”Mauttomimmat vertaukset tässä kiistassa tulivat Suomen Yrittäjien taholta. Siellä ay-liikettä verrataan mafiaan. Kovin on outo vertaus, kun palkansaajat eivät hyväksy työnantajan yksipuolisesti määrittelemiä työehtoja, vaan pyrkivät saamaan neuvotellen aikaan työehdot ja työehtosopimuksen. Täytyy sanoa, että me olemme katsoneet kyllä ihan eri Kummisetä-elokuvat.” Eloranta kirjoittaa.

Työnantajapuoli on kääntänyt Elorannan mukaan ”isommat ja pienemmät tykkinsä” ay-liikkeen suuntaan ja syyttää sitä vastuuttomuudesta ja kohtuuttomuudesta.

”Vaikka tämän kiistan ytimessä ehkä onkin Keitele, niin kiistan siemenet työnantajapuoli on kylvänyt aikoja sitten. Metsäteollisuuden työnantajapuoli ilmoitti syksyllä 2020 yksipuolisesti, ilman neuvotteluja, lopettavansa valtakunnallisen työehtosopimustoiminnan.”

”Nyt kun yleissitovaa työehtosopimusta ei ole, niin vaihtoehdoksi jää neuvotella yrityskohtainen työehtosopimus, ja tästä Keitele on tähän asti kieltäytynyt. Jos Keiteleeseen ja muihin yrityksiin ei sovita uutta yrityskohtaista työehtosopimusta, jäävät työehdot työnantajan hyvän tai pahan tahdon varaan. On aivan eri asia ovatko työehdot sovittu vai annettu. Työehtojen sopiminen on nykyaikaa, ilmoittaminen menneisyyttä.”

Työnantajapuoli on Elorannan mukaan omilla toimillaan ja päätöksillään ajanut tilanteen siihen, että työrauhahäiriöiden riski kasvaa ja myös realisoituu.

”Eikä metsäteollisuus ole ainoa työnantajataho, joka on omilla yksipuolisilla ja omaehtoisilla päätöksillään ollut lisäämässä epäluottamusta työmarkkinoilla. Teknologiteollisuus teki omat liikkeensä lopettamalla työmarkkinatoiminnan ja siirtämällä sen uuteen yhdistykseen. Uudesta yhdistyksestä tuskin olisi tullut riittävän edustavaa, ellei Teollisuusliitto olisi pitänyt painetta yllä. Yritykset ymmärsivät, että valtakunnallinen, laajapohjainen ja kattava sopiminen on parempi vaihtoehto kuin pirstaleinen ja epävakaa yrityskohtaisuus.”

Eloranta muistaa kirjoituksessaan myös Elinkeinoelämän keskusliittoa EK:ta. EK on hänen mukaansa osaltaan lisännyt suomalaisen työmarkkinajärjestelmän epävakautta lopettamalla keskitetyn sopimustoiminnan, irtisanomalla koko joukon keskusjärjestöjen välisiä sopimuksia ja nojautumalla entistä enemmän poliittiseen päätöksentekijään kolmikantaisissa asioissa.

”En tiedä, mitä pelikirjaa työnantajapuolella luetaan. Jotenkin sitä kuvittelisi olevan aika ilmeistä, että ongelmia tulee, kun iso osa työmarkkinoiden perusrakenteesta pannaan matalaksi. Vai kuviteltiinko, että matka jatkuu kuin ennenkin, vaikka tiet, sillat ja tunnelit on moukaroitu pölyksi? Ajateltiinko työnantajapalatseissa, että ay-liike on niin kyykyssä, että sitä voidaan kyykyttää lisää ilman, että mitään vastareaktiota tapahtuu?”

”Eikä siellä vieläkään oikein tunnuta ottavan vastuuta omista päätöksistä, vaan vaaditaan seuraavalta hallitukselta, jota isolla vaalirahalla rakennetaan, työtaisteluoikeuden rajoituksia ja kovia sanktioita. Työmarkkinoiden ongelmat eivät sanktiolla korjaannu, eivätkä epäluottamuksen aiheet lainsäädännöllä poistu. Lakkoon ei kukaan halua. Jokainen, joka on lakossa ollut tai on siitä päättänyt, tietää ettei se on helppoa ja kivaa. Se on viimeinen keino, kun neuvottelut ei tuota tulosta – tai kuten Keiteleen tapauksessa, työnantaja ei suostu edes neuvottelemaan.” Eloranta kirjoittaa.