Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen, rauhanvälityksen erityisedustaja ja SDP:n globaaliryhmän puheenjohtaja.

Malttia ja yhteistyötä soten valmisteluun

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden rakennetta on yritetty uudistaa jo ainakin viiden eri hallituksen kausilla. On siis ymmärrettävää, että näin pitkään valmisteluvaiheessa ollut uudistus herättää keskustelua. Kyse on luottamuksesta siihen, että välttämättömät ja terveyden kannalta keskeiset palvelut ovat saatavilla. Kyse on myös turvallisuudentunteesta eli siitä, onko apua hädän hetkellä mahdollista saada riittävän nopeasti, tuleeko ambulanssi perille ja pääseekö päivystykseen helposti.

Sotessa on kyse inhimillisten palveluiden lisäksi yhteiskunnan yhdestä suurimmista menoeristä. THL:n mukaan vuoden 2014 terveydenhuoltomenot Suomessa olivat 19,5 miljardia euroa. Toisaalta OECD-vertailumaiden joukosta suomalainen julkinen terveydenhuolto kuuluu maailman kustannustehokkaimpiin. Palveluita pystytään nykytilassa tuottamaan hyvällä hinta-laatusuhteella.

Terveyserot ovat kuitenkin kasvaneet Suomessakin, terveyskeskukseen pääsyssä on ongelmia ja väestö ikääntyy. Tämän vuoksi uudistusta tarvitaan, jotta kykenemme takaamaan kaikille oikeuden sosiaali- ja terveyspalveluihin. Uudistuksen toteuttaminen on siis yhteiskunnallemme välttämättömyys.

Viime vaalikaudella kaikki puolueet yhtyivät uudistuksen tavoitteisiin: terveyserojen kaventamiseen ja palveluiden saumattomampaan integraatioon eli toimiviin hoitoketjuihin. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että hallituksen kärkitavoite on maakuntauudistuksen toteuttaminen ja sote-uudistuksen alkuperäiset tavoitteet ovat jäämässä taka-alalle. Tähän näkemykseen olen törmännyt myös kiertäessäni eri puolilla Suomea, viimeksi Pohjois-Karjalassa ja Pohjanmaalla.  Nostan esille kolme huolta, jotka asiantuntijat ovat esittäneet.

Ensimmäinen huoli liittyy pakkoyhtiöittämiseen, joka pilkkoo nykyiset palvelut pienempiin osiin. On vaikea löytää perusteluita sille, miksi julkisten toimijoiden olisi pakko yhtiöittää oma toimintansa. Tämä nimittäin pirstaloi jo toimivat palveluketjut, vaikka uudistuksen tavoitteena oli toimivampi integraatio eli se, että asiakkaita ei enää tarvitsisi pallotella luukulta toiselle.

Toinen huoli on markkinatilanteen arvioinnin puute. Asiantuntijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että lakiesityksestä puuttuu markkinatilanteen analyysi, vaikka sillä on suuri merkitys uudistuksen toteutumiseen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on tapahtunut viime vuosina kovasti keskittymistä, kun isot toimijat ovat ostaneet pieniä lääkäriasemia ja hoivayksiköitä. Tämä on vahvistanut isojen monikansallisten yritysten asemaa. Valitettavasti ne eivät ole kuitenkaan kunnostautuneet julkisuudessa suurina Suomeen maksettujen verojen maksajina. Yrityksiltä onkin vaadittava vahvempaa yhteiskuntavastuuta, joka sisältää myös vastuun maksaa veroja Suomeen.

Kolmas huoli liittyy valinnanvapauden laajuuteen. Moni asiantuntija esittää, että valinnanvapaus aloitettaisiin vain rajatusti perusterveydenhuollon palveluista. Näin voitaisiin saada kokemusta esimerkiksi kustannuskehityksestä. Sitä paitsi suomalainen erikoissairaanhoito on jo nykytilanteessa maailman huippuluokkaa sekä hoidon tuloksissa että kustannusten edullisuudessa.

Jos valinnanvapaus toteutetaan hallituksen esittämällä tavalla, on suuri huoli, että kustannukset yhteiskunnalle tulisivat kasvamaan. On arvioitu jopa miljardin euron menojen kasvusta. En voi ymmärtää, miten hallitus voisi olla edistämässä uudistusta, joka lisäisi julkisen talouden menoja noin merkittävästi. Tämä olisi myös hyvin kaukana sote-uudistukselle asetetusta 3 miljardin euron säästötavoitteesta.

Näin isoa uudistusta ei kannata toteuttaa hätiköiden. Olisi tunnustettava, että lausuntokierroksella olevaa valinnanvapauslainsäädäntöä ei ehditä valmistelemaan tavoiteajassa. Viime viikolla julkisuudessa kerrottiin, että uudistuksen vaikutusarviointi on tehty vastaamaan hitaampaa aikataulua, kuin millä uudistus ollaan toteuttamassa. Tämän vuoksi hallituksen tulisi myöntää, ettei maakunta- ja sote-uudistusta saada ulos eduskunnasta ennen kesälomia. Pitäähän eduskunnan saada käsiteltäväkseen koko lakipaketti vaikutusarviointeineen ja riittävästi aikaa myös asiantuntijakuulemiselle.

Siksi toivonkin, että hallitus antaisi aidosti arvoa lausuntokierroksen palautteelle ja muokkaisi vielä esitystään. Järkevää olisi myös itsenäisyyden juhlavuoden hengessä kytkeä oppositio mukaan sote-uudistuksen viimeistelyyn, kuten Jyrki Kataisen hallitus teki aikoinaan. Kyse on kuitenkin uudistuksesta, jolla epäonnistuessaan voi olla dramaattiset vaikutukset sekä julkiseen talouteen että sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuuteen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Petri Partanen

Kirjoittaja on Metallin aktiivi ja pääluottamusmies Kokkolasta.

Lupaus kahdeksan tunnin työpäivästä on petetty

Eduskunta hyväksyi 16.11.1917 lain kahdeksan tuntisesta työpäivästä. Kyllä, luit oikein, että kahdeksan tunnin työpäivä vietti satavuotisia syntymäpäiviä. Paitsi että heti vuoden 2017 alussa lupaus kahdeksan tunnin työpäivästä petettiin. Se petettiin silloin voimaan tulleella kilpailukykysopimuksen mukaisella uudella työajalla, joka pidensi työpäivämme keskimäärin kuusi minuuttia pidemmäksi.

Kuusi minuuttia ei vaikuta paljolta, mutta yli kahden miljoonan palkansaajan kuuden minuutin työnajan pidennys olisi ollut varmasti mieluisa lisäys, jos se olisi jaettu tasan Suomen sadoille tuhansille työttömille, nollatuntisopimuslaisille ja muille osa-aikatyöntekijöille. Tasan ei tässä maassa jaeta – tuumasi oikeistohallitus, lisäsi pakolla täyttä työpäivää tekevien työaikaa ilman palkanlisäystä, ja jätti Mustan Pekan työttömien ja osa-aikaisten palkansaajien käteen.

Musta Pekka jäi myös ammattiyhdistysliikkeen käteen. Sen sille käteen jätti Suomen työssä käyvä kansa vuoden 2015 eduskuntavaaleissa äänestämällä sankoin joukoin oikeistopuolueita. Tämä oli osoitus siitä, miten ammattiyhdistysliikkeen voimaa heikentää oman jäsenistön erkaantuminen politiikasta. Kun kiky:stä päätettiin, ei ammattiyhdistysliikkeen rivijäsen tiennyt mistä oli kyse. Hylkääminen olisi johtanut lakkoon, mutta kuinka pitkän lakon jäsenistö olisi suostunut istumaan asian vuoksi, jota se ei ymmärtänyt? Kiky:stä päätettäessä valinta tehtiinkin käytännössä täysimittaisen sodan, ja kylmän sodan välillä.

Kaikki palkansaajat eivät ole samassa asemassa

Vasta nyt kun kilpailukykysopimus on jo vuoden verran ollut voimassa, työaikaa on pidennetty ja tämän lisäksi julkisella sektorilla on vielä leikattu lomarahoja, ymmärtävät liittojen rivijäsenet mistä koko asiassa oli kyse. Valitettavasti kiky-juna on mennyt jo kauan sitten ja paluu normaaliin, tai edes lähelle normaalia työaikaa, on mahdollista vasta 2020. Tässäkin suhteessa Suomalaiset palkansaajat ovat eriarvoisessa asemassa, koska jotkut liitot saivat sovittua että työaika palaa normaaliin vuonna 2020, eli vähenee 24 tunnilla. Näin sai sovittua mm. Teollisuusliitto (ent. metalliliitto).

Voi siis olla, että joillakin aloilla 24 tunnin työajan pidennys jää luonteeltaan pysyväksi. Tämä jakaa suomalaisia palkansaajia eri kasteihin vuosityöajan kokonaispituuden perusteella. Tämä hankaloittaa tulevaisuudessa kolmikantaisia tupo-kierroksia, koska eri liitoilla voi olla hyvinkin erilaisia neuvottelutavoitteita varsinkin työajan suhteen. Silti olen varma, että EK:n ja oikeistohallituksen uhoilusta huolimatta tupoja vielä tulee, sillä niillä, ja vain niillä kolmikantaisilla sopimuksilla, on tämän maan hyvinvointi jaettu yhdenvertaisesti kaikkien sen kansalaisten kesken.

Ehkä palkkaa saava kansa on ammattiyhdistysliikkeen tiedotteita lukien poliittisesti valveutuneempi, tietää seuraavissa eduskuntavaaleissa oman asemansa tässä yhteiskunnallisessa ”ravintoketjussa” ja äänestää seuraavissa eduskuntavaaleissa vain palkansaajien ystäviä. Seuraavat eduskuntavaalit ovat vasta huhtikuussa 2019, mutta saattavat ne tulla yllätyksellisinä jo ensi vuonna maakuntavaalien yhteydessäkin.

Petri Partanen

Kirjoittaja on Metallin aktiivi ja pääluottamusmies Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Niina Kivinummi

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä

Sisäilmaongelmat turruttavat päättäjän järjen ja sydämen

Turun yliopiston ja ammattijärjestö OAJ:n tuoreessa tutkimuksessa käy ilmi, että valtaosa 5000:stä kyselyyn vastanneesta opetusalan ammattilaisesta kertoo työpaikallaan olevan sisäilmaongelma. Tutkimuksen mukaan vastaajat arvioivat sisäilmaongelmista aiheutuvan heille erilaisia terveyshaittoja, lisäksi esille nousee negatiivinen vaikutus työssäjaksamiseen eläkeikään asti.  Erilaiset terveyshaitat ovat nousseet esille myös oppilaisiin kohdistuneissa tutkimuksissa. Jopa kahdella kolmesta Suomen koulusta on sisäilmaongelmia ja esimerkiksi THL:n vuonna 2016 julkaistusta tutkimuksesta esille nousevat myös oppimistulosten heikkeneminen ja poissaolojen lisääntyminen.

Jokainen sisäilmaongelman vuoksi sairastunut on liikaa. Kenen puoleen kääntyä, kuka hoitaa asian? Useissa kunnissa ongelmaksi nousee asioiden salailu; sisäilmaraportit piilotellaan, sisäilmatyöryhmät kokoontuvat vaivihkaa ja julkinen keskustelu vaiennetaan nopeasti. Tavallinen kuntalainen ei saa tietoa siitä, onko ongelmien taustalla vain kohtalaisen helposti korjattavat ilmanvaihto- ja lämmönsäätöongelmat vai oikeasti vakava homeongelma. Kiihko kasvaa, kuntalaisten kokemukset kuulluksi tulemisesta kääntyvät yhä huonompaan suuntaan ja kuntien investointien tärkeysjärjestys kyseenalaistetaan.

Entä sitten päättäjän tai virkamiehen rooli? Toinen näkee sisäilmaongelmien yllä vain kalliita investointeja tutkimusten, saneerausten tai jopa rakentamisen muodossa. Sisäilmaongelma koetaan ärsyttävänä sivujuonteena mahdollisten muiden, ”tärkeämpien” asioiden keskellä.  Toinen kuuntelee sydän avoimena yksittäisten kuntalaisten ja perheiden tilanteita ja näkee näiden ihmisten epätoivon, surun ja voimattomuuden. Omien arvojen ja kuntatalouden välinen ristiriita voi aiheuttaa valtavaa päänsisäistä kamppailua ja realistiset ratkaisut ongelmaan saattavat unohtua. Kun kaksi täysin eri näkökulmista ponnistavaa lähtevät yhdessä lähestymään sisäilmaongelmaa, voi lopputuloksena olla pelkkää kilpahuutoa.

Mitäpä jos kokeiltaisiin avointa keskustelua virkamiesten, päättäjien ja kuntalaisten välillä? Tällöin olisi mahdollista saavuttaa yleinen ilmapiiri, jossa kuntalaiset kokevat tulleensa kuulluksi yhdenvertaisina kunnan jäseninä, eikä tunnetta vähättelystä syntyisi. Jos kuntalainen kokee, että hänen asemaansa osataan asettua, saadaan useimmiten vastakkainasettelua riisuttua.

Sisäilmaongelmien ratkaisuun on kehitetty hyödyllisiä toimintamalleja esimerkiksi Työterveyslaitoksen toimesta. Niiden periaatteita noudattamalla olisi myös mahdollista selvittää realistisesti ja taloudellisesti ongelmien vakavuus ja tarvittavat toimenpiteet. Kenenkään ei myöskään tarvitsisi arvailla prosessin etenemistä ja turha kiihkoilu varmasti vähenisi.

Jotta ylläoleva toiminta tulisi automaatioksi sisäilmaongelmien yhteydessä, tarvitaan taloudellisten näkökulmien ja inhimillisyyden yhdistämistä pitkällä tähtäimellä. Ohjataanhan järjen laivaa suurella sydämellä?

 

Niina Kivinummi

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tiina Isotalus

Kirjoittaja on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Kokkolasta.

Kantapäät iskettävä tärkeän asian vuoksi hiekkaan

Yhteistyökykyinen, joustava, mukautuva, positiivinen. Nämä ovat ominaisuuksia, joita arvostetaan rekrytoitavassa työntekijässä, ja joita itsekin olen tottunut työelämässä pitämään vahvuuksina. Uuden valtuustokauden alussa tuore valtuutettu on kuitenkin jännän äärellä; ovatko nämä samat ominaisuudet myös ihanteellisen kuntapäättäjän ominaisuuksia?

Syksyn edetessä ensimmäiset tiukat väännöt kaupungin strategian sisällöstä ja tulevan vuoden talousarviosta ovat jo osittain takanapäin. Ensimmäisen valtuustokauden alku on pitänyt sisällään politiikan sisältöjen lisäksi myös pienen identiteettikriisin ja etsikkoajan: minä, työntekijänä yhteistyökykyinen ja joustava ihminen, olenkin nyt uuden pöydän äärellä, erilaisessa roolissa, johon kuuluu toki kompromissikyky ja mukautuminen päätöksiin. En tiedä kuinka suuri rooli on sillä, että on kaupunginhallituksen pöydän nuorin ja vielä nainen; sisäinen tarve miellyttää ja olla samaa mieltä on välillä kova. Siihenhän meitä on johdonmukaisesti valmennettu niin opiskelu- kuin työelämässäkin, puhumattakaan hienovaraisista viesteistä sosiaalisessa elämässä; terävät kulmat pitäisi hioa pois ja antaa tilaa kokeneemmille.

Luottamushenkilön rooliin kuuluu kuitenkin myös jämptiys, peräänantamattomuus sekä omalle porukalle ja itselle tärkeiden arvojen ja asioiden rohkea ajaminen. Samalla kun naisoletetun sosiaalistamisprosessi on painottunut siihen, kuinka osata antaa tilaa, on tilan ottamisen taito jäänyt jokaisen itse opittavaksi. En ole koskaan kokenut potevani kiltin tytön syndroomaa, mutta jotain sen kaltaisia sisäisiä kamppailuja on käytävä, ennen kuin uskaltaa ottaa tilan. Eikä tilaa edes ota itselleen, vaan niille asioille, joiden puolesta on valmis tekemään töitä.

Oma identiteettikriisini kesti noin neljä yötä. Aamuyöstä unet katkesivat ja tuskailin lakanoissa sen kanssa, pitääkö väistyä vai ottaa leveä haara ja painaa kantapäät hiekkaan. Edelleenkin arvostan kompromissihakuisuutta, joustavuutta ja yhteistyökykyä. Kuntapolitiikassa ollaan mukavasti myös yhteisen asian äärellä; jokainen on mukana oman kotikuntansa parhaaksi, vaikka keinot ja näkemykset saattavat olla hyvinkin erilaisia. Lähestyin lopulta asiaa vastuun kautta. Kun työyhteisössä ollaan vastuussa työnantajalle, esimiehelle ja työyhteisölle, ei kaupunginvaltuutettu ole vastuussa kaupunginjohtajalle tai valtuuston puheenjohtajalle. Kuntapoliitikko on vastuussa äänestäjälle. Eikä äänestäjä äänestänyt minua luottamustoimeen, jotta voisin vain peesailla ja olla samaa mieltä. Äänestäjän toive on, että välillä kantapäät isketään tärkeän asian vuoksi hiekkaan. Siksi täällä olen.

 

 

Tiina Isotalus

Kirjoittaja on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jukka Pekka Matintupa

Kirjoittaja on JHL:n aluepäällikkö Alajärveltä.

Nyt on julkisen sektorin vuoro

Yleisessä keskustelussa annetaan usein ymmärtää, että julkinen sektori hyvinvointipalveluineen on se yhteiskunnan riippakivi, jota siedetään vain solidaarisuussyistä heikoimmassa asemassa olevien huolehtijana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että me kaikki käytämme näitä palveluita jatkuvasti. Niin myös se, että niiden kautta huolehdimme kilpailukyvystä investoimalla tulevaisuuteen – osaamiseen, terveyteen, elinkeinotoiminnan edellytyksiin, taloudelliseen kasvuun ja turvallisuuteen. Niiden kautta huolehdimme myös arjen sujuvuudesta, lasten turvallisuudesta ja vanhusten hyvinvoinnista.

Tosiasia on, että vienti ei vedä, jos tieverkosto ja muu infra ei ole kunnossa tai lapsia ei voi viedä aamulla päiväkotiin. Innovaatioita ei synny, mikäli koulut ja yliopistot eivät toimi. Luomme kilpailukykyä ja hyvinvointia kun huolehdimme liikenteen sujuvuudesta, takaamme hyvän koulutuksen ja järjestämme neuvolat, päiväkodit, terveys- ja sosiaalipalvelut sekä vammaisten ja vanhusten hoivan.

Työnantajat ovat toistelemalla saaneet meidät uskomaan, että työvoima on Suomessa kallista. Tosiasiassa suomalainen työ on kuitenkin kustannuskilpailukykyistä vertaa sitä mihin kilpailijamaahan tahansa. Erityisesti viime vuosina palkkatasomme kehitys on jäänyt selkeästi mm. Ruotsin ja Saksan jälkeen. Tästä huolimatta Suomen on kilpailussa menestyäkseen nostettava hinnan rinnalle laatu, vaikuttavuus, luotettavuus, työntekijöiden hyvinvointi sekä paikallinen vero- ja työllisyysjalanjälki.

Ensiarvoisen tärkeää on, että veronkierrolla, voittojen piilottelulla tai työntekijöiden hyväksikäytöllä etua hakevat toimijat suljetaan ulos yhteisestä eurooppalaisesta toimintaympäristöstä.

Palvelut ovat yhtä kuin niiden tekijät. Kysymys siitä, millaiset edellytykset näillä ammattilaisilla on työtään tehdä, peilautuu ensisijaisen tärkeänä koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Julkisten palvelujen vähättely Kiky- sopimuksen kaltaisella syrjinnällä ei edistä kilpailukykyä vaan koulutus- ja palveluleikkauksineen tuhoaa menestyksemme perusedellytykset. Reilut työolosuhteet, kilpailukykyinen ja oikeudenmukainen palkka sekä työelämän hyvä henki ovat tärkeitä, ei pelkästään työntekijöiden itsensä vaan myös koko suomalaisen yhteiskunnan menestyksen kannalta.

Nykyisenkaltaisessa jälkiteollisessa yhteiskunnassa palvelut ovat eturintamassa kun suomalaista kilpailukykyä ja hyvinvointia luodaan. Tästä syystä tulevissa työehtoneuvotteluissa on keskeistä, että aikaisemmat vääryydet korjataan ja alan työntekijät saavat kohtuullisen ja oikeudenmukaisen osansa.

Jukka Pekka Matintupa

Kirjoittaja on JHL:n aluepäällikkö Alajärveltä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Heli Hokkanen

Kirjoittaja on aikuisopettaja ja kuntapäättäjä Ähtäristä.

Kateutta, kiimaa ja vääriä edustajia

Taas on kansa saatu kateelliseksi, väitetäänhän sen voittavan jopa kiimankin. Vuosittainen verotietojen julkistamispäivä on jälleen eletty ja miljonäärit valtakuntaan nimetty. Tavallinen työtä tekevä kansa pyörittelee silmiään, kiky on vielä hyvässä muistissa.

En kannata kansalaispalkkaa vaan olen edelleen vahvasti siinä uskossa, että työ tekijäänsä kiittää ja nälkä pysyy loitolla sitä herkkua tekemällä. Verosuunnittelu kun ei oikein suju peruspalkannauttijalla. Harvapa meistä työssäkäyvistä tulee ajatelleeksi, että efektiivinen veroprosentti on paljon alhaisempi kuin mitä valtuustot ovat veroprosentiksi päättäneet. Se siitä verosuunnittelusta.

Toinen mieltä kuohuttanut asia oli menneeltä viikolta Nallemme karu toteama perustuslakivaliokunnasta ja perustuslaista. Huh, on miehellä otsaa ja onhan sitä. Kansa suuressa viisaudessaan on eduskunnan valinnut ja eduskunta perustuslakivaliokunnan. Kenen mieleen sitten sen kokoonpano on ja onko siellä oikeita henkilöitä? Nykyisessä perustuslakivaliokunnassa on kuusi lainoppinutta ja oikeus käyttää asiantuntijoita, vaikkapa niitä Nallen mainitsemia vasemmistovihreitä.

Eduskunnan pitäisi olla peilikuva kansasta. Jos eduskunnassa olisi vain pelkästään tohtoreita niin kyllä tavallisen tallaajan arkipäivä karkaisi kauas ja pitkälti se on myös karannut. Ymmärrän toki, että eduskunnan rikkaus on eri aloilta tulevat edustajat, niissä tehtävässä kasvaa aivan varmasti.

Nalle oli kovin murheissaan hiljaisessa pamfletissaan siitä, että 80 vuotta toiminut perustuslaki oli menty muuttamaan parikymmentä vuotta sitten ja vielä niin, että kansalaisten yhdenvertaisuus ja sosiaaliturva tuli kaikille. Köyhimpien tulisi elää hänen maailmankuvansa mukaan varakkailta saatujen almujen varassa. Niin, todellakin 80 vuotta sitten vuonna 1937 säädettiin kansaneläkelaki ja äitiysavustuslaki, joten edistyksellisiä toimia mielestäni molemmat.

Mihin tässä tulemme? Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Aina löytyy ihmisiä, joiden mukaan maailma voi muuttua kunhan laki pysyy samana.

 

Heli Hokkanen

Kirjoittaja on aikuisopettaja ja kuntapäättäjä Ähtäristä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta