– Sihteeriä aina silloin tällöin pakoilin. Minunhan olisi pitänyt kulkea sihteerin ohi. Ajattelin, ettei hänen nyt kaikkia asioita tarvitse tietää, kun hän jo hoiti meidän raha-asiamme. Lähdin toisesta ovesta ulos kävelemään kadulle tai puistoon, hän kertoo.

Tilanteen nolous valkeni myöhemmin Koivistolle. Sihteeri joutui kiusalliseen tilanteeseen, jos joku soitti ja kysyi Koivistoa eikä sihteeri tiennyt, missä presidentin puoliso oli.

Tellervo Koiviston monista “linnatuomion” matkoista saisi myös mielenkiintoisen kirjan. Esimerkiksi eräällä Neuvostoliiton-matkalla Koivisto halusi Silkkitielle Uzbekistanin Samarkandiin. Sieltä oli tarkoitus palata Tashkentiin yöpymään siistiin hotelliin. Isännät kun eivät halunneet tarjota vierailleen yösijaa paikallisesta nuhruisesta hotellista.

Seurue sai kylmät hotellihuoneet, joiden ainoana lämmikkeenä oli votkapullo. Kun ääneen oli lausuttu toivomus muunkinlaisesta lämmöstä, pian ovelle koputettiin. Vieraille tarjottiin lisäpeittoja ja lämmittimiä. Kuuntelulaitteet toimivat.

Suomessa turvallisuusuhkiin ei pitkään aikaan suhtauduttu vakavasti. Silmät aukenivat viimeistään helmikuussa 1986 Ruotsin pääministerin Olof Palmen murhan jälkeen. Turvatoimet kiristyivät myös Pohjanlahden tällä puolen.

Turvatoimien tiukennus näkyi myös siinä, että presidentti Mauno Koivistolle hankittiin käsiase. Tosin presidentti halusi sitä säilytettävän lukollisessa kaapissa, koska laki niin vaati.

Tellervo Koivisto mietti, mitä tapahtuisi, jos kutsumaton vieras tulisi: kun terroristi tulee, mies herää ääniin, panee valot päälle, silmälasit päähän, muistaa turvajärjestelmän koodin ja sitten voikin jo ampua omin käsin terroristin.

STT–EEVA NIKKILÄ-KIIPULA