Turva – Hymy

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Miksi ihmeessä naapurini Ilkka tekee näin? Luulisi, että kahden lapsen isällä olisi ”tärkeämpääkin” tekemistä.

Naapurini Ilkka on hämmästyttävä persoona. Vaikka hän elää kiireistä ja stressaavaa opettajan arkea, silti hän on aina valmis auttamaan. Kun elokuussa lähdimme perheen kanssa lomamatkalle, Ilkka vei koko porukan oma-aloitteisesti lentoasemalle. Viikon kuluttua hän oli hymyilevänä vastassa kentällä. Tottuneesti hän nappasi osan matkatavaroistamme käteen ja kantoi autoon. Kotiin tultuamme viikon postit odottivat lajiteltuna keittiömme pöydällä ja jääkaappiin olivat ilmestyneet aamupalatarvikkeet.

Miksi ihmeessä hän oikein tekee näin? Luulisi, että kahden lapsen isällä olisi ”tärkeämpääkin” tekemistä. Eikö vähempikin olisi riittänyt?

Tällainen puhdas, epäitsekäs ystävällisyys vaikuttaa harvinaiselta, mutta ei se ole kovinkaan poikkeuksellista. Tutkimuksissa on havaittu, että suurimmassa osassa ihmisten vuorovaikutusta piilee iso annos ystävällisyyttä. Itse asiassa koko ihmislajimme menestys perustuu juuri huolenpitoon ja hyväntahtoisuuteen. Kyky yhteistyöhön on pitänyt lajimme hengissä läpi vaikeiden historiallisten vaiheiden. Arjen ystävällisyydestä ei vain kirjoiteta tarpeeksi, sen vuoksi hienot tarinat välittämisestä jäävät suurelta yleisöltä piiloon.

Mikäli ystävällisyys ei ole aitoa eikä perustu totuuteen, se ei ole enää ystävällisyyttä.

Hyväntahtoisuus on yksilön elämän kannalta hyvin tärkeä ominaisuus. Tutkimukset kertovat, että ystävälliset ihmiset ovat terveempiä ja elävät pitempään, ovat suositumpia ja tuotteliaampia, menestyvät paremmin liike-elämässä ja ovat muita onnellisempia. Toisin sanoen ystävälliset ihmiset elävät kiinnostavampaa ja tyydyttävämpää elämää. Heillä on myös paremmat valmiudet kohdata kriisitilanteet kaikessa villissä ennalta-arvaamattomuudessaan ja pelottavassa epävakau­dessaan.

Ystävällisyys on räjähtävä voimavara, joka lisääntyy sitä tuhlaamalla. Se toimii lääkkeenä kaikkiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, jopa sote-uudistukseen! Nimittäin sote-uudistus ilman ystävällisyyttä ei koskaan saavuta sille asetettuja tavoitteita: Potilaat, joita kohdellaan empaattisesti ja joista huolehditaan, kärsivät vähemmän ja paranevat nopeammin. Politiikan kentällä ystävällisyys on taas ylivallasta ja ajojahdista luopumista, toisten näkökantojen ja heidän tarpeidensa sekä menneisyytensä tunnustamista. Ihmisarvo on jakamaton poliittiselle vastustajallekin.

Aito ystävällisyys vaatii kuitenkin rehellisyyttä. Mikäli ystävällisyys ei ole aitoa eikä perustu totuuteen, se ei ole enää ystävällisyyttä. Se on väkinäistä, muodollista kohteliaisuutta. Se ei silloin tule sydämestä vaan pelosta. Ystävällinen ihminen on valmis kertomaan epämiellyttävän totuuden. Kohtelias välttää yhteenottoa, väittää pitävänsä hauskaa, vaikka on tylsistynyt, sanoo kyllä, kun tarkoittaa ei ja hymyilee, vaikka kärsii sisäisesti.

Lupasin tuoda tuttuun tapaan Ilkalle joulukuusen appiukon metsästä.

Joulun ja uudenvuoden aika herkistää meidät katsomaan elämäämme taakse- ja eteenpäin. Mietimme tulevia siirtojamme ja teemme itsellemme lupauksia. Entä jos lupauksesi liittyisikin tänä jouluna ystävällisyyteen. Lupaat katsoa itseäsi ja maailmaa hieman lempeämmin. Päätät olla hieman onnellisempi ja antaa enemmän aikaasi lähimmäisten tukemiseen. Alat tehdä matkaa kohteliaasta ystävälliseksi. Päätät siis mullistaa elämäsi.

Tätä kirjoittaessani Ilkka soitti ovikelloa. Hän tuli toivottamaan hyvää joulua ja ojensi vaimolleni ihastuttavan joulutähden. Meilläkin oli Ilkan perheelle joulumuistaminen. Joimme lasit glögiä ja puhuimme joulunvietosta. Lupasin tuoda tuttuun tapaan Ilkalle joulukuusen appiukon metsästä. Näin se toimii, puolin ja toisin.

Lähteet: Ferrucci, Piero, Ystävällisyys – Hyväntahtoisuuden voima, 2016

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Teemu Laajasalo teki gradunsa masturboinnin etiikasta ja esiintyi PIMPPI-paidassa – ihailin hänen rohkeuttaan, mutta keihäs ei pysynyt sektorissa

”Mitä suurempi valo, sitä pitempi varjo.” Tämä lause taitaa olla yksi tunnetuimmista ihmislajin kirjoittamattomista ominaisuuksista. On tietenkin sääli osoittaa kyynisyyttä ihmiskunnan suurimpia persoonia kohtaan, mutta näin se vain tuppaa olemaan, eikä Helsingin tuore piispa tee tähän havaintoon poikkeusta.

Tunnen Teemu Laajasalon hyvin jo opiskeluajoilta. Muistan hänen terävän ja läpitunkevan katseensa sekä huikeat verbaaliset kyvyt. Opiskeluissa kaikki tuntui sujuvan Teemulta kuin letkajenkka. Hän selvitti opinnot ennätysajassa ja vihittiin Suomen nuorimpana pappina Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan.

Kun Teemu oli jättänyt gradunsa masturboinnin etiikasta, hän esiintyi viimeisissä teologibileissään paidassa, jossa luki punaisella PIMPPI. Ihailin hänen rohkeuttaan ja ajattelin silloin jo, että tuon miehen keihäskaari kantaa pitkälle, kunhan pysyy sektorissa.

Kyse on holtittomasta elämänasenteesta enemmän kuin yksittäisistä kuittirikkeistä.

Kun Teemua oltiin hypettämässä Helsingin piispaksi, olin ensimmäisten joukossa ilmaisemassa tukeani Teemulle. Vaikka pidin hänen viestinnällisiä kykyjään ylivoimaisina, en silti kannattanut Teemua vain hänen valonsa takia. Tuin häntä, koska tiesin hänen tekevän myös hyvää siellä, mihin julkisuuden valokeila ei osu.

Kun silloinen vaimoni tuskaili kasvatustieteen gradunsa kanssa, Teemu auttoi ja rohkaisi vaimoani niin, että lopulta yliopistollinen lopputyö valmistui töiden ohessa. Teemu oli kasvatustieteen lehtorina perheellemme korvaamaton tuki.

Viime viikon tiistaina toimituksemme sähköpostiin rävähti uunituoreen piispan poikkeuksellinen syntilista. Kirkkoaktiivi Johanna Korhonen oli kunnianhimoisen toimittajan tarkkuudella tehnyt puhuttelevan selvitystyön Teemun harkitsemattomasta luottokortin käytöstä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että eikö Teemu todellakaan uskonut, että nämä tiedot tulisivat joskus esiin?

Miten hän edes uskalsi lähteä piispakisaan nämä epäselvyydet alitajunnassaan? Keihäs oli lentänyt kauas, mutta nyt ei todellakaan enää pysynyt sektorissa. Kyse on holtittomasta elämänasenteesta enemmän kuin yksittäisistä kuittirikkeistä.

Teemun reagointi kuittiepäselvyyksien paljastuttua on kuin anteeksipyynnön oppikirjasta. Hän kiirehti nopeasti pahoittelemaan tilannetta ja lupasi korvata aiheuttamansa yksityismenot seurakunnalle. Jo muutaman päivän päästä hän esiintyi Asianajapäivillä tutun huumorintajuisena vitsailemalla siitä, miten taksikuitit pitää säilyttää asianmukaisesti. Osa yleisöstä nauroi.

Moni on kysellyt aiheellisesti, eikö piispan anteeksipyyntö riitä? Kysymys on aiheellinen ja menee ihmisarvon ytimeen. Kun piispalla sauva karkaa sektorista ulos, anteeksiannon pitäisi riittää.

Toisin on velkaongelman kanssa taistelevalla ihmisellä, joka muutaman kuukauden vuokrarästin vuoksi menettää luottotietonsa, eikä saa edes omaa puhelinliittymää viiteen vuoteen. Me ihmiset emme todellakaan ole samalla lähtöviivalla.

Joku päivä onni kääntyy.

Kirkolliskokousedustaja Helena Paalanne kiteytti mielestäni Teemu-gaten nasevasti omassa blogissaan:

”Häpeä on hirvittävä taakka, ja se lankeaa kannettavaksi sille, jonka rikkomuksiin valokeila osuu. Silloin ei auta asioiden hengellistäminen, ei vitsailu eikä selittely. Häpeä on vain pakko kantaa ja katsoa, mihin se tie johtaa. Häpeä on asia, jota on vaikea kestää. Siksi sille tarjotaan lääkkeeksi liian helposti halpaa armoa. Armo on tässä tapauksessa halpaa, jos toisen puolesta selitellään asioita parhain päin, yritetään kääntää katseet toiseen suuntaan, ammutaan viestintuoja ja lopuksi heittäydytään rukoukseen.”

Vaikka keihäästä katkeaisi pää, joku päivä onni kääntyy. Sekin on elämän laki.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

380 työhakemusta 2 vuodessa ilman tuloksia – eikö kielikuva hallituksen ”aktiivimallista” niskalaukauksena ole oikeutettu?

Afrikkalaisessa tarinassa kerrotaan kuninkaasta, jonka vaimo on jatkuvasti surullinen ja heikko. Eräänä päivänä kuningas huomaa, että kuningaskunnan lähellä asuvalla kalastajalla on vaimo, joka on terveyden ja onnellisuuden perikuva. Kuningas kysyy kalastajalta: ”Kuinka saat pidettyä vaimosi onnellisena?” Kalastaja vastaa: ”Se on helppoa. Annan hänen nauttia kielestä.”

Kuningas on tyytyväinen ja arvelee löytäneensä ratkaisun. Hän komentaa kuningaskunnan parhaat teurastajat hankkimaan laadukkainta kieltä, mitä valtakunnasta löytyy. Surullinen vaimo syö kielestä tehtyjä herkkuja useampana päivänä, mutta heikkenee entisestään. Kuninkaan toiveet valuvat tyhjiin.

Kuningas menee kalastajan luo vihaisena ja sanoo: ”Vaihdetaan vaimoja. Minä haluan iloisemman puolison.” Kalastaja on surullinen, mutta kuninkaan tarjouksesta ei voi kieltäytyä.

Aikaa kuluu ja kuninkaan tyrmistykseksi myös uusi vaimo sairastuu ja muuttuu surulliseksi, mutta hänen entinen, kalastajan kanssa elävä vaimonsa hehkuu terveyttä ja iloa. Eräänä päivänä ex-vaimo tapaa kuninkaan, joka tuskin tunnistaa häntä. Kuningas on ihmeissään ja kyselee, mitä vaimolle on oikein tapahtunut. ”Joka päivä uusi mieheni istuu kanssani, kertoo minulle tarinoita, kuuntelee minua, laulaa, saa minut nauramaan, pitää minut elävänä. Sitä tarkoittaa kielestä nauttiminen, minulle puhutaan ja osoitetaan huomiota”, on vastaus.

Kun mustelma on parantunut, kielen kylvämä myrkky kiertää ruumiissamme lopun elämämme.

Kieli on yksi terävimpiä ja vaikutusvaltaisimpia asioita koko maailmassa. Kuten äskeinen tarina todistaa, sen avulla voi kääntää koko elämän suunnan. Kylvämällä kielellisiä siemeniä ihmissuhteisiin, syntyy yhteisöllisyyttä ja lämpöä.

Kieli voi myös toimia päinvastoin. Se voi myrkyttää perhe- tai työyhteisön. Jokainen muistaa varmaan jonkun lauseen, joka on loukannut sydänjuuria myöten. Kielen voima on usein jopa nyrkkiä vahvempi. Kun mustelma on parantunut, kielen kylvämä myrkky kiertää ruumiissamme lopun elämämme.

Kysyin jokin aika ystäviltämme illanistujaisissa, mikä on pahin asia, mitä olette koskaan sanoneet tai saaneet kuulla? Yksi ystäväni kertoi äitinsä sanoneen hänelle useaan otteeseen, että ”sinua ei olisi koskaan pitänyt synnyttää. Olisinpa tehnyt abortin”.

Eikö kansalaisten hätää olisi saanut ilmaista juuri kuten se oli sanottu?

Mikä sitten on parasta, mitä sinulle on sanottu? Yksi ystäväni kertoi, että tärkeintä oli lapsena kuulla vanhemmiltaan olevansa aina tervetullut kotiin. ”Niin pahaa asiaa et maailmassa ole voinut tehdä, ettetkö kotiin ole tervetullut.” Toinen kertoi taas merkityksellisimmän lauseen tulleen opettajan suusta, kun koulunkäynti oli tuottanut vaikeuksia. Opettaja oli sanonut surkean koetuloksen jälkeen: ”Minä uskon sinuun, älä luovuta.”

Politiikassa kielen ja kynän voima on aivan valtavassa roolissa. Kun Antti Rinne kertasi saamaansa kansalaispalautetta Aamulehden haastattelussa loppiaisaattona, oli palaute yllättävänkin kovaa. Eikö kansalaisten hätää olisi saanut ilmaista juuri kuten se oli sanottu? Eikö kielikuva hallituksen ”aktiivimallista” niskalaukauksena ole oikeutettu, kun lausuja on kahden vuoden aikana lähettänyt 380 työhakemusta ilman tuloksia?

Suurin limbo Rinteen sutkautuksesta luettiin tiistaiaamun Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta, jossa annettiin retorisia ohjeita parempaan argumentaatioon: ”Jos Rinne halusi viitata sisällissotaan, yleisluontoinen viittaus olisi voinut toimia paremmin, esimerkiksi näin: Monella kansalaisella ovat tulleet mieleen sisällissotaan johtaneet tapahtumat.”

Annan Hesarille ilmaisen neuvon: Joskus voi olla viisaampaa vaieta kuin avata suu ja poistaa kaikki epäilykset.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Stockmannin reaktio Tiernapojat-kohuun veti ainakin minut vakavaksi – ihonvärin nostaminen sanoman ytimeen kielii aikuisten pikkumaisuudesta

Lapsuuteni joulunaika oli täynnä draamaa. Ensin harjoiteltiin joulukuvaelmaa, jossa minulle usein lankesi paimenen rooli. Rooliasusteena oli äidin kylpytakki ja tyynynpäällisestä tehty huivi, joka kutitti joka joulu. Kun enkelit ilmoittivat suuren ilosanoman, tuli minun repliikkini vuoro. Sydän pamppaili kiivaasti, kun sain viimein sanottua:” Menkäämme nyt Beetlehemiin katsomaan Jeesus- lasta.”

Toinen joulun draama, joka jätti vahvan muistijäljen, oli Tiernapoikakuvaelma. Jännittävintä oli nähdä oma isä Murjaanien kuninkaan roolissa. Äidin vaatekaappia oli jälleen pengottu, sillä isän roolivaatteeseen kuului mustat nailonsukkahousut, jotka oli kiskottu naaman peitteeksi markkeeraamaan tummaa ihonväriä.

Miekkailukohtaus eteni vuodesta toiseen samaa kaavaa pitkin: Kiivaan taistelun jälkeen Herodes löi miekan Murjaanin kädestä ja kamppailun voittajasta ei ollut epäselvyyttä; Herodes murskasi Murjaanien kuninkaan joka ikinen joulu.

Stockmann päätti kylvää joulumieltä tekemällä Tiernapoikavideon.

Tiernapoikakuvaelma rantautui Suomeen Keski-Euroopasta 1880-luvulla. Oulun seudulla traditiosta tuli niin suosittu, että kilpailevien ryhmien piti hankkia esityslupa poliisilta. Kaupunki jaettiin eri ryhmien kesken vyöhykkeisiin, jotta vältyttäisiin tappeluilta. Runsainta tiernapoikainnostus oli 1960-luvulla, jolloin myös muuan Matti Ahdekin oli ryhmineen aktiivisesti liikkeellä.

Tänä jouluna tavaratalo Stockmann päätti kylvää joulumieltä tekemällä Tiernapoikavideon. Sen saama palaute yllätti kuitenkin tavaratalon viestinnän. Muutamissa kommenteissa video ymmärrettiin tukevan ”sortavia rakenteita”, koska vaaleaihoinen ihminen oli maskeerattu tummaihoiseksi. Lisäksi Murjaanin kuninkaan kokema nöyryytys miekkailukisassa oli muutamalle palautteen antajalle liikaa.

Mainettaan varjeleva tavaratalojätti reagoi palautteeseen välittömästi ja poisti videon sivuiltaan. Asiaa viestintä kommentoi siten, että ”harkintakyky petti”.

Stockmannin reaktio veti ainakin minut vakavaksi. Jos suomalaisen joulun keskeinen draama koetaan yksinomaan ”sortavia rakenteita” suosivaksi, ollaan aika heikoilla jäillä.

Se, että tiernapoikanäytelmässä on mustaihoinen kuningas, kertoo vain siitä, että koko siihen asti tunnettu maailma tuli kumartamaan Jeesus-lasta Beetlehemiin.

Tiernapoikadraamassa näytelmän pahis ei kuitenkaan ole Murjaanien kuningas, vaan Herodes, joka verenhimoissaan haluaa ”tappaa ja virtaan heittää” kaikki pienet poikalapset, jotta Jeesus-lapsi saataisiin hengiltä. Murjaani on koko draamassa kovin sivuosassa. Ihonvärin nostaminen sanoman ytimeen kielii enemmän aikuisten pikkumaisuudesta kuin todellisesta draamantajusta.

Maailma on täynnä arkkitarinoita ja draamoja, joita on tänä päivänä vaikea arvioida tai selittää. Se, että tiernapoikanäytelmässä on mustaihoinen kuningas, kertoo vain siitä, että koko siihen asti tunnettu maailma tuli kumartamaan Jeesus-lasta Beetlehemiin. Se, että Murjaani häviää kertomuksessa Herodekselle miekkailussa, voidaan toki tulkita valkoisen rodun ylivallaksi, mutta meneeköhän tulkinta tässä kohtaa liian pitkälle.

Olen itse ollut edistämässä Oulun seudulla tiernapoikaperinnettä, ja monet tummaihoiset pojat ylpeydellä haluavat näytellä Murjaanien kuninkaan osan. Monet tummaihoiset kokevat, että on hienoa, että suomalaisessa jouluperinteessäkin on tilaa myös toisten kulttuurien edustajille. Hekin ovat osa suomalaista joulua.

Muutaman päivän kuluttua on loppiainen ja päättyy joulunaika. Juuri loppiaiseen liittyy kertomus Itämaan tietäjistä ja tiernapojista. Loppiaisen viesti sopii hienosti monikulttuuriseen Suomeen ja maailmaan; eri uskonnoista ja roduista huolimatta elämme samaan taivaan alla. Meillä on yhteinen päämäärä – maailman rauha.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Myönnän, että #MeToo-ilmiö osuu ihon alle, sillä joku on voinut kokea räväkät ja rohkeat puheeni sopimattomiksi ja loukkaaviksi, kirjoittaa päätoimittaja Mikko Salmi

Tiistaina Suomen eduskunta tarttui presidenttiehdokas Tuula Haataisen aloitteesta ajankohtaiseen #MeToo-kampanjan herättämään keskusteluun naisten seksuaalisesta ahdistelusta. Kun me Suomessa vielä vasta harjoittelemme keskustelua aiheesta, Ruotsissa on jo täysi rähinä päällä. Poliittinen järjestelmä on naapurimaassamme jo jonkinlaisessa kriisissä, sillä valtiopäivien puhemies on syytösten kohteena.

Saas nähdä, mihin Suomessa polemiikki oikein vie. Keskustelua on kuitenkin turha pelätä, sillä sosiaalisen median paljastukset kertovat, että ongelma on todellinen.

#MeToo-kampanja sai alkunsa, kun näyttelijä Alyssa Milanon rohkaisi naisia kertomaan Twitterissä kokemastaan seksuaalisesta ahdistelusta. Seuraavan vuorokauden aikana aihe keräsi yli puoli miljoonaa twiittiä. Valtava viestien tulva laittoi ensin elokuvateollisuuden polvilleen ja aihe levisi tulipalon lailla koko maailmaa koskevaksi.

#MeToo-ilmiö kertoo jälleen kerran sosiaalisen median tarpeellisuudesta; enää valtamedia ei määrittele keskustelunaiheitamme, vaan yksittäisen ihmisen kysymysmuotoon puettu viesti voi puhkaista mätäpaiseen tutkivan journalismin tavoin.

#MeToo haastaa meidät miehet pohtimaan omaa käyttäytymistämme ja puheitamme.

Myönnän, että #MeToo-ilmiö osuu ihon alle. Vaikka en ole naisia fyysisesti lähennellytkään, on joku voinut kokea räväkät ja rohkeat puheeni sopimattomiksi ja loukkaaviksi. En kiellä, etteikö joku olisi niitä voinut ahdisteluksikin luulla, vaikken ole koskaan niitä sellaisiksi tarkoittanut. Ihmisiä ei aina ole helppo lukea, ja sen vuoksi jokin huumoriksi tarkoitettu sanomani on voinut kuulijan korvassa tuntua ahdistelulta.

#MeToo haastaa siis meidät miehet pohtimaan omaa käyttäytymistämme ja puheitamme. Juuri tämän vuoksi kampanja onkin niin korvaamattoman tärkeä. #MeToo voikin olla uusi alku monille meistä miehistä, joka on sosiaalista mediaa seuranneena kokenut piston sydämessään.

Henkinen ja fyysinen koskemattomuus on ihmisoikeuksista tärkeimpiä. Tämä koskee niin seksuaalista ahdistelua kuin muuten fyysistä ja psyykkistä loukkaamista. Olen #MeToo-kampanjan aikana toivonut myös keskustelua ihmisen ulkomuodon arvostelun kipeydestä. Ylipainosta tai masennuksesta huomauttaminen ja irvaileminen kuuluvat seksuaalisen ahdistelun ohella moraalittomiin tekoihin. Arvostellessamme toisen ulkonäköä tai vaikka älyä ylitämme rajan, jonne kenelläkään ei ole asiaa.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, ettei kysymys ollut äänenmurroksen etenemisen testaamisesta, vaan seksuaalisesta häirinnästä.

#MeToo-ilmiö on herättänyt minussakin kipeän muiston kouluajalta. Kävin musiikkiluokkaa Turussa, jossa yläasteikään tultaessa pojille koitti äänenmurros. Jotta olisimme voineet jatkaa laulua kuorossa, oli hyvä tutkia, miten äänenmurroksemme etenee. Näin ainakin meille kerrottiin!

Musiikinopettajamme pyysi välitunnilla luokkamme poikia yksitellen luokkaan, jossa hän ”tutki” äänenmurroksemme etenemistä. Kun minun vuoroni tuli, ihmettelin, miksi äänenmurroksen vuoksi minun piti avata vyöni? No, avasin kiltisti housuni ja asetuin pulpettien päälle makuulleni. Musiikinopettaja kosketteli ensin kaulaani ja rintaani, jonka jälkeen hän vei kätensä vatsalleni ja lopulta raotti alushousujani ja hipaisi penistäni. Sitten hän lopetti, kehotti pukeutumaan ja sanoi kaiken olevan kunnossa.

Tilanne oli vähintäänkin hämmentävä. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, ettei kysymys ollut äänenmurroksen etenemisen testaamisesta, vaan seksuaalisesta häirinnästä.

Kokemus on yhteinen kymmenille koulumme oppilaille. Siitä on jäänyt jälki. Sen kanssa voi elää, mutta kivaa se ei ole. Juuri tämän vuoksi #MeToo on niin tavattoman tärkeä juttu.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päivähoito on idioottivarma bisnes, ja päättäjät kiljuvat riemusta; miten tässä näin on oikein päässyt käymään?

Samaan aikaan kun kansanedustajat ja kuntapäättäjät käyttävät retoriset ruutinsa sote-uudistuksen haukkumiseen, kuntien kulisseissa tapahtuu megaluokan julkisten palvelujen yksityistämistä ilman suurempaa äläkkää. Marraskuussa julkaistujen verotietojen mukaan loistobisnes löytyy nimittäin päivähoidon piiristä. Suurin voittaja on oululaislähtöinen Touhula-päiväkotiketju, joka 66 miljoonan liikevaihdolla saavutti vuonna 2016 yli 3 miljoonan liikevoiton.

Pohjoismainen sijoitusyhtiö EQT äkkäsi hyvin Touhulan markkinaraon ja osti enemmistön yhtiöstä viime vuonna. Tänä vuonna yhtiö tavoittelee yli 90 miljoonan liikevoittoa. Yhtiöllä on jo nyt 150
yksityistä päiväkotia ja määrä lisääntyy vauhdilla. Kyseessä on mittava julkisten varojen siirto yksityisten taskuun.

Yksityiset päiväkodit haluaisivat tarjota enemmän paikkoja erityislapsille ja vuorohoitoa tarvitseville.

Sijoitusyhtiöt eivät tee hyväntekeväisyyttä. Suomalainen päiväkotibisnes osoittautuu vain päivä päivältä yhtä kannattavammaksi. Kun sote-kuviossa pelätään terveysbisneksen keskittymistä, päiväkotimaailmassa keskittyminen on jo hyvin pitkällä. Suomessa yksityistä päiväkotimarkkinaa hallitsee oikeastaan vain kolme yhtiötä. Touhula on näistä selvästi isoin. Muut suuret toimijat ovat
Pilke ja Norlandia, joilla on yhteensä yli sadan päiväkodin verkosto.

Miten tässä on näin oikein päässyt käymään? Varsinkin hyvin lapsirikkailla seuduilla, kuten Oulussa, on omien investointitarpeiden suhteen muutenkin budjetti kovilla. Kun yksityinen toimija tulee ja kertoo rakentavansa kiinteistöt ja hoitavansa päivähoidon uudella asuinalueella kuntapäättäjät kiljuvat riemusta. ”Iloon” onkin aihetta, sillä Oulussa päiväkodeista jo 40 prosenttia on yksityisiä.

Mistä päiväkotibisnes repii oikein voittonsa? Moni voisi kuvitella, että syy on siinä, että yksityiset päiväkodit tarjoavat palvelujaan vain ”normaaleille” lapsille ja jättävät erityislapset kunnan vastuulle. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Yksityiset päiväkodit haluaisivat tarjota enemmän paikkoja erityislapsille ja vuorohoitoa tarvitseville, mutta monessa tapauksessa kunta ei ole tähän kuitenkaan suostunut.

Taloudellinen voitto tehdään siis muulla tavoin. Syynä on kuntia monta kertaa ketterämpi hallinto ja kekseliäs rakennuskonsepti. Esimerkiksi Touhula toimii monessa kohdin kohteen rakennuttajana ja jää kiinteistösijoitusyhtiön omistamaan rakennukseen vuokralle. Hallinnollisten säästöjen lisäksi tämä on hyvin kustannustehokas malli.

Vaikka kuntien ja valtionhallinnon sote-uudistus nieleekin luottamushenkilöiltä lähes kaiken energian, kannattaisi päivähoidon järjestämiseen kiinnittää enemmän huomiota. On totta, että kunnan kannattaa käyttää yksityisiä toimijoita palvelujen täydentäjinä, mutta omia toimintamallejakin kannattaisi arvioida tosissaan. Miten on mahdollista, että kunnallisen päiväkodin investointiraha saattaa olla lähes kolme kertaa kalliimpi kuin yksityisen? Olisikohan palvelutasossa ja –prosessissa jotain korjaamisen varaa?

Huonoimmassa tapauksessa kuntien päivähoidosta tulee sijoittajien rahasampo.

Paras esimerkki yksityisen palvelutarjonnan ketteryydestä löytyy Uudestakaupungista. Kun autotehdas ilmoitti tuhansista uusista työpaikoista, syntyi pikainen tarve kymmenille päiväkotipaikoille. Syntyneen tilanteen hyödynsi nimenomaan Touhula, joka nopealla aikataululla löysi kunnan kanssa yhteisen sävelen päivähoitopaikkojen rakentamiseen. Tässä kohtaa palveluseteli oli kunnan pelastus.

Parhaimmillaan yksityinen palveluntarjoaja on kunnalle erittäin arvokas kumppani. Huonoimmassa tapauksessa kuntien päivähoidosta tulee sijoittajien rahasampo, jossa perheen ja lapsen tarpeet jäävät pääomasijoittajien rahanahneuden jalkoihin.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.