Kolumni

Matti Louekoski

Kirjoittaja on Wanhojen toverien puheenjohtaja sekä entinen kansanedustaja ja ministeri.

Matalan profiilin demokraatti

Presidentti Mauno Koiviston poismenon yhteydessä on hänen elämäntyötään ja saavutuksiaan käsitelty niin perusteellisesti, että – Koiviston omaa sanontaa käyttäen – pajatso alkaa olla tyhjä. Siitä huolimatta haluan liittyä kommenttien esittäjiin hänen poliittisen profiilinsa näkökulmasta. Koivisto sanoi pyrkivänsä toimimaan vähäeleisesti ja pitämään matalaa profiilia. Hän sanoi välttelevänsä dramatiikkaa. ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.” Tavoitteidensa selkeyttä hän ei koskaan hämärtänyt tai kieltänyt.

Hänen poliittista toimintaansa läheltä seuratessa oli pakko kiinnittää huomiota ulkoisesti vähäeleiseen, mutta tavoitteiltaan määrätietoiseen uudistushaluun. Yhteiskuntaamme oli kehitettävä entistä demokraattisemmaksi ja vakaammaksi. Kokonaisuuden kannalta tavoitteet olivat korkealla. Toiminta oli aktiivista ja edusti kaikkea muuta kuin matalaa profiilia. Vaikka dramatiikkaa vältettiin, sitä oli mukana aivan tarpeeksi, joissakin asioissa myös yhteistyökumppaneille ja puoluetovereillekin kiusaksi asti.

Valtiosääntömme demokratisoinnissa hänellä oli pyrkimyksenä asettaa tasavallan presidentin valtuudet ja myös tosiasiallinen vallankäyttö aidon parlamentarismin raamiin. Presidentin päätöksenteko tuli sitoa valtioneuvostoon niin, ettei maan kannalta keskeisiä asioita sovittu vain nuotiopiirissä tai muilla omaksuttuihin käytäntöihin sopivilla tavoilla. ”On esimerkkejä ulkopolitiikankin tärkeistä päätöksistä, jotka on tehty virallisen protokollan ohi ja joista on jopa kielletty kertomasta ulkoministerille.”

Erimielisyyskertomuksia ja ns. Tamminiemen viestejä oli myös media täynnä.

Aikaisempi eduskunnan hajotuskäytäntö vaivasi myös Koivistoa. ”Ei ole mistään kotoisin, että yksi henkilö voi vapaasti harkiten ja vaikkapa mielijohteesta erottaa eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen, hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit.” Parlamentarismiin sopimattomista hajotuspäätöksistä hän usein presidenttikaudellaan valtiosäännön uudistamisen yhteydessä käytti esimerkkeinä vuosien 1971 ja 1975 tapahtumia. Asioita tarkoituksellisesti yksinkertaistamalla hän totesi vuoden 1971 hajotuspäätöksen olleen keino päästä eroon pääministeri Ahti Karjalaisesta – ja 1975 ulkoministeri Ahti Karjalaisesta.

Aivan näin suoraviivaisia presidentti Kekkosen hajotuspäätökset eivät suinkaan olleet. Koiviston tilannekuvaus kertoo kuitenkin hänen määrätietoisesta halustaan säännöstön uudistamiseen. Hän myös seurasi lainvalmistelua näiltä osin niin tarkasti, että oikeusministeriön virkamiehet alkoivat kutsua häntä Eteläesplanadin lainsäädäntöneuvokseksi Pohjoisesplanadilla toimineiden ministeriön lainsäädäntöneuvosten vastapainona.

Vuoden 1981 alkusyksyn aikana silloiselle pääministeri Koivistolle toimitettiin viestejä, joiden mukaan hallituksen eväät oli syöty ja oli tullut aika jättää paikkansa muiden käytettäväksi. Hallituskumppani keskustapuolue teki puheenjohtajansa Paavo Väyrysen johdolla hallituksen päätöksenteon mahdollisimman hankalaksi. Erimielisyyskertomuksia ja ns. Tamminiemen viestejä oli myös media täynnä.

Erovaatimukset loppuivat presidentti Kekkosen eroamiseen virastaan.

Koiviston reaktio erovaatimuksiin oli jatkaa sitkeästi työtään. Jälkikäteen hän kertoi analysoineensa tilanteen niin, että sairaan presidentin voimat olisivat voineet ehkä riittää hallituksen hajottamiseen mutta eivät enää uuden muodostamiseen. Silloin hänen suoranainen velvollisuutensa oli jatkaa, ettei maa joutuisi poliittiseen kaaokseen. Hän vetosi eduskunnan luottamukseen ja torjui erovaatimukset. Hänen analyysinsä osoittautui oikeaksi. Erovaatimukset loppuivat presidentti Kekkosen eroamiseen virastaan.

Kun Koivistolta kysyttiin erovaatimusten kuumimpana aikana, millaista peliä hän hallituksellaan pelaa, oli vastaus – presidentti Kekkosen sairauteen viitaten – selkeä: nyt näyttää alkaneen kokonaan uusi peli. Siinä pelissä Koivisto oli täysillä mukana. Ja hänen voitostaan ovat suomalaiset saaneet nauttia uusiutuneiden parlamentaaristen pelisääntöjen kautta. Usein kuulee sanottavan Koiviston presidenttikauden aloittaneen Suomen II tasavallan ajan. Olen valmis kannattamaan tätä tulkintaa.

Kolumni

Mika Kari

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.), puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja ja Wisen (Laajan turvallisuuden verkosto) hallituksen jäsen.

Onko Suomen linja ydinaseisiin muuttunut?

Omassa nuoruudessani 1980-luvulla ydinaseet olivat jatkuvasti esillä uutiskuvissa. Kahden suurvallan välistä kylmää sotaa, jonka keskiössä olivat ydinaseet, oli jatkunut jo useamman vuosikymmenen ajan. Vain harva uskoi tuolloin kehitykseen kohti maailmaa ilman atomiaseita. Pelko sodasta, jossa aseina käytettäisiin myös ydinaseita perinteisten aseiden rinnalla, oli todellinen.

Kylmän sodan päätyttyä olemme saaneet elää tässä suhteessa monin tavoin rauhallisempia vuosia. Uhka konflikteista, joissa ydinaseet näyttelisivät pääosaa, asettui pitkäksi aikaa taka-alalle. Turvallisuuspolitiikan painopiste siirtyi kohti perinteisempien ja alueellisesti rajatumpien konfliktien ennaltaehkäisyä.

Tänä päivänä ydinaseet ovat ajankohtaisempia kuin pitkään aikaan. Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välinen nokittelu on tehnyt ydinasekonfliktista huolestuttavalla tavalla mahdollisen. Molempien maiden johtajat ovat retoriikallaan raivanneet polkua kohti tilannetta, josta on vaikea kääntyä takaisin ilman yhteenottoa.

Ydinaseita kansainvälisesti vastustavan ICAN-järjestön palkitseminen Nobelin rauhanpalkinnolla on näiden maailman tapahtumien valossa tärkeä ele. On syytä toivoa, että palkinnon myöntäminen herättää myös laajempaa keskustelua siitä, miten ydinaseet saataisiin lopullisesti hävitettyä maapallolta.

Aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet ne syyt, miksi Suomi ei lähtenyt mukaan tukemaan sopimusta.

Suomen linja suhteessa ydinaseisiin on tähän asti ollut selkeä. Suomi on ollut tukemassa sellaisia toimia ja sopimuksia, joilla ydinaseiden määrää on pyritty globaalisti vähentämään. Siksi onkin erikoista, että emme olleet keväällä YK:ssa mukana tukemassa ICANin johdolla valmisteltua ydinaseet kieltävää sopimusta. Kyse on tässä suhteessa merkittävästä poikkeamasta aikaisempaan kansalliseen linjaamme.

Aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet ne syyt, miksi Suomi ei lähtenyt mukaan tukemaan sopimusta. Perusteluksi ei riitä se, että sopimuksen taakse ei saatua ainuttakaan suurvaltaa tai Naton jäsenvaltiota. Sopimuksen henkinen merkitys on niin arvokas, että olisin toivonut Suomenkin sen allekirjoittavan.

Ulkoaisainvaliokunnan kautta Suomen suhtautuminen ydinaseet kieltävään sopimukseen on livahtanut kuin varkain, vain vähäisellä keskustelulla. Pidän erikoisena, että valiokuntaa ja eduskuntaa tyydyttiin vain informoimaan yleisluonteisella tasolla. Perusteellisempi keskustelu Suomen linjasta ja suhtautumisesta ydinaseisiin olisi ollut tarpeen, etenkin, kun Suomen pitkästä linjasta päädyttiin lopulta poikkeamaan näin merkittävällä tavalla.

Mika Kari

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.), puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja ja Wisen (Laajan turvallisuuden verkosto) hallituksen jäsen.

Kolumni

Isaac Silvermann

Kirjoittaja on Kanadasta Suomeen muuttanut kirjailija, analyytikko ja aktivisti.

SDP: between claws and teeth

There was a time when the Social Democratic Party of Finland seemed all conquering. In between 1982 and 2012 the party provided every president of Finland.

But to some it might seem that the SDP’s glory days are firmly in the past. Its vote has been steadily declining, In 2015, the party’s worst election result so far, they ended up with 16.5 percent of the vote and only 34 seats.

So what went wrong?

It’s important to acknowledge that this is not just an isolated incident. Social democratic parties have been on the back foot across Europe, from the Dutch Labour party to Pasok. Their conservative opponents have remained more stable and, far worse, the far right has gained in support. This is not merely a crisis of the SDP, it’s a crisis for social democracy in general.

Those with a healthy caution around authority are the natural audience for social democratic solutions.

So what can reverse this trend?

Difficult though it is, it’s important to recognise that the working class has changed beyond recognition since the heyday of the SDP. Too often social democrats still hark back to an industrial base that no longer exists in many places. It is vital that they learn to speak the language of the new working class, increasing casualized and in precarious industries.

A big idea is needed. It is not enough to be reactive, simply buffeted side to side by the winds of political change. New and bold visions are needed, something for people to vote for rather than just hoping they’ll vote against your ideological enemies.

It is time to re-evaluate the relationship of the citizen to the state. Social democratic parties have been wrong footed by the rise of populism, in part because they don’t instinctively grasp the increasing mistrust of the “establishment”. There is no reason this should be the case. Those with a healthy caution around authority are the natural audience for social democratic solutions. They’re the people with the least to lose.

The decline is real and needs to be taken seriously. But it can be reversed. And it must be, for the sake of democracy.

Isaac Silvermann

Kirjoittaja on Kanadasta Suomeen muuttanut kirjailija, analyytikko ja aktivisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Sirpa Paatero: Loppuvat työntekijät

Hallintovaliokunnan vierailulla Japanissa totesimme siellä olevan Suomen kanssa samankaltaisia haasteita. Väestön ikääntyminen ja syntyvyyden väheneminen on Japanissa vielä nopeampaa kuin meillä. Mielenkiintoista on, että ratkaisut huoltosuhteen heikkenemiseen ovat erilaiset. Toki osin myös lähtötilanne on erilainen.

Japanissa valtion velka on 240 prosenttia BKT:stä, työttömyys on olemattomat noin kaksi prosenttia ja väestömäärän ennustetaan tippuvan kymmenillä miljoonilla seuraavien vuosikymmenien aikana.

Työvoiman riittävyyteen on esitetty keinoina naisten saamista työelämään sekä ikääntyneiden pysymistä työelämässä. Naisten työllisyysaste on huomattavasti alhaisempi kuin Suomessa ja hyväkuntoisten ikäihmisten määrä kasvaa. Kolmantena keinona on robotisaatio ja digitalisaatio, joista varmasti on hyötyä molemmissa maissa.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia.

Suomesta eroavia keinoja esittää Japanin pääministeri puhuessaan työpäivän lyhentämisestä, jotta työntekijät jaksaisivat ja perheiden tilannetta saataisiin tasoitettua mahdollistamalla molemmille työtä. Pääministeri esittää myös palkkojen korotuksia, kun talous kasvaa.

Molemmissa maissa käydään keskustelua myös ulkomaisen työvoiman lisäämisestä, mutta varsin eri tavoin. Japanissa on ministeriötasolla tavoite käydä kansalaiskeskustelua asiasta. Suurin ero on, että kun meillä puhutaan aktiivisesti tarveharkinnan poistamisesta, jotta pienipalkkaisiin töihin saataisiin lisää työntekijöitä, on Japani valinnut linjan, jossa se haluaa maahan korkeasti koulutettuja osaajia kehittämään innovaatioita ja viemään eteenpäin niin yrityksiä kuin yhteiskuntaa. Molemmissa maissa on mahdollista esimerkiksi maataloudessa kausityöntekijöiden käyttö sekä erityisammattilaisten nopea oleskelu- ja työluvan käsittely.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia kotimaisen työvoiman löytymiseksi ennen ulkomailta (EU ja ETA maiden ulkopuolelta) tulevan työntekijöiden palkkaamista. Vaikka meillä on varsin tiukat kriteerit ulkomaisten työntekijöiden palkkaamiseen, ei valvonta työolosuhteissa ja palkoissa, tai joskus jopa ihmiskaupassa, osalta ei toimi riittävästi tälläkään hetkellä.

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Nyt Kalle Päätalon kirjoista tuttu Ii on Euroopan paras, ja näin ihme syntyi

Kalle Päätalon kirjoissa Ii kuvataan mahtipitäjänä, minne varta vasten mentiin katsomaan uutta ja ihmeellistä. Herkolle ja Riitulle matka Taivalkosken Jokijärveltä hevosella Iin merimaisemiin oli maailman ääripää maailmankuvan huippuhetki.

Ii on jälleen mahtipitäjä. Parisen vuosikymmentä sitten Lipposen 1. hallituksen työministerinä minulla oli kunnia vihkiä Iin Micropolis. Silloin mikroelektroniikka oli kovassa nousussa. Kymmenkunta vuotta sitten Iin ideanikkarit vaihtoivat konseptia: älykäs energiapolitiikka on tulevaisuuden juttu ja niin Micropoliksesta tuli ”Greenpolis”.

Iitä ”ei ujot nakkele”, sanoisi Kalle Päätalo. Ii halusi olla Suomen paras, mitä tulee vähähiiliseen talouteen. Nyt Ii on Euroopan paras! Ii palkittiin runsas viikko sitten Brysselissä Regio Stars kilpailussa Euroopan parhaaksi.

Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat.

Mistä Iin ihme syntyi? Ihmisistä ja ihmisten ideoita tukevista rakenteista. Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat. Ihmisten ideat tarvitsevat tukea, kuten Iin ihmeessäkin tapahtui. Tukea tuli EU:n rakennerahastoilta ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitolta.

Iin kunta kysyi ensiksi kunnan asukkailta heidän ideoitaan, miten vähentää kasvihuonepäästöjä ja ideoita uusiutuvien energialähteiden käytöstä. Kuntaan hankittiin sähköautoja ja julkiset rakennukset ryhtyivät käyttämään uusiutuvia energialähteitä. Kotitalouksille luotiin kannustimia. Veden, sähkön ja lämmön kulutusta ryhdyttiin seuraamaan uudelle digitaalisella järjestelmällä.

Ii on jo inspiroinut muita pieniä kuntia ilmastotalkoisiin, Iissä on noin 10.000 asukasta. Samankokoisia on Suomessa noin 80 prosenttia kaikista kunnista, joten kaikkiaan noin 250 kuntaa voisi teoriassa ottaa käyttöönsä Iin mallin. Isommilla kaupungeilla on omat vähähiilistrategiat käynnissä, joten isot ja pienet voisivat ainakin tässä asiassa kulkea käsi kädessä.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

Vähemmän mielensäpahoittajia, enemmän maailmanparantajia

Politiikan tekeminen on väsyttävää ja usein pelkästään sen seuraaminen ahdistaa. Riitely, syyttely, nurkkakuntaisuus, tahallinen väärinymmärtäminen, pilkkaus – aiheita, jotka moni yhdistää politiikkaan.

Kukaan tuskin on ihmeissään, että puolueiden jäsenmäärät ovat alhaisella tasolla, äänestysprosentti kipuaa vaivoin säädyllisiin lukemiin ja iso osa kansasta ei osaa nimetä hallituspuolueita ministereistä puhumattakaan.

Politiikka väsyttää helposti positiivisemmankin ihmisen.

Aiemmin syksyllä julkaistiin kirja, joka kaikesta edellä mainitusta synkistelystä huolimatta valoi itselleni uskoa siihen, että ehkä kaiken ei politiikassa tarvitse perustua suhmuroinnille sekä yleiselle epäluottamukselle.

Poliitikko ja huippusuorittaja, maakunnallisten siltarumpupoliitikkojen kauhistus, Alexander Stubb (kok.) kuvaa avoimesti Alex-kirjassaan (Otava, 2017) tunnemyrskyjään ja kokemuksiaan. Kirjasta huokuu kunnioitus niin kanssapelureita kuin poliittisia vastustajia kohtaan.

Politiikka olisi vähemmän väsyttävää, jos julkisessa keskustelussa otettaisiin useammin mallia tyylistä, jolla Stubb käsittelee kirjassa kollegoitaan. Joku nuori voisi joskus jopa innostua politiikasta, jos poliitikkojen tärkeimpänä tavoitteena ei ole heittää leimakirvestä vauhdikkaasti kärjistävien sanojen saattelemana.

Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri.

Aikanaan Stubbia kohdeltiin julkisuudessa monesti kaltoin. Esitettiin kaikkitietäviä lausuntoja siitä, miksi pääministeri ei saa tulla shortsit jalassa kesällä tiedotustilaisuuteen tai miksi perheenisä ei voi leikkiä Duudsonien puistossa.

Kulttuurit, normit ja käytöstavat ovat valtavassa murroksessa. Samalla poliitikoilta odotetaan kuitenkin suurelta osin samanlaista käytöstä kuin silloin hyvinä Kekkosen aikaan. Jos haluamme uusia kasvoja politiikkaan, on ihmisille annettava mahdollisuus olla oma itsensä. Pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin henkilö, mutta samalla hän on myös ihminen. Pukeutuminen kesällä tai käynti teemapuistossa tuskin vähentää kykyä analysoida Suomen asemaa EU:n päätöselimissä ikuisesta sote-väännöstä puhumattakaan.

Politiikassa ja sen liepeillä hännystelevien tulisi pahoittaa mielensä harvemmin epäolennaisuuksien vuoksi. Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri opeteltuine fraaseineen.

Suomen ja miksei koko Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta toivon, että politiikkaan hakeutuisi tulevaisuudessa enemmän idealistisia maailmanparantajia ja vähemmän mielensäpahoittajia. Uskallan väittää tähän vaikuttavan se, miten politiikassa mukana olevat kohtelevat toisiaan.

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta