Kolumni

Mari Lahti

Kirjoittaja on terveystieteen tohtori, mielenterveystyön tutkija ja lehtori.

Mieletöntä touhua

Mitä tapahtuisi jos poliittista päätöksentekoa ohjaisi entistä enemmän näyttöön perustuva päätöksenteko? Se, että poliittiset päättäjät perustelevat päätöksensä tarkoin harkittuun parhaaseen mahdolliseen näyttöön ja tutkittuun tietoon, nykyisen sulle-mulle kaverikapitalismin sijaan? Tämä ajatus tuntuu kaukaiselta tämän päivän poliittisessa Suomessa. Vallalla on vähättelevä näkemys tiedon tuottajia kohtaan. Kaikki varmasti muistamme viimekeväiset pääministerin puheet ”kaiken maailman dosenteista”.

Joskus voisi olla hyvä kuunnella niitä, joilla on asiasta viimeisin tutkimustieto ja vuosikymmenen kokemus aiheesta.

Miksi ihmeessä päättäjiä ei kiinnosta mahdollisuus säästöön tulevaisuuden Suomessa?

Mielenterveysongelmista kärsii joka viides aikuinen ja puolet vakavista mielenterveydenongelmista alkaa jo lapsuudessa. Mielenterveysongelmista kasautuu suorien ja epäsuorien kulujen kautta yhteiskunnalle miljardien lasku. Tästä huolimatta mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyyn käytettävä rahasumma on pieni ja suurin osa käytettävistä rahoista menee kalliiseen korjaavaan hoitoon. Mielenterveyshäiriöt aiheuttavat paljon pitkäaikais- ja yhteissairastavuutta. Ne ovat yleisin syy päätymiseen työkyvyttömyyseläkkeelle ja keskeinen syy sairauslomille. Mielenterveydenhäiriöistä johtuva taakka yhteiskunnalle on kaikista sairausryhmistä suurin.

Miksi ihmeessä päättäjiä ei kiinnosta mahdollisuus säästöön tulevaisuuden Suomessa?

Poliittiset päätökset pitäisi aina arvioida. On kovin kestämätöntä, että tällä hetkellä tehdään lyhytnäköistä kvartaalipolitiikkaa. Silloin vaikutusten arviointi helposti unohdetaan. Tai on helppo unohtaa. Päätöksenteon tulee olla nykyistä läpinäkyvämpää, jotta me muut voisimme arvioida avoimesti, kuinka tehty päätös vaikuttaa kuntalaisten mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Moni päätettävä asia vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti kuntalaisen arkimielenterveyteen. Tästä hyvinä esimerkkeinä ovat vaikkapa terveydenhuollon saatavuus tai subjektiivinen oikeus päivähoitoon, työllistämispolitiikasta puhumattakaan.

Päätöksenteon tulee olla nykyistä läpinäkyvämpää, jotta me muut voisimme arvioida avoimesti, kuinka tehty päätös vaikuttaa kuntalaisten mielenterveyteen ja hyvinvointiin.

Tutkimusten mukaan poliittinen päättäjä, esimerkiksi kunnan luottamushenkilö, turvautuu kovin vähän parhaaseen mahdolliseen tutkittuun tietoon ja näyttöön päätettävästä asiasta. Tähän on varmasti olemassa monta syytä. Ensinnäkin, poliittisella päättäjällä on usein monta rautaa tulessa ja aika yksittäisen asian päättämiseen voi olla hyvin niukkaa. Toiseksi, saatavilla oleva paras mahdollinen näyttö päätettävästä asiasta, voi riippua esimerkiksi siitä, kuinka paljon viranhaltijat ehtivät tuottamaan tätä tietoa päätöksenteon tueksi.

Minusta tässä on jotain kummaa.

Meillä Suomessa on arvioitu olevan maailman paras koulutusjärjestelmä, mutta jostain syystä avoin dialogi ja vuoropuhelu tiedon tuottajien kanssa ovat vähentyneet. Erilaiset korkeakoulut, tiedeyhteisöt ja valtion tutkimuslaitokset tuottavat meille valtavan määrän tietoa, mutta jostain syystä tämä tieto ei valu päätöksenteon tueksi asti. Otetaanpa nyt vaikka esimerkiksi viimeaikainen keskustelu sotesta. Tutkimusten mukaan vain 20 % mielenterveyspotilaista saa laadukasta ja hyvää hoitoa. Ja noin puolet on kokonaan vailla hoitoa.

Mielenterveysongelmien takia hoitoa hakevista joka kymmenes joutuu odottamaan hoitoon pääsyään ja valtaosa ei saa sitä hoitoa mitä tarvitsee.

Sote-uudistuksessa puuhataan valinnanvapautta pirstaleisessa monituottajamallissa. Tämä taas sisältää riskejä mielenterveyspotilaan näkökulmasta. Osalle mielenterveyspotilaista palvelun tarjoaja on haasteellista valita, koska sairaus saattaa vaikeuttaa harkintaa ja toimintakykyä ja näin heillä ei ole samoja edellytyksiä valita palveluita. Tämän vuoksi tulee pitää erityisesti huolta siitä, että tuleva uudistus ottaa myös heidät huomioon. Toivon todella, että tässä tehdään riittävän laaja päätösten vaikutusten arviointi ennen uudistuksen täyttöön panoa.

Mielenterveysongelmien takia hoitoa hakevista joka kymmenes joutuu odottamaan hoitoon pääsyään ja valtaosa ei saa sitä hoitoa mitä tarvitsee. Jos tässä olisi kyse vaikka sydänperäisistä ongelmista niin uskoisinpa, että hoidon arviointi ja hoitoon pääsy olisi ratkaistu jo parhaalla mahdollisella tavalla. Suomessa edelleen mielenterveysongelmista kärsiviä syrjitään ja he kokevat stigmaa. Tämä on erittäin huolestuttavaa ja koituu yhteiskunnalle erittäin kalliiksi. Ilman oikeaa diagnoosia ja hoitoa asiakkaan tila voi heikentyä ja todennäköisyys korjaavaan kalliiseen hoitoon kasvaa.

Mielenterveysongelmista kärsivän ihmisen tulisi saada ajoissa hoitoa, jota tarvitsee.

Jos voisin suunnitella yhden asian toisin valtakunnan tasolla, se olisi seuraavaa: mielenterveyspalveluihin suunnattaisiin rahaa edes samassa suhteessa kuin somaattisten sairauksien hoitoon.

Koska muun muassa koulutus on myös hallituspuolueille sydämen asia, tässä muutama vinkki, miten satoja miljoonia saataisiin helposti käytettäväksi vaikka homekoulujen korjaamiseen. Mielenterveysongelmista kärsivän ihmisen tulisi saada ajoissa hoitoa, jota tarvitsee. Satsatkaa enemmän rahaa ennaltaehkäisyyn ja matalan kynnyksen palveluihin. Vaatikaa kaikista poliittisista päätöksistä mielenterveysvaikutusten arviointi. Uskon, että näin saisimme säästettyä pitkässä juoksussa satoja miljoonia euroja yhteiskunnalle.

Kolumni

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

Kyll määki Turuus…

Turussa Puutorin kulmalla sattui vastatusten kaksi rouvashenkilöä, rouva Nieminen ja rouva Karlsson. Niemiskä vaikutti hyvin alakuloiselta ja silmätkin punoittivat aivan kuin hän olisi itkenyt. Karlssonska tietysti osaaottavaisena heti kysyi, mikä on hätänä. Tähän Niemiskä, että mies oli perjantai-iltana lähtenyt ostamaan tulitikkuja eikä ole tullut takaisin, vaikka nyt on jo maanantai. Karlssonska rohkaisi heti: Mitä sää tommost porat, tosa on sul tikui!

Tämä juttu, jonka aikoinaan kuulin maineikkaan radiohenkilön Markku Heikkilän ohjelmassa ”Uutissi Turust” kuvaa mainiosti turkulaista luonteenlaatua, jonka kanssa nyt joudun totuttelemaan, kun olen nyt kuukauden verran asunut Turussa

Uudenkaupungin asioihin alkaa olla välimatkaa, mutta kyllä kiintoisia aiheita edelleen on. Esimerkkinä vaikkapa nämä vireillä olevat rakennushankkeet, joista keväällä totesin, että nyt kun kaupungin taloudessa on 3,3 miljoonan ylijäämä, heti innostutaan 70 miljoonan rakennushankkeista. Tähän virkahenkilö vastasi topakasti, että oikea luku on 30 miljoonaa. Nyt luku siis on 40 miljoonaa. Ja tästä vuodesta näyttäisi taas tulevan tappiollinen.

Ja kun ensin puhuttiin 20 miljoonasta ja sitten tuli 10 miljoonaa lisää ja sitten taas 10 miljoonaa lisää ja niin edelleen. Mikä on luku siinä vaiheessa, kun sopimukset allekirjoitetaan?

Kun 40 miljoonan summa jaetaan suunnitellulle 20 vuoden takaisinmaksuajalle, normaalilla laskuopilla lyhennyksiä tulee maksettavaksi 2 miljoonaa per vuosi.

Asia on toki hyvä, mutta ennen kuin suuren innostuksen vallassa tehdään kallis päätös, pitäisi tietää sen todellinen hinta ja miten se rahoitetaan. No, onneksi en enää ole tässä asiassa maksumiehen asemassa.

Niin, tuo otsikon lausahdus on hyvin vanhaa perua ja se on ajan myötä saanut monenlaisia sisältöjä. Alkunsa se lienee saanut siitä kun jossain provinssissa, ehkäpä juurikin Turun ja Porin läänin Uudellakirkolla kaksi tyttöä olivat jutelleet keskenään molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä ja toinen oli kysynyt: Oleks sää ollu poikatten kans niinko sillai? Toinen oli vastannut tiukasti: En. Tähän ensimmäinen: Emmää kans… paitti kerran Turuus. Siihen toinen: Kyll määki Turuus!

Raimo Korhonen

Kirjoittaja on toisinaanajattelija, sosiologi ja eläkeläinen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Mari-Elina Koivusalo

Kirjoittaja on turkulainen kaupunginvaltuutettu (sd.).

Katsooko Turku taaksepäin?

Kun Juha Sipilän hallitus vuonna 2015 päätyi rajaamaan lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta ja kasvattamaan ryhmäkokoja yli 3-vuotiaiden lasten varhaiskasvatuksessa, alkoi Suomessa kiivas keskustelu varhaiskasvatuksen merkityksestä ja kaikkien lasten tasavertaisista oikeuksista, joihin nyt oli tullut historiallisen suuri särö. Iso osa kaupungeista päättikin olla toteuttamatta hallituksen päätöksiä. Isot kaupungit kuten Helsinki, Espoo ja Turku ovat saaneet kiitosta siitä, että ne turvaavat lasten oikeuden ja tunnistavat sivistyksen arvon olemalla toteuttamatta hallituksen päätöksiä.

Turussa on kuitenkin noussut uudestaan keskusteluun nimenomaan kustannusnäkökulma peittäen alleen laadun ja tasa-arvon. Tänään kokoontuvalle kaupunginhallitukselle esitetään, että päätökset subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttämisestä ja ryhmäkokojen pitämisestä ennallaan avataan ja arvioidaan uudelleen ensi keväänä.

Tämä Turussa, joka haluaa profiloitua sivistyskaupunkina. Turussa, jossa juuri kaupunginjohtajavalinnankin yhteydessä painotettiin eteenpäin katsovaa, modernia politiikkaa. Turussa, jossa jokaisen lapsen tulisi olla tasavertaisessa asemassa ja yhtä arvokas.

Kaupungin pitäisi tuntea arvonsa ja merkityksensä sivistyksen ja tasa-arvon edistäjänä.

Helsinki laati juuri uuden kaupunkistrategian, jossa varhaiskasvatukseen otetaan entistä kunnianhimoisempi ote. Siinä linjataan seuraavaa:

”Helsinkiläisillä on tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet. Helsingissä säilytetään subjektiivinen päivähoito-oikeus ja varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitus nykyisellä tasolla. Varhaiskasvatuksen maksuttomuutta edistetään siten, että se on maksutonta viiden vuoden iästä alkaen vähintään neljä tuntia päivässä. Valtuustokauden aikana valmistellaan päätökset maksuttomuuden ulottamisesta myös nuorempiin ikäryhmiin. Varhaiskasvatuksessa panostetaan laatuun, työntekijöiden pysyvyyteen ja turvalliseen arkeen.”

Turussa ei olla vielä päästy strategian päivittämiseen asti, ja kehityksestä lienee turha elätellä toiveita, kun jälleen taistellaan ensisijaisesti sitä vastaan, ettei oteta askeleita taaksepäin.

Turku, joka positiivisessa rakennemuutoksessa on jo ehtinyt kehua nousevansa tuhkasta uudistusmielisellä otteella, uhkaa tehdä itse itsestään takapajulan erottumalla yhdellä aivan keskeisellä sektorilla esimerkiksi Helsingistä. Kaupungin pitäisi tuntea arvonsa ja merkityksensä sivistyksen ja tasa-arvon edistäjänä. Kaupungin pitäisi ymmärtää sillä olevan voimaa purkaa nyky-yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita, ei luoda niitä lisää. Jos tätä ei Turku ymmärrä, on kaupunki kaukana siitä roolista mikä sen muuttuvassa maailmassa pitäisi ottaa.

Mari-Elina Koivusalo

Kirjoittaja on turkulainen kaupunginvaltuutettu (sd.).

Petra Peltonen

Kolumni

Petra Peltonen

Kirjoittaja on SDP:n puoluehallituksen jäsen.

Presidentinvaalit ovat osa demokratiaa

Kaikissa vaaleissa, niin myös presidentinvaaleissa, on kyse ennen kaikkea vaihtoehtojen tarjoamisesta. Ilman ehdokkaita suomalaiset eivät voi tehdä aitoa valintaa, eikä synny vaaleihin olennaisesti kuuluvaa keskustelua niistä arvoista, joilla Suomea halutaan johdettavan.

SDP on asettanut presidentinvaaleihin oman ehdokkaan juuri näiden asioiden takia. Nyt jos koskaan, kun Suomen itsenäisyys täyttää sata vuotta, on meidän mietittävä tarkkaan kansakuntamme arvoja. Tasa-arvo. Rehellisyys. Turvallisuus?

Leiriydymme keskenämme samankaltaisen ihmisten seuraan ­– ja samalla olemme toisenlaisia vastaan.

Presidenttiehdokkaamme Tuula Haatainen sanoi taannoisessa Demokraatin haastattelussa viisaasti:

”Sitä, mistä sisäinen turvallisuus syntyy, ei liiemmin pohdita. Se syntyy nimenomaan siitä, ettei Suomessa ole ryhmiä, jotka on suljettu ulos ja joiden ääni ei kuulu. Ulossulkemisessa on kaikupohja nationalistisille liikkeille ja ääri-ilmiöille.”

Haataisen sanat puhuttelevat minua syvästi. Liian usein politiikka pyörii taloudellisten uhkakuvien ympärillä. Vähintään yhtä suuri uhka on kuitenkin se, etteivät suomalaiset enää koe samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin ennen. Leiriydymme keskenämme samankaltaisen ihmisten seuraan ­– ja samalla olemme toisenlaisia vastaan.

Haataisen tavoite laajentaa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua kestävän kehityksen ja sisäisen turvallisuuden teemoihin on kunnioitettava. Vaikka perinteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vallitsee Suomessa edelleen vahva konsensus, turvallisuus on enemmän kuin Hornet-hävittäjien hankintaa ja puhetta hyvistä naapuruussuhteista.

Yhteiskuntarauha rakentuu hyvinvoinnista ja uskosta parempaan tulevaisuuteen.

Hyvinvoivat ihmiset luottavat omaan tulevaisuuteensa. Tulevaisuudenuskoiset ihmiset eivät radikalisoidu tai pakene kotimaastaan. Yhteiskuntarauha rakentuu hyvinvoinnista ja uskosta parempaan tulevaisuuteen.

Presidentti on arvojohtaja, jonka valta on ennen kaikkea vaikutusvaltaa. Suomalaiset luottavat presidentti-instituutioon ja siksi presidentin sana on painava. Presidentillä on mahdollisuus toimia suomalaisia yhdistävänä voimana, joka kuuntelee hiljaistakin ja saattaa erilaiset näkökulmat yhteen.

Siksi Tuula Haatainen.

Petra Peltonen Petra Peltonen

Kirjoittaja on SDP:n puoluehallituksen jäsen.

Kolumni

Mari Lahti

Kirjoittaja on terveystieteen tohtori, mielenterveystyön tutkija ja lehtori.

Kun teot puuttuvat

Mikä näistä toimintatavoista on sinusta järkevää?

Kun navetta palaa jo,

  • kiellät koko navetan palamisen,
  • käyt tekemään paloturvallisuussuunnitelmaa, vai
  • alat sammuttamaan sitä hemmetin navettaa.

Suomessa eletään mielenterveystyön saralla tilassa, jota voidaan melkein verrata ylläolevaan tilanteeseen. Edellinen kansallinen mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaohjelma Mieli loppui vuonna 2015.

Nyt ollaan lähes tilassa, jossa kielletään, että koko navettaa on edes ollut olemassa.

Sipilän hallitus on kyllä linjannut ja puhunut asiasta kymmenen kaunista ja viisitoista kivaa, mutta teot puuttuvat.

Maailma muuttuu ja me toivottavasti sen mukana. YK:n kansainväliseen kestävän kehityksen agenda 2030 tavoitteisiin saatiin mielenterveys omaksi alatavoitteekseen, vaikka tämä vaatikin kymmenien vuosien suuren lobbaustyön maailman parhaimpien mielenterveystyön tutkijoiden puolesta.

On aivan kestämätön tilanne, että mielenterveys- ja päihdeongelmista johtuvat sairaudet tuovat yhden suurimmista tautitaakoista ja ovat kustannuksiltaan muita korkeammat, mutta samalla mielenterveystyöhän ohjautuva tutkimus- ja kehittämisraha on olematon.

90/10 sääntö (EI siis 80/20) toimii tässä.

Mielenterveysongelmat aiheuttavat 90 % kaikista kustannuksista, mutta siihen ohjautuva rahoitus on vain 10 % kaikesta lääke- ja terveystieteellisestä tutkimuksesta.

Miksi mielenterveystyön tutkimuksen rahoitus on näin päälaellaan?

Maailman poliittisesta ohjauksesta on puuttunut mielenterveyspainotus ja siihen kohdistuvat rahat ovat olleet pieniä. Euroopassa on toki tehty linjapaperi (ns. ”Green paper”) mielenterveystyön näkökulmasta, jolla ohjataan Euroopan unionin jäsenmaita kehittämään ja resursoimaan mielenterveystyötä, palveluita ja tutkimustyötä.

Mutta tämä paperi on jo yli kymmenen vuotta vanha ja vaatii pikaista päivitystä, jotta jäsenmaat voivat toteuttaa mielenterveyspalveluihin kohdistuvaa poliittista ohjausta ajanmukaisella tavalla.

Suomessa meillä on ollut erittäin hyvä ja toimiva kansallinen Mieli-ohjelma, jonka tavoitteisiin suurelta osin päästiinkin. Mutta valitettavasti moni asia jäi myös saavuttamatta. Sipilän hallitus on kyllä kirjannut hallitusohjelmaansa, että käynnistetään kansallinen mielenterveyttä edistävä ja yksinäisyyden ehkäisyyn tähtäävä ohjelma.

Näyttää kuitenkin sille, että tämä on jäänyt vain poliittisen jargonin tasolle.

Samaan aikaan meillä tehdään historiallista sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta, jossa useat lait kirjoitetaan uudestaan koskien myös mielenterveys- ja päihdetyön lakikokonaisuuksia. Toisaalta meillä on ollut pitkään trendinä psykiatristen sairaalapaikkojen vähentäminen ja avohuollon lisääminen, mikä tosin tapahtuu paikoin ilman siihen ohjattua resurssia. Suomessa ei myöskään ole kansallista itsemurhien ehkäisyyn tähtäävää ohjelmaa.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Vaikuttaa sille, että mielenterveyspuolen asiat ovat Suomessa poliittisen ohjauksen puitteissa heitteillä. Navetta palaa jo. Sitä on turha kieltää.

Poliittiset päättäjät. Suomen on palattava nykyaikaan. Perustakaa Suomeen kansallinen mielenterveys ja päihdetyön sekä itsemurhien ehkäisyyn tähtäävä ohjelma. Monelle se tulee olemaan liian myöhäistä, mutta monelle se tulee olemaan uuden elämän alku.

Mari Lahti

Kirjoittaja on terveystieteen tohtori, mielenterveystyön tutkija ja lehtori.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Mari-Elina Koivusalo

Kirjoittaja on turkulainen kaupunginvaltuutettu (sd.).

Tulevaisuus tehdään osaamisella

Alkuviikolla julkaistiin OECD:n Education at a Glance 2017 –raportti, joka vuosittain kuvaa OECD-maiden osaamistasoa, koulutusjärjestelmän tilaa ja rahoitusta sekä oppimistuloksia.

Tänä vuonna ei ole juuri julkisuudessa näkynyt puheenvuoroja uusimman julkaisun Suomea koskevista tuloksista. Ehkä ne eivät yllättäneet tai herätä enää oikealla tavalla intohimoja; tulokset ovat olleet laskussa jo vuosikymmenen.

Suomi on menettänyt 1990-luvun kärkipaikkansa koulutustasovertailussa. Korkeakoulutettujen osuudessa olemme OECD-maiden keskiarvon alapuolella. Suomessa vuonna 2016 korkeakoulutettuja oli 41 prosenttia 25–34-vuotiaiden ikäluokasta. Vuodesta 2005 nousua on 3 prosenttia kun samalla ajanjaksolla OECD-maiden keskiarvo on noussut 32 prosentista 43 prosenttiin.

Koulutusjärjestelmämme saattaa olla kriisissä.

Toinen huomattava poikkeama Suomen kohdalla nähdään varhaiskasvatukseen osallistumisasteessa, jossa Suomi on huomattavasti jäljessä muita OECD-maita ja aivan erityisesti Pohjoismaita. OECD-alueella lähes neljä viidestä (87 %) neljävuotiaasta osallistui vuonna 2015 varhaiskasvatukseen. Osuus on kasvanut vuosikymmenessä yli 11 prosenttiyksiköllä. Suomessa neljävuotiaiden osallistumisprosentti oli 2015 vain 74 eikä se juurikaan nouse viisivuotiaiden kohdalla. Pisa-tuloksissa nämä erot jo näkyvät.

Koulutusjärjestelmämme saattaa olla kriisissä, johon pahimmassa tapauksessa heräämme aivan liian myöhään.

**

Juha Sipilän hallituksen aikana on Suomessa viljelty sanaa ”kustannuskilpailukyky”. On sanottu, ettei tuottavuus ole niin korkealla, että jokaiselle kannattaisi maksaa työstä säällistä palkkaa. On sanottu, että Suomi häviää globaaleilla maailmanmarkkinoilla liian korkeiden palkkojen vuoksi. Silti koulutuksesta leikataan satoja miljoonia kaikilla koulutusasteilla, suhteellisesti eniten toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta.

Samaan aikaan Varsinais-Suomessa kannattaa tehdä Uudenkaupungin autotehtaalla Mersuja ja Meyerin telakalla Turussa jättiläisristeilijöitä. Alihankintaketjussa näiden ympärillä työpaikan löytää tulevina vuosina 20 000 uutta tekijää. Lääketeollisuus kukoistaa, kaivosteollisuus halusi jatkaa Turussa ja esimerkiksi Rolls Royce perusti kaupunkiin uuden tutkimuskeskuksensa. Muutamia mainitakseni.

Meidän kilpailukykymme tehdään maailman korkeimmalla osaamisella.

Tuskin kuitenkaan siksi että lounaisrannikolla tämä kaikki olisi erityisen halpaa edullisten palkkakustannusten vuoksi. Ei, vaan siksi että meillä on sellaista osaamista ja osaamisen tasoa kaikilla tasoilla missä kukaan muu ei voi kilpailla.

Myös Nokian nousuun kulminoitui suomalainen osaaminen sekä kyky tehdä aivan uudenlaisia innovaatioita, näyttää suuntaa johon koko muu maailma seurasi. Olimme askeleen edellä niin ideassa kuin osaamisessa sen toteuttamiseksi. Nokian tuhoon perustui sama myös kääntäen: muualla opittiin tekemään asiat yhtä hyvin ja innovaatiot lopahtivat. Tyydyttiin pysymään paikoillaan ja muut menivät ohi.

**

Suomesta tai Varsinais-Suomesta ei saa tulla uutta Nokiaa. OECD:n varoitukset koulutustasomme laskusta on otettava tosissaan. Globaaleilla markkinoilla Suomi ei voi kilpailla halpatyömaana, ei luonnonvaroilla. Meidän kilpailukykymme tehdään maailman korkeimmalla osaamisella. Digitalisaation kiihtyessä ihmisen on oltava tulevaisuudessa osaavampi kuin robotti; ihmisen on osattava rakentaa, ohjelmoida ja ohjata robottia. Muuten putoamme kelkasta.

Suomessa tulisi nostaa koulutuspolitiikka nyt talouspoliittisen keskustelun keskiöön. Emme tarvitse muuta kilpailukykyloikkaa kuin todellisen, tulevaisuuteen tähyävän osaamisloikan.

Mari-Elina Koivusalo

Kirjoittaja on turkulainen kaupunginvaltuutettu (sd.).