Šiškiniä arvostetaan erityisesti hänen tarkasta psykologisesta silmästään jatavastaan käyttää venäjää. Hän kirjoittaa synnyinmaastaan,  ja suhtautuu siihen ymmärtäväisesti ja pitäen sen asukkaita pääasiassa samanlaisina kuin muualla.

“Kaunokirjoituksi”a sisältää valikoiman novelleja Šiškinin uran varrelta. Suurin osa niistä on esseistisiä, mikä lisää niiden kiinnostavuutta. Šiškin analysoi Venäjän historiaa sepitteellisen kerronnan lomassa. Monissa tarinoissa on vahva omaelämäkerrallinen ote. Kirjailija puhuu itsestään. Hän peilaa omaa kohtaloaan keksimiinsä hahmoihin ja oikeasti eläneisiin ihmisiin.

Suomentaja Vappu Orlov on kirjoittanut Kaunokirjoituksiin lyhyet jälkisanat, joissa esitellään Šiškinin elämää ja uraa. Šiškinin oma ääni löytyi vähitellen. Hänen ensimmäiset julkaistut tarinansa olivat vielä melko perinteisiä, mutta pian hän alkoi tehdä monitulkintaisempaa proosaa. Orlovin mukaan niistä löytyy “omaelämäkertaa, runsaasti sitaatteja kirjallisuudesta, muistelmista ja asiakirjoista, fiktiota, kansanrunoutta ym.”

Tästä tietystä erikoisuudesta johtuen jotkut kriitikot ovat olleet Šiškinin teoksia arvostellessaan hieman ymmällään. Monet heistä ovat päätyneet suosittelemaan hänen kirjojaan sillä varauksella, että lukija on perinteisiä sääntöjä noudattamattomaan proosaan valmis.

Šiškinin rönsyilevä tyyli tuo mieleen turkkilaisen Orhan Pamukin. Kuten Orlov huomauttaa, Šiškinin proosa voisi helposti olla sen sisältämän monenlaisen aineiston takia raskasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kirjailija pehmentää tekstiään naiiviudella, jonka oppi omien sanojensa mukaan Leo Tolstoilta. Vaikeitakin asioita voi käsitellä oikealla otteella.
Šiškinille lämmettiin melko hitaasti, mutta hän on nauttinut kansainvälisestä huomiosta 2000-luvulla: “Šiškinin teokset ovat keränneet lukuisia palkintoja, mm. Venäjän kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot, ja niitä on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.”

Šiškin on tiiviissä yhteydessä Venäjän kirjallisuuden kaanoniin, vaikka ei asu maassa, ja vaikka hänen tarinansa eivät ole leimallisen venäläisiä. Šiškin suoritti asepalveluksen Neuvostoliitossa, mikä muokkasi sekin hänen sirpaleista identiteettiään: “Olen muuten ilmeisesti aina vain sen olemattoman maan olemattoman armeijan reservinupseeri.”

Kirjailija ymmärtää, että hänen muuttamisensa Sveitsiin etäännytti hänet venäjän kielestä, sen kehityksestä. Hän suhtautuu asiaan rennosti, vaikka pitääkin kieltä ylipäätään potentiaalisesti vaarallisena: “Kielen tehtävä onkin Baabelin tornin rakentamisesta lähtien ollut synnyttää väärinkäsityksiä.”

Kaunokirjoituksia on enimmäkseen helppolukuinen, mistä kiitos kuuluu Šiškinin lisäksi suomentaja Orloville. Kaikki ajatukset eivät kuitenkaan avaudu helposti, koska Šiškin ei aina onnistu tavoitteessaan puhua monimutkaisista asioista yksinkertaisesti. Hän sortuu välillä omaan näppäryyteensä.  Parhaimmillaan kokoelma on yksityistä ja yleistä saumattomasti yhdistävissä kertomuksissa, kuten novellissa “Pyhän Markuksen kellotorni”. Se koostuu pääosin Šiškinin löytämistä kirjeistä, joita kaksi todellista henkilöä lähettivät toisilleen 1900-luvun alun paikkeilla. Novellissa avataan tyylikkäästi kumouksellista liikehdintää, joka johti Venäjällä kommunistisen diktatuurin syntyyn. Samalla Šiškin kertoo kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen traagisen tarinan.

Venäläinen sielu

Eräs venäläisten kirjailijoiden ikuisista pakkomielteistä on ollut kysymys venäläisestä sielusta. Mikä se on? Miten se ilmenee? Mihail Šiškin käsittelee hänkin tätä kysymystä, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän pitää vastausta monimutkaisena, eikä pelkää siihen liittyviä ristiriitoja.

Šiškinin mielestä venäläinen kirjallisuus on ollut 1800-luvulta lähtien tärkeä vastavoima maan vallanpitäjien loputtoman oloista mielivaltaa vastaan. Kirjoista löytyy apua, kun maailma tuntuu pahalta: “Venäläisen kirjallisuuden kieli on Nooan arkki. Yritys pelastua. Siilipuolustus. Sanojen saareke, jolla on määrä saada ihmisarvo säilytetyksi.”

Kaunokirjoitusten sävy on rohkaiseva. Elämä voittaa aina, jopa ja etenkin Venäjällä, joka on kärsinyt värikkään historiansa aikana enemmän kuin tarpeeksi. Yksilön vaikutusmahdollisuudet voivat olla vähäiset, mutta hän voi Šiškinistätehdä osansa tilanteen parantamiseksi esimerkiksi kirjoittamalla: “Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.”

Esa Mäkijärvi