Mielensäpahoittaja johdattelee itsenäisyysjuhlaan TTT:n keväässä

Kuva: Kari Sunnari
mielensapahoittja
Raimo Grönberg on TTT:n kevätuutuuden Mielensäpahoittaja.

Tampereen Työväen Teatteri aloittaa Suomi 100 vuotta teemavuoden uutuusnäytelmällä ”Mielensäpahoittajan Suomi”. Suosikkihahmo kertoo omaperäisen näkemyksensä itsenäisen Suomen sadasta vuodesta, yleisesti ja yksityisesti. Näytelmän on Tuomas Kyrön uusista teksteistä sovitus ja ohjaa Tiina Puumalainen. Näyttämöllä nähdään koko joukko suomalaisia sankareita. Meille selviää, miten viinatrokarit, sukset ja Kekkonen liittyvät Mielensäpahoittajan elämään. Mitä tapahtui, kun Mielensäpahoittaja kohtasi Nokia-insinöörin. Ja mikä oli se neuvo, jota Mika Myllylän olisi kannattanut kuunnella.

TTT:n Mielensäpahoittajaa esittää Raimo Grönberg ja nuorena miehenä Jyrki Mänttäri. Keskeisessä roolissa ovat myös maahanmuuttaja Ali, jolle Mielensäpahoittaja kertoo elämästä ja Suomesta, sekä Mielensäpahoittajan lapsiroolit. Kantaesitys on 2.2. Suurella näyttämöllä.

Eino Salmelaisen näyttämön ensi-ilta 31.1. on Tennessee Williamsin klassikkodraama ”Kissa kuumalla katolla”. Miika Murasen. ohjauksessa näyttämöstä kehkeytyy perhejuhlan taistelutanner. Pääparia Brick ja Maggie esittävät Tuukka Huttunen ja Heidi Kiviharju. Isänä ja poikana toisensa haastavat isä ja poika Juha Muje ja Samuli Muje – ja lapsiavustajana nähdään Severi Muje suvun seuraavasta sukupolvesta. Huomionarvoista on myös, että vahvoista tulkinnoistaan tunnettu näyttelijätär Tuire Salenius tekee nyt viimeisen roolityönsä ennen eläkkeelle jäämistä.

TTT:n ja Tampereen ammattikorkeakoulun:in yhteistuotantona nähdään nuorten maailmasta kertova ”Spring Awakening”, Steven Saterin kirjoittama ja Duncan Sheikin säveltämä menestysmusikaali Broadwaylta. Ensi-ilta on Eino Salmelaisen näyttämöllä 24.2.

Maaliskuussa Eino Salmelaisen näyttämölle saadaan ainutlaatuinen vierailuesitys, Seela Sellan 80-vuotispäivää juhliva ”Pieni eläin”. Tampereella viisi esityskertaa saavassa monologiteoksessa maailmaa katsotaan pienen eläimen silmin, esikuvana Nasu.  Esityksen on käsikirjoittanut Leena Tamminen, ohjaus on Kari Paukkusen ja koreografia Reijo Kelan.

Kevään uusi lastenteatterivierailu on Nukketeatteri Sytkyjen ”Muumilaakson talvi”, joka perustuu Tove Janssonin kirjaan Taikatalvi. Nukkemaestro Juha Laukkanen ja lapset ovat yhdessä taikoneet talven sinisen hetken Muumilaaksoon.tustuu yhdessä Pikku Myyn kanssa talven riemuihin ja kohtaa muiden muassa hirmuisen Jäärouvan. Luvassa on kuutamonsininen tarinatuokio, joka sopii perheen pienimmille. Ikäsuositus on 2-9 vuotta.

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Helsingin kaupunginteatteri juhlii Myrskyluodon Maijalla

maija

Remontin alta ensi vuonna kuoriutuvan Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön syyskauden avaavana musikaalina tullaan elokuussa 2017 näkemään Lasse Mårtensonin säveltämä ”Myrskyluodon Maija” nähdään. Kaupunginteatteri juhlistaa uudella kotimaisella suurmusikaalillaan 50 vuotta täyttävää, peruskorjattua teatteritaloaan ja Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä osana Suomi 100 -ohjelmaa. Myrskyluodon Maijan ensi-ilta on 21.8.

– Suurella ylpeydellä tuomme tämän upean tarinan ja musiikin yhdistelmän vihdoin myös näyttämölle”, iloitsee teatterinjohtaja Asko Sarkola, jonka teatterihistoriaan jääneen puhelinsoiton jälkeen lupa musiikin käyttöön aikoinaan tunnetulta heltisi säveltäjältä.

Myrskyluodon Maija kuvaa suomalaisen naisen elämää ja itsenäistymistä 1800-luvun Ahvenanmaalla, keskellä merta Myrskyluoto-nimisellä saarella. Teos tuli tunnetuksi Anni Blomqvistin romaanisarjaan perustuvana tv-sarjana 1976, johon Lasse Mårtenson sävelsi unohtumattoman musiikin. Tämä suomalaisten sieluun soimaan jäänyt musiikki kuullaan nyt ensimmäistä kertaa näyttämöllä musikaaliteoksena.

Musikaalin dramatisoi Anni Blomqvistin teosten pohjalta Seppo Parkkinen  ja ohjaa Kari Rentola. Mårtensonin musiikin on sovittanut Arttu Takalo, ja mukana on Maija Vilkkumaan uusia sanoituksia. 17-henkisen orkesterin kapellimestari on Eeva Kontu. Koreografiat 30-henkiselle ensemblelle suunnittelee Jyrki Karttunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin ”Juurihoidossa” painellaan isän jäljillä pitkin poikin ja Down Under

Kuva: Tuomo Manninen
juuri
Juurihoidon tyylikkäässä visualisoinnissa käytetään isoja siirrettäviä elementtejä ja laajoja videoheijastuspintoja. Kuvan oikealla puolella Kirnuvaaran veljeksiä näyttelevät Esa-Matt Long ja Markku Maalismaa, vasemmalla lentohenkilökuntaa esittämässä Petri Manninen ja Anna-Riikka Rajanen.

Miika Nousiaisen vain pari kuukautta ennen näytelmäsovituksen ensi-iltaa ilmestynyt romaani ”Juurihoito” on vaellustarinoiden suurta sukua. Päähenkilöiden liikkeelle paneva voima on tuntemattomuuteen kadonnut isä ja muut suvun katketyt salaisuudet.

Juurihoito on siis sukua John Irvingin tiiliskivelle ”Kunnes löydän sinut” (2005), mutta ei onneksi ollenkaan niin pitkästyttävä ja laverteleva.

TEATTERI
Suomen Kansallisteatteri, pieni näyttämö
Miika Nousiainen: Juurihoito

Ohjaus Aleksis Meaney – Lavastus Katri Rentto – Puvut Anna Sinkkonen – Valot Kare Markkola – Videot Pyry Hyttinen – Ääni Jussi Matikainen – Rooleissa Esa-MattiLong, Markku Maalismaa, Pirjo Lonka, Anna-Riikka Rajanen, Annika Poijärvi, Petri Manninen

Irvingin ylipitkässä stoorissa amerikkalainen mies kulkee etsimässä jo lapsuudessa elämästään kadonnutta isäänsä etapeittain ympäri Eurooppaa (myös Suomessa). Nousiaisen tarinassa taas suomalaiset, entuudestaan toisilleen tuntemattomat velipuolet lähtevät jäljittämään yhteistä isäänsä ensin Ruotsista ja sitten paljon kauempaa, maailman toiselta laidalta. Down Under niin kuin angloamerikkalaisessa maailmassa sanotaan.

Monipolvisten sukulaisuuksien ja pitkien välimatkojen romaanin siirtäminen jouhevasti näyttämölle voi tuntua äkkiseltään hankalalta rastilta, mutta tuon haasteen Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus selvittää notkeasti. Teatterin illuusionominaisuuksiin luottamalla sekä lavastajan ja videosuunnittelijan suosiollisella avustuksella Meaneyn ohjastamat henkilöt resuavat ympäri maailmaa sujuvasti.

Harmi vaan, että heiltä tuntuu loppuvan draaman kannalta järkevä tekeminen siinä vaiheessa, kun isä-havainnot tihentyvät.

Veljekset kuin aurinko ja kuu

Näytelmäsovituksen alkuosaa kannattelee isää etsivien Kirnuvaaran veljesten eriparisuus.

Pekka on vähän ajelehtimaan taipuvainen mainosmies, joka tuskailee muun muassa avioeron jälkeisten yhteishuoltajuusongelmien ja työmotivaation ailahtelun kanssa.

Yllättäen hammaslääkärikäynnillä löytynyt Esko-veli on perheetön, kontrollifriikkinä näennäisen ongelmaton ja luonteenpiirteensä ansiosta taloudellisesti tasapainossa. Hän on siis se hammaslääkäri.

Hammashuollolliset ja -lääketieteelliset metaforat ja vitsit ovat sekä Nousiaisen romaanin että näyttämöversion perusleipää alusta loppuun. Ehkä vähempikin olisi molemmissa tapauksissa riittänyt, loppua kohti niiden purenta alkaa löystyä tilannekytkyistä metaforaa käyttääkseni.

Ruotsista veljekset saavat matkaansa vielä yhden toverin, sisarpuolen itse asiassa. Sari on suorapuheinen maahanmuuttajalähiön kasvatti, jolla on ollut rivi miehiä eri vähemmistöryhmistä, marokkolainen on parhaillaan parina.  Eikä Kirnuvaaran suvun laajeneminen tähään lopu. Kun jäljitysreissu vie veljet ja Sarin Thaimaahan, löytyy taas uusi sisko, Fana. Ja Australiasta, retken viimeiseltä rannalta, vielä Sunday. Molemmat syntyisin Onni Kirnuvaaran hedelmällisistä salamasuhteista paikallisten naisten kanssa.

Jäntevintä näyttämötoimintaa ja puhetta syntyy kuitenkin kun ollaan vielä Suomessa ja Ruotsissa. Silloin veljeksiä ei ole tehty vielä läpikotaisin tutuiksi ja arvaamattomuudessaan jännittävä Sari haastaa ja irvii molempia miehiä, toista aikaansaamattomuudesta, toista ylipedanttisuudesta.

Thaimaahan sirryttäessä ja varsinkin lopun pitkässä Australia-jaksossa henkilödraamaan sotketaan henkistä turistikrääsää sekä sinänsä kiinnostavia etnologisia elementtejä. Vaelluskomedia kääntyy wiki-teatteriksi kun pääjuoneen sotketaan thai-perheen ja aboriginaalien kulttuurien, elämäntapojen  ja  riittien esittelyä.

Ohjaaja Meaney hämmentää soppaa vielä tömäyttämällä sekaan muutamia irrallisia, mutta hyvin raikkaita musiikkinumeroita kuin esimerkkeinä länsimaisen kulttuurin pinnallisuudesta. Tai sitten ihan vaan viihdykkeenä, jollaisena Annika Poijärven ja Anna-Riikka Rajasen pop-revitykset  hyvin toimivatkin.

Kasvu kohti ihmisellisyyttä

Varsinaiseen ratkaisuunsa nähden teatterisovituksen loppupuoli tuntuu turhan venytetyltä. Nousiaisen kirja taas rullaa maaliin vähän rennommin, vaikka siinäkin ote löystyy. Muuten dramatisointi on varsin uskollinen romaanille, hyvässä ja pahassa – jälkimmäistä edustavat muun muassa kirjan valjumpienkin vitsien toisintaminen.

Hyvää on sentään enemmän, erityisesti Markku Maalismaa, jonka ultraniuhon ja vähän takakireän hammaslääkärihahmon hidas mutta varma sulaminen kohti normaalia ihmisellisyyttä on Juurihoidon makoisinta ihmiskuvaa. Esa-Matti Longin esittämä Pekka on muuttumattomamman luonnekuvansa takia veljekisistä epäkiinnostavampi hahmo.

Pirjo Lonka on sarkastisen pahasuisen Sarin roolissa terävä, mutta ei minusta ohjaajalta ehkä osuvin roolivalinta kirjan siskokullasta syntyvää mielikuvaa ajatellen. Pieni ja pippurinen, muun muassa kaupunginteatterin Peppinä  ja Ryhmiksen Ihmemaan Liisana hurmannut  Anna-Riikka Rajanen olisi tyyppinä saattanut olla lähempänä, mutta hän tekee nyt Annika Poijärven ja Petri Mannisen kanssa nipun vinkeitä sivurooleja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Työväen Näyttämöpäivillä on tammikuussa luvassa rohkeaa ja omaehtoista teatteria

Kuva: Tiina Bolz
jaakkola-miko-liukkonen-pihla
Työväen Näyttämöpäivien uusi tuottaja Pihla Liukkonen ja esitysten valitsija ohjaaja Miko Jaakkola vakuuttavat, että näyttämöpäivillä nähdään Mikkelissä taas hyvä kattaus harrastajateatterin hienoja esityksiä.

Ohjaaja Miko Jaakkola on valinnut esitykset ensi tammikuun viimeisenä viikonloppuna Mikkelissä järjestettäville Työväen Näyttämöpäiville. Hän sanoo, että maailman kovuus ja vaativuus näkyvät harrastajateattereiden esityksissä.

Monissa esityksissä nousee esille yksilön hädänalainen tilanne yhä tiukemmaksi ja vaativammaksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Ihmiset ovat katkeamispisteessä ja jaksamisensa äärirajoilla. Ilahduttavaa on, että esityksissä halutaan hakea rakentavia ratkaisuja näihin tilanteisiin.

Monet ryhmät etsivät Jaakkolan mielestä oman näköistään ilmaisutapaa kertoa vaikeistakin asioista.

– Ne tuodaan näyttämölle kunnianhimoisesti. Monissa esityksissä perinteinen realismi on tyylilajina jätetty sivuun, joten esityskirjosta välittyy vahva halu jäsentää ja ajatella maailmaa uudenlaisten muodoin ja keinoin.

Esitysten kovasta tasosta kertoo Miko Jaakkolan mukaan se, että niissä etsitään rohkeasti ja häpeämättömästi omaa taiteellista ilmaisua yhteiskunnan monimutkaisiin ja vaikeisiin kysymyksiin.

Harrastajateatteri voi yhä hyvin

Miko Jaakkola valitsi 41. Näyttämöpäiville 12 ryhmää. Yksi ryhmä tulee järjestäjän kutsumana. Festivaaleille haki 42 kotimaista ja neljä kansainvälistä ryhmää.

– Urakka oli aika iso, mutta miellyttävä. Katsoin livenä ison osan esityksiä. Esitysten taso oli kauttaaltaan korkea, mutta valittu kärki oli kohtuullisen helppo saada esille.

Jaakkola on seurannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtoryhmän jäsenenä viime aikoina paljon myös ammattiteattereiden esityksiä.

– Tältäkin pohjalta voin sanoa, että harrastajateatteri voi Suomessa tosi hyvin ja on elinvoimaista, todellisuutta heijastelevaa teatteria. Ryhmillä on hienoa yritystä. Taloudelliset paineet eivät niillä ole niin isoja, etteivätkö ne voisi ottaa myös kunnon riskejä ja etsiä rohkeasti omaperäistä taiteellista muotoa.

Työväen Näyttämöpäivät järjestetään Mikkelissä 27.-29.1.2017. Lipunmyynti alkaa 4.1.

Teatterin ammattilaisista koostuva raati antaa kaikille ryhmille suullisen palautteen. Raatiin kuuluvat teatteriohjaaja Mikko Roiha, teatteritoimittaja Kirsikka Moring sekä näyttelijät Kati Outinen, Jarkko Lahti, Marjo Lahti ja Taisto Oksanen.

Markku Lahikainen
 

41. Työväen Näyttämöpäiville valitut ryhmät:

Miehen bändi, Helsinki – Esko Korpelainen: MIEHEN TANSSI – Ohjaus: Esko Korpelainen

AdAstra-teatteri, Jyväskylä – Arto Salminen: TURVAPAIKKA – Ohjaus: Antti Suora

Teatteri Kultsa, Helsinki – Milja Sarkola: PERHEENJÄSEN – Ohjaus: Tarja Koskela

Jyväskylän Huoneteatteri – Linda Olsson: LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAUJUJA – Ohjaus: Tiina Luhtaniemi

Jo-Jo Teatteri, Turku – Tuulia Lindholm & työryhmä: SINUN KANSSASI – Ohjaus: Tuulia Lindholm

Turun ylioppilasteatteri – Juha Hurme: KAKAJA RAZNITSA Ohjaus: Juha Hurme

Tukkateatteri, Tampere – Lars Norén: BOBBY FICHER ASUU PASADENASSA Ohjaus: Heidi Lakaniemi

Mikkelin Poikateatteri – Työryhmä: VÄKIVALTATIE – Ohjaus: Katariina Kinnunen

Vantaan Näyttämö – Pasi Lampela: MEIDÄN POIKA – Ohjaus Matti Peltonen

Jyväskylän Huoneteatteri – Minna Canth: ANNA LIISA Ohjaus: Erika Hast

Ykspihlajan Työväen Näyttämö – Jarkko Lahti (aikalaistarinoiden ja Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan pohjalta): HILJAISTA TIETOA Ohjaus: Jarkko Lahti

Tikkurilan Teatteri –  Kari Hotakainen: IHMISEN OSA – Ohjaus: Carita Välitalo

Otava Ensemble – Maiju Lassila: AVUTTOMIA Ohjaus: Juha Hurme (kutsuttu esitys)

Keskustelua aiheesta

Cirkon minifestivaali tarjosi rajoja rikkovaa sirkusta

Kuva: Riku Pihlanto
03_salla_hakanpaa_dive_riku_pihlanto
Kaksi peruselementtiä, ilma ja vesi, kohtasivat vangitsevasti köysiakrobaatti Salla Hakanpään esityksessä Dive.

”What The Cirk?” on uusi Cirko keskuksen järjestämä minisirkusfestivaali, jonka tavoitteena on tarjota tuoreita nykysirkusesityksiä, jotka käyttävät monipuolisesti eri taiteenlajien keinoja. Pääasiassa aikuisille suunnatut esitykset pyrkivät rikkoman ja laajentamaan käsityksiä siitä, mitä sirkusesitys voi olla.

Viime viikon lopulla järjestetty festivaali sisälsi kolme hyvin erilaista teosta, joista yksi oli kotimainen kantaesitys. Myös esityspaikat poikkesivat kaikkein totutuimmista.

Ruotsalaisen Svalbard Companyn esitys ”All Genius All Idiot” oli kyllä Cirko-keskuksen näyttämöllä, mutta Salla Hakanpään sooloteos ”Dive” Helsinginkadun urheilutalon uimahallissa ja Alma Lehmuskallion ja työryhmän uutuusteos ”Sivuhenkilöt” Suomenlinnan Tenalji von Fersenin juhlatilassa.

SIRKUS

What the Cirk? -nykysirkusfestivaali

Sivuhenkilöt

Konsepti Henna Kaikula, Alma Lehmuskallio, Eira Virekoski, Teksti Eira Virekoski – Ohjaus Alma Lehmuskallio – Lavastus ja puvut Janne Vasama – Ääni Joonas Outakoski – Valot Ainu Palmu – Esiintyjät Milla Järvinen, Henna Kaikula, Saku Mäkelä, Ulla Raitio

Dive

Ohjaus Ville Walo Lavastus ja puvut Anne Jämsä – Valot Jere Mönkkönen – Ääni Joonas Pehrsson – Esiintyjä Salla Hakanpää

Svalbard Company: All Genius All Idiot

Suunnittelu ja esitys Benjamin Smith, John Simon Wiborn, Tom Brand, Santiago Ruiz Albalate – Lavasus Kasper Svenstrup Hansen – Valot Zuzana Režn – Puvut Michiel Tange van Leeuwen

Oman elämänsä sivuhenkilöt

Vaikka Hakanpään veden alla tapahtuvaan toimintaan perustuvaa Divea ei voi esittää muualla kuin uimahalleissa, niin eniten paikkasidonnainen oli mielestäni Sivuhenkilöt. Sen koko dramaturgia ja osittain toimintakin perustuivat Tenalji von Fersenin juhlatilan rakenteisiin ja muotoon, joita esitys käyttikin erittäin monipuolisesti hyväkseen niin visuaalisesti kuin sirkusteknisestikin. Kuluneet tiiliseinät loivat myös aivan omanlaisensa atmosfäärin viime vuosisadan alun hääkuvan henkiin heräävien ihmisten välisiin suhteisiin.

Vanhaa valokuvaamojen valokuvaustapaa taustafondeineen ja kameran räpsähdyksineen käytettiin myös rakenteellisesti ja symbolisesti siirtymissä kohtauksesta toiseen. Paljon symboliikkaa sisältyi myös Janne Vasaman suunnittelemien lavastuksen ja pukujen yksityiskohtiin kuten vaikkapa lasimurskalla peitetty ikkunalauta, jossa isoäiti ”asui” tai vaimon irtoavat kädet ja jalat.

Vähitellen Eira Virekosken kirjoittamista aluksi hyvin absurdeilta ja irrallisilta vaikuttavista kohtauksista muotoutui herkkä ja riipaiseva ihmissuhdekudelma, jonka keskeisin sisältö oli kykenemättömyys toisen kohtaamiseen ja koskettamiseen niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Vain eläintä saattoi koskettaa ja siksi ehkä oli parempi muuttua vaikka hevoseksi hellyyttä saadakseen.

Alma Lehmuskallion ohjaus perustui vahvasti fyysiseen ilmaisuun. Puheen ohella tilanteita kuljettivat ja tunteita ilmaistiin myös akrobatian keinoin.

Akrobaatti Henna Kaikulan omaan maailmaansa vähitellen katoava isoäiti oli koskettava roolityö ja hänen taiteilunsa ikkunalasien välissä vaikuttavaa. Milla Järvisen esittämän salaperäisen saksalaisen Gerdan vauhdikas ilma-akrobatia rautasängyn korkeassa päädyssä jäi etäisyyden vuoksi hiukan taustalle.

Epätoivoisesti elämää hallitsemaan pyrkinyt mutta tunteensa kivettänyt rampa vaimo  (Ulla Raitio) oli tavallaan tapahtumien keskipiste, jonka kautta kaikkea katseltiin. Naisten väliin sitten murskautui aviomies (Saku Mäkelä), joka toi tuskansa näkyviin vain lyhyin akrobaattisin purkauksin.

Sivuhenkilöt, jonka esitykset jatkuvat vielä joulukuun alkuun asti, on hallittu esityskokonaisuus, joka yhtä aikaa onnistuu olemaan sekä selittämätön että helposti vastaan otettavissa.

Huikea muodonmuutos

Köysiakrobaatti Salla Hakanpään Dive -esityksessä yhdistyy lumoavasti kaksi vastakkaista elementtiä, ilma ja vesi. Kolmen vuoden takaisessa palkitussa Pinta-esityksessä vesi oli mukana pärskeinä ja heijastavana peilinä. Nyt siihen sukelletaan konkreettisesti ja se on jopa ilmaa merkittävämpi akrobatiaympäristö.

Musta köysi vie valkoasuisen neidon syvyyksiin, jossa hänestä kuoriutuu aivan uusi ja verevämpi nainen. Ja tälläkin kertaa syynä on rakkaus kuin H. C. Andersenin klassikkosadussa pienestä merenneidosta. Rakkauden kohde on kalan ja hylkeen mieleen tuova hieman koominen mieshahmo. Ja ääni hengityksen muodossa on nytkin hintana muodonmuutoksesta.

Hakanpään taituruus on uskomatonta. Esityksen veden alaiset osuudet eivät ole vain pieniä pyrähdyksiä, vaan pitkiä kohtauksia, joissa tapahtuu paljon. Ne vaativat huikeaa oman kehon ja hengityksen hallintaa. Yleisö näkee kohtaukset tietenkin veden läpi, mutta ennen kaikkea livevideona, joka tuo tapahtumat esille aivan toisella tavalla.

Painottomuus tai sen illuusio on yhdistävä tekijä niin ilma- kuin vesiakrobatiassa. Mutta kun ilmassa köyden kanssa liikkeissä on voimaa ja tiukkaa hallintaa, vedessä kaikki on kevyempää ja pehmeämpää.

Taitavaa sekoilua

Svalbard Companyn neljän miehen, Benjamin Smithin, John Simon Wibornin, Tom Brandin ja Santiago Ruiz Albalaten palkittu esitys” All Genius All Idiot” oli runsaan tunnin mittainen tykitys visuaalista rähjäromantiikkaa, taitavaa ja monipuolista akrobatiaa, itse tehtyä livemusiikkia sekä runsain mitoin miehistä sekoilua ja uhoilua drag-elementtejä unohtamatta. Tietoisen kaoottiselta näyttävän kokonaisuuden punaisena lankana oli ihmisen eläimellisyys sekä nerouden ja idioottimaisuuden yhtäaikaisuus ihmisen toiminnassa.

Esitys siirtyi tempusta toiseen kuin ohimennen, kiinalaisesta tolpasta vertikaaliköyteen, päälläseisonnasta lattia-akrobatiaan. Välillä otettiin yhteen ja sitten taas tehtiin asioita yhdessä ilman sen kummempaa sisältöä tai päämäärää. Tai siis sellaiselta sen haluttiin näyttävän.

Erittäin hyvin yhteen toimivan ryhmän esitys oli mustanpuhuvan röyhkeä, mutta myös nautinnollisen viihdyttävä.

Annikki Alku

 

 

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Taju on Helsingin teatterisyksyn tumma mutta säkenöivä helmi

Kuva: Stefan Bremer
HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI
Liisa Urpelainen:
TAJU
Ensi-ilta 10.11.2016 Pengerkadun näyttämöllä
Ohjaus: Laura Jäntti 
Lavastus: Antti Mattila 
Puvut: Sari Salmela 
Valosuunnittelu: William Iles 
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala 
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen 

Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen 

Kuvassa: Ursula Salo, Santeri Kinnunen
Kuva © Stefan Bremer
Tyko-isän (Santeri Kinnunen) pitkä varjoa saa Taju Sallisen (Ursula Salo) kirjoittamaan lapsuutensa uusiksi ja isän ideaaliseksi.

Pengerkadun näyttämö on keskimääräisen marraskuun värinen. Ei siis valkoinen vaan epämääräisen siniharmaa. Näyttämön keskellä valkoisella jakkaralla istuu sisäänpäinkääntyneen näköinen nainen. Kohta häneltä otetaan rintaliivit pois. Ollaan kuitenkin  niin kaukana erotiikasta kuin suinkin pääsee. Liivit otetaan häneltä, ettei hän hirttäytyisi niihin.

TEATTERI

Helsingin kaupunginteatteri, Pengerkatu

Liisa Urpelainen: Taju

Ohjaus Laura Jäntti – Sävellys ja musiikin sovitus Eero Ojanen – Lavastus Antti Mattila – Puvut Sari Salmela – Valot William Iles – Ääni Mauri Siirala – Rooleissa Ursula Salo, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Rauno Ahonen Antti Lang

Liisa Urpelaisen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittaman”Taju”-näytelmän avauskohtauksessa ollaan Nikkilän mielisairaalassa, jossa kirjailija Irja Sallalla, syntyjään Taju Sallinen, on pysyvä sija. Häntä hoidetaan 50-lukulaisin mentelmin, enimmäkseen kovilla lääkkeillä, mutta näyttämöllä vilahtaa rajumpiin hoitomuotoihin kuten sähköshokkeihin viittavaa rekvisiittaa. Irja itse, tai siis Taju, hoitaa mielenhaavojaan omalla tavallaan: hän kirjoittaa isänsä elämäkertaan lapsuuttaan ja isäsuhdettaan sellaiseen kuosiin kuin se olisi voinut olla. Onnelliseksi.

Mutta valheelliseksi.

Taiteilijakuvausten jatkumoa

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtiin  pari vuotta sitten Liisa Urpelaisen puoliso Lauri Siparin kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama taitelijaperheen originelleista ongelmista kertova näytelmä ”Omatunto”. Se kuvasi kirjailija Juhani Ahon tasapainoilusa kahden naisen, vieläpä siskoksen, loukussa.

Samojen tekijöiden Taju-näytelmä on sille sukua, tosipohjainen kuvaus taiteilijaperheen omaperäisistä ja rankoista valinnoista. Mutta siinä missä Omatunto oli lähempänä keskitason kategoriaa ”ihan kiva”,  on Tajulla  paikka jossain ”erinomaisen” ja ”loistavan” välissä. Se on Helsingin teatterisyksyn helmi, hienosti kirjoitettu ja ohjattu draama, joka koskettaa ja kiinnostaa, itkettää ja naurattaa.

Suomen taiteen suuriin hahmoihin kuuluvan Tyko Sallisen (1879-1955) tyttären Tajun (1912-1955)  traagiseksi kääntyvistä elämänkohtaloista kertova draama taipuu moneksi. Se on sekä kehitys- että sairaskertomus, taiteilijakuvaus, intohimodraama, elävää musiikkiteatteria, välillä hulvatonta kabareetakin. Laura Jäntti on ohjannut tekstin läpikotaisin jänteväksi esitykseksi, jossa vuoristoratamaisuudetkin ovat vahvuuksia.

Tykö Sallinen näyttäytyy tässä esityksessä yksiselitteisen misogyynisenä henkilönä, jolle ei perhe-elämä lainkaan sovi . Sallinenhan tuli erityisen tunnetuksi Mirri-maalauksien sarjasta, joissa hän kuvasi vaimonsa Helmin (1888-1920) porsaanenäisenä, tahdottoman näköisenä toljottajana –  ilman muuta ilmeistä syytä kuin että Tyko ei tosiaankaan nähnyt naisissa mitään kaunista ja rakastettavaa.

Taju-tyttärensä hän halusi kasvattaa omien ajatustensa mukaisessa muotissa. Tyttöyteen kuuluvat hörhellykset piti poissuljettaman Sallisen perheen arjesta. Joulukuusikin oli parempi ilman koristeita, au naturel, ja lahjat olivat vihoviimeistä tingeltangelia.

Aika paljon Sallisen nais- ja perhekäsityksestä kertoo, että hän antoi hänen ja Helmin esikoistyttären Tanskaan muuttaneen  siskonsa kasvatettavaksi – vaimoltaan kysymättä. Se jätti perheen naisiin ikuiset arvet.

Sallisten avioliitto mureni lopullisesti 1916, ja Taju määrättiin erossa äidilleen, mutta Tyko kävi riistämässä hänet itselleen. Helmi murtui ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa muutama vuosi myöhemmin.

Lapsuutta korjaamassa

Urpelaisen näytelmä kertoo Tajun isäsuhteesta eri aikatasoissa ja elämäntilanteissa. Yhdellä tasolla nähdään välähdyksiä pikkutytön äidinkaipuusta, isän kunnioituksesta ja peloista. Toisella itsenäistyneen nuoren naisen emansipoitumista mutta myös vaikeuksi asettua minkäänlaisiin parisuhteisiin. Kolmas, armottomin ja värähdyttävin taso on suursodan kauheudet Saksassa kokeneen ja siksikin mieleltään järkkyneen kirjailija-Tajun yritys kirjoittaa juuri kuolleen Tyko Sallisen elämäkerta ja siinä samassa lapsuutensa uusiksi.

Ihan hienointa niin Urpelaisen tekstissä kuin Jäntin ohjauksessa on, että se ei ole sen enempää demonisoiva kuin uhriuttavakaan. . Tyko näyttäytyy kyllä naisvihaajana ja kotikutoisena machona, mutta ei ole välttämättä paha tahallaan. Luonne ja maailmankuva ovat vääristyneitä, mutta ei Tyko harkitusti pyri tekemään perheensä elämästä helvettiä – hän vain odottaa läheistensä sopeutuvan. Tajun mieli taas on jakautunut kahtia oikeastaan jo pienenä. Toinen puoli hänestä on Isän Tyttö isoin kirjaimin, toinen puoli pelkää ja vihaa. Isona hän putoaa jonnekin väliin, josta ei pääse ylös. Mutta hänessä on kaikissa synkissä käänteissäkin tallella tahto

Mustan ja kirjavan kohtaamisia

Jäntin ohjaus on täynnä hienoja liukumia kohtauksesta toiseen, äärestä ääreen. Saksalaisen ilotalon madamesta (väkevästi näyttelevä Iida Kuningas) kuoriutuu yhdellä viitan riisumisella Nikkilän sairaalan hoitaja ja Sallisten kotioloista hypätään vailla lonksahduksia 30 vuotta eteenpäin keski-ikäisen Tajun sisäisiin kamppailuihin. Eero Ojasen näyttämöllä soittama musiikki säestää liukumia ajatuksella –  muusikolla on esityksessä repliikitön mutta painava  rooli.

Tajun elämän vuoristoradalla surut ja ilot vaihtelevat rajusti, mutta loppuluisussa mennään jarrutuskyvyttömänä mustaa kohti. Näyttämölle ei kuitenkaan luoda vain musertavia kuvia ja hetkiä, vaan katsojan helpotukseksi päähenkilön sisäistä mollia helpotetaan hulvattomilla henkilöhahmoilla, joita elämä hänen eteensä heittää. Rauno Ahonen ja Antti Lang saavat sivurooleissa revitellä sydämensä kyllyydestä niin saksalaisina kabareetähtinä kuin Tajun sydämen valituiksi pyrkivinä hurmureina.

Näytelmän pieni sisäkertomus, Tajun ja saksalaisen, sotilassairaalasta takaisin rintamalle pakotetun Wernerin rakkaustarina, tuo näyttämölle ohikiitäväksi hetkeksi rakkautta ja siten toivoa.

Toisaalta ei päätarinassa ei kuljeta ihan päätyyn saakka. Tajun tragedian lopullinen piste jätetään armollisesti lyömättä.

Ursula Salo näytteli Jäntin ohjauksessa komeasti jo Omatunnossa, jossa hän oli nöyryytyksensä nielevä, mutta vahva Venny Soldan. Tajun nimirooli on  kuin luotu Salolle. Hänestä on aina löytynyt luontaista tyttömäisyyttä ja lapsenomaisuutta, mutta myös voimaa ja vimmaa. Tajun elämänkaaren esittämisessä tarvitaan näitä kaikkia, mutta myös kosolti herkkyyttä ja haurautta. Ja kaikkea Salolla  riittää, ihan äärirajoille asti:  näemme siis valtavan intensiivisen, lähelle tulevan roolityön.

Santeri Kinnusen näyttelijäkuva on Helsingin kaupunginteatterin viime vuosien töissä monpuolistunut. Tyko Sallisen rooli on uusi etappi tällä tiellä, hyvin kaukana niistä komediaveijareista, joita Kinnunen sai viime vuosikymmenellä tehdä putkeen. Ihan ilman veikeyttä hän ei Tykoakaan tee, mikä tuo tähän naisvihaajan hahmoon ripauksen inhimillisyyttä ja toisaalta hupaisaa kömpelyyttäkin.

Tyko-Santerissa tiivistyy jotain tämän näytelmän perusluonteesta. Vaikka aiheen perusvire on tumma, sen ei anneta jyrätä katsojan yli. Perhehelvetti, mielisairaala, sotakaan eivät ole keveämmän kosketuksen ulottumattomissa. Tragikomediaksi Tajua ei sentään tohdi nimittää, mutta mustan ja kirjavan naittavaksi taiteilijatutkielmaksi kyllä.

 

 

 

 

 

 

Keskustelua aiheesta