa itsekkäästä tietovuotajasta, joka asuu ja elää syytteitä paossa Putinin Venäjällä. Teemansa puolesta Kuka Julian Assange? (2016) on samaa sarjaa.

Kulttuuripiirien ulkopuolella Nan Goldinin aktivismi ei ole yhtä tunnettua ainakaan Suomessa, vaikka hän on maailman kuuluisimpia yhä työskenteleviä valokuvaajia. Goldinin retrospektiivi esitettiin Kiasmassa vuonna 2008.

Myös tällä kertaa Poitras asettuu ohjaajana täysin kohteensa puolelle. Dokumentissa tehtävä on sikäli helppo, ettei elokuva ole journalismia. Poitras itse määrittää, mitä kysyy ja keneltä, eikä hänen tarvitse kuunnella kenenkään vastaväitteitä.

Goldin vastustaa Sacklerin mahtisukua, lääkefirmojensa suojissa opioideja kauppaavia miljardöörejä ja mesenaatteja, joiden nimi roikkui pitkään maailman merkittävimpien taidelaitosten seinillä. Heiltä elokuvassa ei kuulla ainuttakaan puolustautuvaa sanaa, eikä katsojalle kerrota, onko sitä edes yritetty.

Kun Sacklerit lopulta nähdään, he vain tuijottavat mykkänä oikeuden istunnossa kuulemassa uhrien omaisten kärsimyksistä.

ALL THE BEAUTY AND BLOODSHED (2022) palkittiin Venetsian elokuvajuhlien parhaana elokuvana ja se on myös tämänvuotisen Oscar-gaalan suosikki dokumenttifilmien sarjassa. Minulle se edustaa turhan kulmikkaasti kerrottua, junnaavaakin julistusta.

Terveysbisneksen raakuuden kuvaus ponnistaa paitsi opioideista myös Goldinin omasta perheestä ja sisaresta, joka teki itsemurhan. Todelliseksi syypääksi elokuva esittää sisarusten vanhemmat, etenkin äidin. Myös tämä puoli dokumentin syytöksistä tehdään yksipuolisesti.

Kiistatta dokumentti näyttää Goldinin valokuvilta, joita se juoksuttaa yhteiskunnallisten ja yksityisten teemojensa sisään. Goldinin linssistä näkyy niin homoseksuaaleja, transyhteisöä, huumeidenkäyttäjiä kuin hiv-sairaitakin – siis juuri heitä, joista suuri yleisö ei haluaisi tietää mitään.

Valokuvaaja käytti itsekin kovia huumeita ja paljastaa tehneensä seksityötä. Sacklerien lääkekauppaa vastaan hän hyökkää yksityisestä syystä mutta tuhansien ja taas tuhansien kuolleiden muiston voimalla.

Nykyistä valokuvaajamiljonäärin statusta on elokuvan ja Goldinin kuvien rujoudesta vaikea hahmottaa, ja ehkä se on tarkoituskin. Ihan Michael Mooren karvalakkidokumentarismiin ei sentään mennä.

Lopputulos on yhtä paljon poliittinen huutomerkki sorrettujen puolesta kuin henkilökohtainen tilinteko, mutta palaset voisivat kohdata toisensa dynaamisemminkin.