Miekkailijan menestys jatkui Jussi-gaalassa

Kuva: Lehtikuva/ Heikki Saukkomaa
Miekkailija-elokuvan kuvaaja Tuomo Hutri Jussi-gaalassa Helsingissä lauantaina. Palkinnon luovutti kuvaaja Kari Sohlberg (vasemmalla).

Klaus Härön ohjaama Miekkailija jatkoi palkintojen keräämistä myös luantai-illan Jussi-gaalassa. Kai Nordbergin ja Kaarle Ahon tuottama elokuva valittiin viime vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Miekkailijan kuvaaja Tuomo Hutri sai parhaan kuvauksen Jussin.

Parhaasta ohjauksesta palkittiin Aleksi Salmenperä elokuvasta Häiriötekijä. Häiriötekijälle meni myös palkinto parhaasta miespääosasta, jonka sai Tommi Korpela.

Naispääosapalkinto meni Krista Kososelle roolistaan elokuvassa Kätilö.

Sivuosapalkinnot menivät Pirkka-Pekka Peteliukselle ja Mari Rantasilalle, elokuvista Kätilö ja Henkesi edestä.

Yleisön suosikkielokuvaksi valittiin Luokkakokous. Se keräsi lähes puolet kaikista yleisöäänistä, vaikka ei saanut yhtään virallista Jussi-ehdokkuutta.

Jussi-palkintojen saajat valitsee elokuva-alan ammattilaisista koostuvan Filmiaura ry:n jäsenistö suljetulla lippuäänestyksellä. Jusseja on jaettu jo vuodesta 1944.

Ruotsalaisohjaaja rajujen syytösten keskellä — mitä kuvauksissa tapahtui?

Kuva: Kuvakaappaus tmz.comista

Ruotsalaisohjaaja Lasse Hallströmin uuden elokuvan kuvauksissa epäillään tapahtuneen eläinten kaltoinkohtelua, uutisoi viihdesivusto TMZ.

Sivuston mukaan elokuvayhtiö Universal Pictures ja tuotantoyhtiö Amblin Partners ovat luvanneet selvittää, kohdeltiinko A Dog’s Purpose -elokuvan kuvauksissa huonosti koiraa.

TMZ on julkaissut videon, jossa näkyy, kuinka vastahakoista saksanpaimenkoiraa pakotetaan kuohuvaan veteen altaaseen. Videolla näkyy myös, kuinka altaassa oleva koira jää ilmeisesti hetkeksi aaltojen alle. Sivuston mukaan video on kuvattu Kanadan Winnipegissä vuonna 2015.

– Eläimille turvallinen ympäristö ja eläinnäyttelijöiden eettinen kohtelu olivat elokuvan tekijöille erittäin tärkeitä ja selvitämme tämän videon kuvaamia olosuhteita, elokuvayhtiöt kommentoivat sivustolle.

Eläinten kohtelua Yhdysvaltain elokuvateollisuudessa valvova American Humane Association (AHA) on hyllyttänyt A Dog’s Purpose -elokuvan kuvauksista vastanneen työntekijänsä ja aloittanut asiasta oman tutkintansa.

AHA:n mukaan asiaa tutkimaan pyydetään riippumaton kolmas osapuoli.

TMZ-sivuston tietojen mukaan ohjaaja Lasse Hallström oli paikalla kuvauksissa, joissa kyseenalainen koiran pakottaminen veteen tapahtui.

A Dog’s Purpose -elokuvan on määrä saada ensi-iltansa tänä vuonna.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Yle Teemalla palkitun ohjaajan ankara elokuva: Jumalan selän takana tapahtuu pahoja

Romanian vasta muotoutumassa oleva elokuvakulttuuri kaipaa epäilemättä Cristian Mungiun kaltaisia vakavia teemoja tinkimättömästi pohdiskelevia taiteilijoita raivaamaan tietä tulevillekin sukupolville.

Onneksi hänen taustallaan on jo nyt tukku lahjakkaita elokuvantekijöitä Corneliu Porumboiusta Christian Nemescuun ja Cristi Puiuun, jonka viimeisimmässä elokuvassa Aurora (2010) ohjaaja itse esittää pääosaa Mikko Niskasen ja Kahdeksan surmanluotia (1972) mieleen tuovalla tavalla.

Kultaisen palmun aborttielokuvastaan 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007) Cannesin filmijuhlilla voittanutta Mungiuta voi silti kutsua maan nousussa olevan nykyelokuvan johtotähdeksi, joka näyttää ottaneen tehtäväkseen tukea myös muita elokuvantekijöitä.

Palkintosateesta päästyään Mungiu ei nimittäin kiirehtinyt rahastamaan henkilökohtaisella suosiollaan tai vastaamaan eurooppalaisen art house -elokuvan snobahtavan yleisön vaativaan huutoon. Ennen Cannesissa viime keväänä esiteltyä uutuuttaan hän ehti olla mukana vain kommunistisen hallinnon perintöä jälleen purkavassa, kaupunkilegendoihin pohjautuvassa kokoomaelokuvassa Tarinoita kulta-ajasta (2009), jolla on neljä muutakin romanialaista ohjaajaa.

Kaksi naista

Viiden vuoden odotuksen päätteeksi ilmestynyt Yli vuorten (2012) perustuu BBC:llä työskennelleen Tatiana Niculescu Bran´in kahteen ei-sepitteiseen romaaniin, joitten taustalla on merkillinen tositapaus nuoren naisen vaiheista maaseudun syrjäisessä ortodoksiluostarissa, missä tämä oli joutunut manaamisen kohteeksi. Mungiuta kiinnostavat synkäksi käyvässä tarinassa uskon ja rakkauden epätäydellisiksi osoittautuvat ilmentymismuodot, jotka ajavat ehdottomiin totuuksiin tarrrautuneita ihmisiä kohti umpikujaa. Yksilö on jälleen vaarassa tallautua systeemin rattaisiin.

Kahden orpokodissa kasvaneen lapsuudenystävän tiet ovat vieneet erilleen aikuistumisen jälkeen. Heistä ensimmäinen on ryhtynyt kristityksi nunnaksi ja toinen muuttanut ulkomaille maallisemman työn perässä. Jälkimmäisen palattua kotimaahan edellistä tapaamaan hän haluaa suostutella tämän jättämään uskonnollisen yhteisön ja lähtemään mukaansa Saksaan. Entisten läheisten ennen niin kiinteä suhde ei kuitenkaan ala elpyä vanhan ystävän toivomalla tavalla, sillä ankarien sääntöjen puitteissa elävä nunna vannoo uuden elämänsä ja Kristuksen nimeen.

Ohjaajan visuaalisessa ilmaisussa kamera jähmettyy tarkkailemaan epämukavien tilanteiden joustamattomuutta välistä pitkiksikin toveiksi aivan kuten hänen edellisessä elokuvassaankin. Jo varhain hän paljastaa luostariin saapuneen epäluuloisen tulokkaan välittämisen olevan laadultaan toveruutta suurempaa, eroottisen kosketuksen kaipuun vain vaivoin kätkevää intohimoista rakkautta, jota samaa sukupuolta olevien henkilöjen välillä ei saisi kirkon sisällä olla. Tunteiden kohdekin työntää ajatusta mielestään antamatta tarjotulle hellyydelle sijaa.

Mitä selvemmin vieras ripustautuu kumppaniinsa suostumatta kuuntelemaan kenenkään suostuttelua, kieltoja tai järkipuhetta jatkaa elämäänsä muualla, sitä useammin ihmiset hänen ympärillään koettavat käsittää ja ratkaista asiaa uskonsa voimalla.

Kukaan ei halua pahaa

Elokuvan karmiva totuudellisuus ei kumpua vain tositarinasta vaan viitteellisemminkin sinänsä hyvää tarkoittavien ihmisten kohtalokkaista virheistä, kun heidän sokeutensa omille vioilleen johtaa lumivyöryilmiön kaltaiseen tapahtumaketjuun, jota tuijottaa miltei yhtä mykistyneenä kuin Lars von Trierin vastaavaa naismarttyyri- ja kollektiivisen syyllisyyden kuvausta Dogville (2003). Pitkälti samalla tavalla ulkopuolisen on taas helppo kertoa, miten lopun olisi voinut välttää, mutta osalliset eivät edes ymmärrä rooliaan. Jumala sallii pahan puutarhassaan.

Tanskalaisprovokaattorin madonluvussa aidon humanismin häilyvyys johtaa vain koston katkeamattomaan kierteeseen, mutta romanialaiselokuvan airut pysähtyy lopuksi poliisien arkiseen rupatteluun kuin mitään kovin erikoista ei olisi koskaan sattunutkaan. Moraaliset päätelmät Cristian Mungiu jättää näin viisaasti yleisölle, jolla on tekemistä raskaan elokuvan kahden ja puolen tunnin kestossa.

Yle Teema ke 18.1. klo 21:45. Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin Demokraatissa 2013.

Keskustelua aiheesta

Ylestä eläköityvän Matti Ijäksen saappaille ei helposti löydy täyttäjää

Kuva: Yle Kuvapalvelu
Matti Ijäs ohjaamassa Vesa Vierikkoa ja Kaija Pakarista vuoden 1985 elokuvassaan Katsastus, josta on aikojen saatossa tullut todellinen kulttiklassikko.

Kun TV1:n Kotikatsomossa laskeutuu esirippu sunnuntai-iltana noin viittä vaille iltakymmenen, voi samalla todeta erään merkittävän aikakauden päättyneen. Tai tarkalleen tuo päätepiste osuu maaliskuulle, jolloin Matti Ijäs jää virallisesti eläkkeelle Yle Draaman ohjaajavakanssilta.

Paitsi katsojille myös hallitusherroille on ehkä ollut mieleen se, että Ijäs on pidentänyt työuraansa esimerkillisesti: eläköityessään hän on juuri ehtinyt täyttää 67 vuotta. Mutta hän on onneksi luvannut jatkaa ohjaajauraansa vapaana taiteilijana.

Ijäksen viimeisiksi ohjauksiksi Yle Draamassa jäivät tämän vuoden kolmena ensimmäisenä sunnuntaina lähetetyt ”Rakkaus ja laki” -trilogian tv-elokuvat. Niistä Ijäksen työtä olivat ensimmmäinen (”Seksuaalinen rakkaus”) ja tulevana sunnuntaina viimeisenä nähtävä ”Lähimmäisenrakkaus”, keskimmäisen (”Vanhempainrakkaus”) ohjasi Juha Lehtola.

Pärttyli Rinteen käsikirjoittamat elokuvat ovat tavoitelleet realistista otetta rakkauden tai sen kaipuun ylilyöviin ilmenemismuotoihin, mutta ovat kärsineet paikoin uskottavuusongelmista. Koska Ijäs on aina ollut mestari sekoittamaan todenmakuista arkielämää ja absurdin mittoihin yltävää mielikuvituksen lentoa, hänelle pienet  realismista lipsumiset ovat olleet näissä viimeisissä ohjauksissankin varsin tuskatonta.

Hänhän on ylipäätään ollut läpi uransa sellainen auteur, joka on muiden käsikirjoituksia ohjatessaankin muokannut niitä omaan ilmaisuunsa sopivaan muotoon.

Juristileidin kujanjuoksu

Kotikatsomon Rakkaus ja laki: Lähimmäisenrakkaus -elokuva kertoo lujassa uraputkessa olevasta yritysjuristista (Meri Nenonen), joka saatuaan kuulla haaveilemansa Aasian-komennuksen toteutuvan, ajaa menestyshuumassaan iäkkään Irja-rouvan yli. Irja menehtyy, ja Kati saa syytteen kuolemantuottamuksesta. Hän yrittää aluksi pimittää tapahtuneen niin työnantajaltaan kuin perheeltäänkin, mutta tuleehan se väistämättä ilmi kun käräjille mennään.

Tuomiota ei vielä alioikeudessa tule, mutta hovissa se rapsahtaa Katille korkojen kera. Ehdollisen vankeustuomion lisäksi hänet velvoitetaan maksamaan elatusmaksua Irjan aikuiselle pojalle Hannulle (Auvo Vihro), joka on kehityshäiriöinen ja ollut siksi riippuvainen äidistään.

Kun Hannu ei pärjää yksin, hän tekee suoraviivaisen siirron ja yrittää asettautua Katin (jota Hannu kutsuu ”Munansärkijäksi” yliajon yhteydessä levinneen kauppakassin tähden) perheeseen asumaan. Tässä kohtaa elokuva saa ijäsmäisiä kierteitä, kun simppelisti toimivan Hannun ajatusmaailma törmää Katin juristilogiikkaan ja reviirin puolustukseen.

Auvo Vihro esittää koskettavasti kehityshäiriöistä Hannua Kotikatsomon Rakkaus ja laki -trilogian viimeisessä osassa Lähimmäisenrakkaus.

 

Munansärkijä-Kati viskaa Hannun pellolle, mutta lopulta kylmässä juristisydämessäkin alkaa lainehtia sen verran lämpöä, ettei tv-draama jättäydy tragediaksi vaan hahmottuu kokonaisuutena Ijäksen tyyliin istuvaksi tragikomediaksi.

Elokuvan roolitus on osuva niin kuin on ollut koko trilogiassa,  ja henkilöohjaus Ijäkselle tyypillisesti tarkkaa mutta näyttelijöiden omaan ilmaisuvoimaan luottavaa.

Hienoa ohjaajauran helmiä Areenassa

Matti Ijäs on Aki Kaurismäen ohella ainoa suomalainen nykyohjaaja, jonka kädenjälki on läpi tuotannon tunnistettavaa ja varsin tasalaatuisen tasokasta. Ijäs on ollut Ylen kannalta siitä kiitollinen draamatyöläinen, että hän on tehnyt valtaosan parhaista ohjaustöistään juuri Yle Draamalle tai sen edeltäjälle Televisioteatterille.

Monista niistä on tullut myös kansansuosikkeja, joiden repliikkejä osataan lasketella ulkoa. Vuonna 1985 ensiesitetty, Joni Skiftesvikin novellista dramatisoitu ”Katsastus” on tässä sarjassa yli muiden, sillä siitä on pidetty jopa karaokesessioita. ”Viimeinen keikka”, ”Painija”, ”Lahja”, ”Pala valkoista marmoria”, ”Enon opetukset” – siinä muutama poiminta Ijäksen Yle-uran muista helmistä.

Teatterilevitykseen  suunnatuissa elokuvissaan Ijäs on ollut laadullisesti epätasaisempi, mutta hienoja onnistumisia löytyy siltäkin saralta, kuten äskettäin Teeman Ijäs-arkistoillan yhteydessä esitetty ”Sokkotanssi” tai 1990-luvun alussa ja lopussa valmistuneet ”Räpsy ja Dolly” ja ”Haaveiden kehä” osoittavat.

Eläkkeelle jäävän Ijäksen tuotantoa on nyt tribuutinomaisesti nähtävänä Yle Areenassa. Kulttiklassikko Katsastuksen lisäksi tarjolla ovat muun muassa Ijäksen luottonäyttelijä Sulevi Peltolan upeasti pääosittama ”Johanneksen leipäpuu”, Reko Lundánin Kom-teatterille kirjoittaman  lamadraaman ”Tarpeettomia ihmisiä” filmatisointi sekä vuonna 2007 valmistunut ”Katve”, joka edustaa kattauksessa yhtä Ijäksen vahvaa lajia, nuorisokuvausta.

Sellaisten parissahan hänen uransa hyvään nousukiitoon lähtikin 1970-80-luvun taitteessa, muun muassa Mikko Niskasen viimeisen voimannäytön Ajolähtö-elokuvan (1982) toisena käsikirjoittajana ja apulaisohjaajana.

Kaikkiaan Areenassa on koko tämän vuoden katsottavissa yhdeksän Ijäksen Yle-ohjausta. Elokuvien rinnalla sieltä kannattaa ehdottomasti katsoa myös Juha Lehtolan pätevä henkilödokumentti ”Suomalainen elokuvaohjaaja: Matti Ijäs”.

Rakkaus ja laki: Lähimmäisenrakkaus TV1:n Kotikatsomossa sunnuntaina 15.1. klo 21.05.

Tallenna

Tallenna

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Oscar-voittaja Ben Affleckin mauttoman ja teatraalisen Dressmann-epookin paheelliset henkilöt kumisevat säyseää tyhjyyttä

Oscar-voittaja Ben Affleckin mauttoman ja teatraalisen Dressmann-epookin paheelliset henkilöt kumisevat säyseää tyhjyyttä.

Bostonin irlantilaiskortteleissa kasvanut poliisinpoika saa tarpeekseen virallisesta käskyvallasta ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Palauttuaan siviiliin hän ravistelee yhteiskunnan kahleet harteiltaan ja ryhtyy paatuneeksi lainsuojattomaksi. Alamaailman hierarkiassa nopeasti nouseva pyrkyri hankkii vaikutusvaltaisia ystäviä ja vihollisia raivatessaan tieltään vastustajia oveluudella ja väkivoimalla. Häikäilemätön opportunisti joutuu valitsemaan kilpailevista leireistä mafiapomon irkkugangsterin sijaan.

Avainajatus kuullaankin jo elokuvan alkupuolella roistopoikaansa ojentavan poliisipäällikköisän (Brendan Gleeson) suusta: kaikki teot tässä maailmassa kostautuvat lopulta aina, mutta eivät koskaan niin kuin niiden odottaisi.

Likaisessa pelissä uhreja kasautuu joka niemeen ja notkoon.

Bostoniin sijoittuvilla provinssifilmeillä Gone Baby Gone (2007) ja The Town (2010) ohjaajanuransa kohtalaisen lupaavasti käynnistänyt Ben Affleck ei ole kyennyt lunastamaan realististen rikoselokuviensa antamia lupauksia, vaikka jenkkien viekkautta ja iranilaisten puusilmäisyyttä alleviivaava pakodraama Argo (2012) pyhitettiinkin peräti parhaan elokuvan Oscar-patsaalla.

Affleckin neljäs teos jatkaa hänen sovituksiaan kirjailija Dennis Lehanen dekkareista.

Kieltolain aikaan tapahtumansa sijoittuvassa tarinassa elokuvan myös käsikirjoittanut Affleck näyttelee itselleen ominaisella jäykkyydellä rommimarkkinoiden uutta ruhtinasta, jonka ympärille laventuu koko yhteisön kollektiivinen mädännäisyys.

Itärannikon viimasta Floridan kuumuuteen puolessavälissä vaihtava teos haluaa kuvata organisoituneen rikollisuuden rakentumista Amerikassa sekä päättäjäportaan ja alamaailman liittoutumista yhteisten intressien haussa hieman samaan tapaan kuin Francis Ford Coppolan Kummisedät. Likaisessa pelissä uhreja kasautuu joka niemeen ja notkoon, mutta valitettavasti teoksesta ei ole löydy hiukkaakaan uskottavaa psykohistoriaa.

Puuteroiduille ihmisille ei tule edes hiki kostean rämeikön reunustamassa kuumassa kaupunkihelvetissä.

Live by Night (2016) on teatraalisen pintakoreaa, aiheen laveat mahdollisuudet petollisen naisen mukana jokeen hukuttavaa löysää Dressmann-epookkia, josta puuttuu kaikenlainen aidon vaaran ja pelon tuntu. Mukamas paheelliset henkilöt kumisevat säyseää tyhjyyttä prameissa lavastuksissa ja värikkäissä puvustuksissa. Vain Vaatehuoneen Simo puuttuu.

Jopa ohjaajan bravuurit, toimintajaksot munitaan viimeistään leikkauspöydässä. Tärkeitä tapahtumia ei näytetä lainkaan vaan kuullaan kertojaäänen suulla. Kaupunkeja vallataan ja menetetään sekä imperiumeja luodaan ja tuhotaan käden käänteessä.

Nimekkään kaartin nenilleen syöksyminen ihmetyttää. Affleck on näyttelijänä toivoton tapaus psykopaattiseksi tappajaksi. Chris Messina pyrkii ilmeisesti jonkinlaiseen eksentriseen Joe Pesci -vaikutelmaan, mutta hahmo luiskahtaa pelkäksi sketsiksi. Viinatrokaripomon rakastettua esittävä Sienna Miller vääntelehtii hänkin Razzie-pystin arvoisesti. Tulisuutta huokuva Zoe Saldana kesytetään kuuliaiseksi kotirouvaksi.

Puuteroiduille ihmisille ei tule edes hiki kostean rämeikön reunustamassa kuumassa kaupunkihelvetissä. Imelä loppu huipentaa mauttoman näytelmän.

ELOKUVA:
Live by Night
Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Elle Fanning, Brendan Gleeson, Chris Messina, Sienna Miller, Zoe Saldana, Chris Cooper
2016, 129 minuuttia
★☆☆☆☆

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Jackie, elokuva Jacqueline Kennedyn muutamasta päivästä miehensä murhan jälkeen, on vangitseva mestariteos

Jackie, elokuva Jacqueline Kennedyn muutamasta päivästä miehensä murhan jälkeen, on vangitseva mestariteos.

John F. Kennedyn salamurha marraskuussa 1963 nähdään usein viattomuuden aikakauden päätepisteenä, mutta presidentin kuolemaan johtaneita tapahtumia pohditaan tänäkin päivänä ympäri maailmaa. Niin kauan kuin virallinen koneisto pitäytyy kannassaan, että Lee Harvey Oswald on surmateon ainoa vastuullinen, on helppo ennustaa niin tutkijoiden, suuren yleisön kuin salaseurojenkin jatkavan murhan taustalla olevien motiivien arvuuttelua.

Silti Jackie (2016) ei tee niin. Populaarikulttuurin suosituista näkökulmista poiketen ensimmäisen naisen nahkoihin eläytyvä elokuva ei puhu mitään vaihtoehtoisista syyllisistä tai lietso vainoharhoja. Sen tapahtumat käydään kyllä politiikan raamien sisällä, mutta itse elokuva ei ole vähääkään yhteiskunnallinen. Intiimi tarkoitus peilautuu kuvaan häikäisevästi.

Natalie Portman näyttelee suurenmoisesti maailman seuratuinta naista, jonka kohdalle osuu suunnaton yksinäisyys. Historian leikkauspistettä edeltävät naiivit perhepotretit kiiltokuvien paratiisista, mutta sen jälkeen tulevissa kohtauksissa synkkä todellisuus kasvaa klassisen murhenäytelmän mittoihin. Silti elokuva välttää kaikenlaisen rypemisen itsesäälissä.

Natalie Portman.

 

Jackie on chileläisen Pablo Larraínin ensimmäinen englanninkielinen elokuva, mutta millainen se onkaan. Uppiniskaisten nerojen Stanley Kubrickin ja Terrence Malickin vaiettua tai hiivuttua Amerikasta ei ole tullut katsottavaksemme toista yhtä totaalista, jokaisen yksityiskohdan merkitystä painottavaa elokuvaa.

Kun murhatun presidentin leski käyskentelee Valkoisen talon tyhjyyttään kumisevilla käytävillä, kohtaus voisi olla Hohdon (1980) selkäpiitä karmivasta Overlook-hotellista. Liukuvat kamera-ajot taas muistuttavat nyttemmin tuotteliaan Malickin suurimpien teosten mykistävästä impressionistisuudesta. Vaikka chileläinen on ollut aiemmin Oscar-ehdokkaanakin vieraskielisten elokuvien sarjassa, astuu hän nyt kertaheitolla maailmanelokuvan harvalukuiseen ytimeen.

Noah Oppenheimin palkittu käsikirjoitus rakentuu kahden tärkeän keskustelun ympärille. Niistä ensimmäisessä edesmenneen presidentin puoliso antaa lehtitoimittajalle haastattelua miehensä kuoleman jälkeen ja toisessa uskoutuu tulevaisuutensa lohduttomuudesta iäkkäälle katoliselle papille. Kyynisyys nostaa päätään ja ajaa häkkilintua entistä ahtaammalle.

Miehistä kummallakin on kanttia puhua suoraan vakaumuksestaan varmalle suruun pukeutujalle, jonka vaikeana tehtävänä on olla myös kansallisen ikonin suuruuden jälkipolville välittävä klassinen naismarttyyri.

Tästä huolimatta leski kääntää tiukalle protokollalle selkänsä eikä suostukaan enää järjestelmän tahdottomaksi sätkynukeksi vaan tarjoaa viimein tilalle oman hauraan mutta suoraselkäisen vahvuutensa. Sitä kautta Jackiestä muodostuu yllättäen myös vakuuttavasti feministinen elokuva.

Natalie Portman.

 

Pitkistä ja paneutuneista vuoropuheluistaan huolimatta elokuva ei ole perinteisessä moitteessa hiukkaakaan kirjallinen vaan elokuvailmaisua puhtaimmillaan. Sen rikas visuaalinen ja psykologinen maisema on vuorattu henkeäsalpaavan kauniilla kuvilla, viipyilevillä tunnelmilla ja syvälle sieluun kurkottavilla ajatuksilla. Jos jostain elokuvaa kehtaa hiukan torua, niin rujonoloinen Peter Saarsgaard ei voi millään vastata Bobby Kennedyn tosielämän poikamaiseen karismaattisuuteen ja poliittiseen valovoimaisuuteen.

Murhan jälkeisen viikon tapahtumat huipentuvat kuuluisaan hautajaiskulkueeseen pääkaupungin täyteen ahdatuilla kaduilla. Jackien kasvot saattavat olla yhä samat kuin ennenkin, mutta rooli on muuttunut lopullisesti. Se mitä joskus oli, on silti tärkeää muistaa. Kerran oli Camelot.

Mica Levin musiikki jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun lopputekstit ovat rullanneet loppuun ja elokuvateatterin hämyinen sali on sulkenut ovensa.

ELOKUVA:
Jackie (2016)
O: Pablo Larraín
Pääosissa: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Greta Gerwig, Billy Crudup, John Hurt
2016, 100 minuuttia
★★★★★

Rane Aunimo
Demokraatti

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta