Tarkempi aiheen tarkastelu osoittaa kapitalismin riittämättömyyden, vastakohtaisuuden ja jopa haluttomuuden demokraattisen sosialismin palvelukseen. Yhteistyötä voidaan harjoittaa, mutta siinäkin on syytä katsoa sen historiaa ja sen kunkin hetkisiä ehtoja ja tuloksia. Osa kapitalismin “hyvinvoinnista” on näköharhaa ja osa meidän muiden hyväntahtoisuutta – antaa sen porskuttaa omilla ehdoillaan.

Järjestelmän joustavuus tulee esiin sen taipumisesta erilaisiin valtiomuotokehyksiin, niissäkin usein isännän roolin ottaneena. Markkinoiden dynamiikan hyödyntämisessä se on onnistunut mitä erilaisempien härpäkkeiden tuottajana maiden kehityseroja hyväksikäyttäen.

Kuluttajan kuninguudesta ei tässäkään ole kysymys. Tuottajien asema markkinoiden ohjaajina perustuu kaikkialle tunkevaan markkinointiin ja myyntiin. Teknisen kehityksen ja innovaatioiden luojana se on onnistunut suhteellisen hyvin. Tässä kuitenkin unohdetaan, että useimmiten tutkimustyötä on tehty ennen kyseisen tuotteen lanseeraamista yliopistoissa tai valtiollisissa tutkimuslaitoksissa, joiden kumppaneina tuotteen lanseerannut yritys on ollut.

Tuottavuus on perustunut viime vuosikymmeninä pääasiasisallisesti työn korvaamiseen koneilla, automaatiolla, roboteilla ja tietotekniikalla. Sidosryhmien edut ovat kärsineet tässäkin kehityksessä. Keskeinen kysymys on, mihin hyöty tuottavuuden kasvusta on mennyt? Se on valunut pääomatulojen kasvuun ja lisännyt merkittävästi tuloeroja. Mikään kapitalismin hyväksi luettava asia ei ole ollut ongelmaton, vaan usein ne ovat luoneet uusia ongelmia ja vielä kärkevämpiäkin ongelmia.

SDP:n pitäisi kysyä itseltään, onko kapitalismi suoriutunut niistä tehtävistä, joita puolue on sille asettanut? Jollei sille ole asetettu mitään tehtäviä, sitä kiireellisempää on ryhtyä arvioimaan sen toimintaa. Jos sille on asetettu tehtäviä työllisyyden, hyvinvoinnin, tasa-arvoisuuden, oikeudenmukaisuuden, positiivisten vapauksien, solidaarisuuden, hyvän elämän ja yhteiskunnan tai maapallon elinpiirin turvaamisen suhteen, tulee näiden toteutumisesta ryhtyä myös välittömiin arviointeihin. Jos tulokset eivät vastaa tavoitteita, tulisi kai ryhtyä vaihtoehdon suunnitteluun.

Historiallisesti kapitalismiin on sovellettu toisaalta järjestelmäkritiikkiä ja toisaalta lähinnä toimijoihin kohdistuvaa moraalikrittiikkiä, jota on edustanut arvoperustainen tarkastelu. Sovellettuja arvoja ovat olleet oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, solidaarisuus ja vähemmässä määrin vapaus. Näiden soveltamistapa on ollut varsin yleinen. Ei ole yksilöidysti osoitettu jotakin talouden prosessia, jossa ongelma ilmenee eikä kuvattu sitä, miten suuren poikkeaman se prosessi aiheuttaa arvon tarkoittaman tavoitetilan suhteen. Näin ei ole päässyt hahmottumaan selkeitä poikkeamia, epäkohtia, jotka vaatisivat toimenpiteitä.

Toki oikeudenmukaisuuden arvo on ollut helppo yleiselläkin tasolla suhteuttaa omaisuuden- sekä tulonjakoon ja todeta karkealla tasolla ongelmia. Moraalikritiikissä kylläkin huomaamatta todetaan perustava tosiasia, jota ei kuitenkaan käsitellä nimenomaisesti. Kysymys on siitä, että järjestelmän peruskivet ovat pettäneet. Se mitä varten talous toimii, millaisia tuloksia se synnyttää ja keitä se hyödyttää ja keitä ei, ovat olleet liikkeen lähtökohtaisia vaateita talouden suhteen. Ne esitetään moraalisarvostelmina kapitalismia kohtaan, viemättä arvostelua juuriin asti.

Kritiikkiä on ollut lieventämässä samanaikainen hyvinvointivaltion rakentaminen. On ajateltu järjestelmän aiheuttamien ongelmien tulleen riittävästi hoidetuiksi. Kun hyvinvoinvointivaltio korjaa jossain määrin talousjärjestelmän tuottamia eriarvoisuusongelmia, jätetään eriarvoisuustarkastelu ja -moitteet puolitiehen. Samaan aikaan on luovuttu täystyöllisyyden tavoitteesta, suhteellisen köyhyyden kasvua ei ole otettu myöskään järjestelmäpuutteeksi. Myös absoluuttinen köyhyys on lisääntynyt monissa maissa.

Kapitalismin moraalikritiikillä on oikeutuksensa. Harjoittihan sitä myös Adam Smith. Siitä pitäisi tehdä terävämpi ja kohteellisempi analyysin väline. Se ei saisi jäädä ohjelmaretoriikan keinoksi. Se avulla pitäisi kaivautua talouden ja yhteiskunnan ilmiöiden luonteeseen, todelliseen olomuotoon ja vaikutuksiin niin, että moitittavan ilmiön rajat ja luonne tulevat hahmotetuksi ja antavat mahdollisuuden tehdä päätelmiä tarvittavista toimenpiteistä.

Varhaisissa periaatteelisessa keskustelussa harjoitettiin järjestelmäkritiikkiä ja vaadittiin vaihtoehtoa kapitalismille. Kapitalismin ajateltiin lähtökohtaisesti aiheuttavan tulo-ja omaisuuseroja, köyhyyttä, tuottavan palkansaajan elämälle sosiaalisia riskejä ja erottelevan ihmisiä omistaviin ja omistamattomiin sekä siten vallan alaisiin ja valtaapitäviin. Vaihtoehtona pidettiin sosialistista suunnitelmataloutta ja tuotantovälineiden yhteiskunnallista omistusta. Oli myös lausumia työn ja pääoman risitriidasta. Sitä ei kuitenkaan operationaalistettu kaikilta osin. Se mitä siitä johtui puolueen tavoitteisiin ja toimintaan jäi varsin vähäiseksi.

Myöhemmin järjestelmäkritiikki loiveni. Sitä tosin esiintyi ja ratkaisuiksi hahmotettiin kapitalistisen markkinatalouden sääntelypyrkimys, markkinoiden ylivallan rajoittaminen ja markkinoiden laimilyöntien täydentäminen. Näissä lauseissa on sisällä merkittävää järjestelmäkritiikkiä. Sääntelyn kohdistumista ja keinoja ei ole tarkennettu, markkinoiden ylivallan sisältö jo sinänsä vaatisi selvennystä saati sitten ne keinot, joita on ajateltu käyttää. Yksilöintiä ei ole myöskään markkinoiden laiminlyömistä asioista ja vaadittavista korjauskeinoista. Jälkikäteistä arvioita tavoitteiden toteuttamisesta tuloksineen ja niistä tehtyine johtopäätöksineen ei myöskään löydy. Lauseet ovat jääneet retooriseksi tyynnyttelyksi.

Kapitalismin vaihtoehtoa ei enää pyritty hahmottamaan. Kapitalismin vaihtoehdon hahmottamisesta oli jo luovuttu monen yksittäisen puolueen johtohenkilön aivoituksissa ja toiminnassa aiemminkin. Tästä eräänä esimerkkinä on puheenjohtaja Kalevi Sorsan maininta, että olemme jo saavuttaneet sosialismin. Tällä viitattiin laajaan hyvinvointivaltion rakentamisprojektiin.

Liitto kapitalismin kanssa ei kuitenkaan ollut tavoitteellinen ja vapaaehtoinen. Siihen ajauduttiin ja kumppanissa nähtiin paljon korjattavaa. Reaktio oli pikemminkin alistuva. Oliko siis kapitalismi kesytetty? Eikö se enää aiheuttaisi ongelmia, eriarvoisuutta, epätasa-arvoa heikompien osattomaksi jäämistä? Oliko markkinoiden ylivalta murskattu? Yleisemmin kapitalismin kehityksessä oli nähtävissä tällöin kiihtyvä tuotannon keskittyminen ja omistuksen kasaantuminen, laajeneva finanssitalous sekä lisääntyvät omistukset salasatamataloudessa verojen kiertämiseksi. Markkinoiden kaikkialle tunkeutuminen oli jatkanut menestyskulkuaan kaiken aikaa. Samoin luonnon ja ympäristön ongelmien kasvua ei ollut vaikea huomata. Näiden kehityspiirteiden havaitseminen ja yhdistäminen kapitalismiin kohtasi kuitenkin voittamattomia tiedollisia ja asenteellisa ongelmia.

Keskustelussa esitettiin lausuma, jossa todettiin, että liikkeen tavoitteet oli toteutettu lukuunottamatta taloudellista demokratiaa. Tässä maininnassa taloudellinen demokratia jää jonkinlaiseen marginaaliin, keskeisenä asiana sitä ei nähty. Kapitalismin analyysi olisi kuitenkin osoittanut, että taloudellinen valta perustuu pääoman omistukseen ja että pääoma sellaisenaan on jo valtasuhde yli muiden tuotannontekijöiden. Jopa pääoman vallan selvittäminen tuli vaikeaksi, kun varallisuusvero lopetettiin. Sama koski tosiasiallisia omaisuuseroja, joita synnyttävä dynamiikkaa kiihtyi samaan aikaan. Sama havainto olisi ollut tehtävissä tuloerojen kohdalla. Taloudellinen valta on resurssien hallintaa. Taloudellisten resurssien jaon epätasa-arvoisuus on lisääntynyt ja se johtuu siitä, että ne, joilla on taloudellista valtaa pitävät kiinni jako-osuudestaan, pyrkivät ja jopa onnistuvat muuttamaan sitä entistä edullisemmaksi itselleen.

Sama on koskenut suurten tulojen ja omaisuuksien verokohtelua. Valtiovallan kayttö ei ole erillään taloudellisen vallan käytöstä. Talouseliitti on pystynyt lisäksi kahmimaan laajenevan finanssitalouden turvaamien finanssioperaatioiden avulla lisääntyvän osan kansantalouden reaalisesta kasvusta ja tuloista. Sen lisäksi se on onnistunut piilottamaan omistuksensa ja osin valtansa pimeän talouden verokeitaisiin.

Taloudellinen valta ilmenee myös ideologisena valtana, uusliberalismin voittokulkuna. Taloudellinen valta tuossa mainitussa lausumassa ymmärrettiin ehkä tuotannon organisoinnin, johtamisen ja sen tuloksen käyttötarkoituksen hallintana. Tässäkään merkityksessä se ei ole marginaalinen. Taloudellinen demokratia olisi julkilausuttuna tässä yhteydessä tarkoittanut yritysdemokratiaa. Tämänkään vajeen poistamisesta yhteiskunnasta ei tietoja löydy käytetyistä keinoista yli sen mitä yhteistoimintalaki sisältää. Kun on todettu taloudellisen demokratian jääneen toteuttamatta, olisi otaksunut, että päätelmän johdosta tehdään selkeät tavoiteet ja keinot sen toteuttamiseksi. Demokraattinen sosialismi ilman taloudellista demokratiaa kuullostaa kovin oudolta.

Taloudellisen demokratian laajemmat taloudellisen vallan käytön muodot ja käytännöt eivät tuossa muodossa tule millään tavalla ilmi. Taloudellinen valta on kaikkialle soluttautuva ja toisaalta yhä keskitetymmin ja tavoitteellisemmin toimiva yhteiskunnallinen ilmiö. Se myös määrää taloudelliset realiteetit ja taloudelliset tosiasiat. Näiden suhteen myöhemmin todettiin, että poliittiset asennoitumiset eivät saa määrittää taloudellisia realiteetteja vaan päin vastoin poliittisen asennoitumisen tulee seurata näitä. Kanta merkitsi antautumista taloudelliselle vallalle ja siihen perustuvalle hegemonistiselle ideologialle. Taloudellinen vallan käyttö on tapa, jolla pääoma toteuttaa luokkaintressiään. Pääoma ei ole jättänyt vallalla tavoiteltavia intressipyyteitä piiloon. Näistä etupyyteistä on luotu kattava ideologia, uusliberalismi. Tätä taustaa vasta kapitalismin ohjelmallinen käsittely on jäänyt hyväuskoiseksi ja ymmärtämättömäksi.

Kun tarkastellaan talousjärjestelmää puolueen periaatteellisena kysymyksenä, on tärkeää löytää keskeisiä arviointiperusteita, joilla sen onnistuneisuutta yhteiskuntakokonaisuuden ja yhteisen edun kannalta voidaan arvioida. Tällä tavoin voi hakea vastauksia kysymykseen, onko kapitalismi tullut säännellyksi, onko markkinoiden ylivalta poistettu tai onko järjestelmän laiminlyönnit loppuneet. Demokraattiselle sosialismille on tätä taustaa vasten vahvat perusteet.

Seuraavassa käsitellään eräitä tällaiseen arviointiin soveltuvia näkökulmia. Toinen asia onkin sitten antaa sille asianmukainen sisältö. Vaikka ei nähtäisikään mahdolliseksi siirtymistä johonkin kokonaisvaltaisesti toiseen talousjärjestelmään, on varmaan hahmotettavissa keskeisiä vaatimuksia sille millainen talousjärjestelmän tulisi olla. Taloudellisen vallan ja taloudellisten resurssien tulee jakautua tuossa tavoitteellisessa yhteiskuntamuodossa varsin tasaisesti, valtaa käytetään sivistyneesti ja avoimesti sekä vallan tulee olla myös sivistyneessä, avoimessa, kansanvaltaisessa valvonnassa. Demokratian pitää toimia aidosti kaikkialla ja demokraattisten toimijoiden tulee ymmärtää mistä ovat vastuussa. Yhteiskunnan, talouden ja ympäristön keskinäissuhteiden tulee olla tasapainossa. Johdon tilivelvollisuus täytyy olla ensisijassa yhteiskunnalle, kansalaisille. Suuryritysten henkilöstöllä ei voi olla omistajuuteen rinnastuvia erityisoikeuksia.

Taloudellisiin asioihin kohdistuva sivistysharrastus on voimissaan tuossa yhteiskuntamuodossa. Kansalaiset ovat valveutuneita, aktiivisia sekä kiinostuneita yhteiskunnallisista ja taloudellisista asioista. Tuossa yhteiskuntamuodossa täytyy esiintyä paljon nykyistä enemmän solidaarisuutta. Yhteisöllisen taloudellisen toiminnan ohella kannustetaan yksilölliseen yrittäjävastuun kantamiseen. Nämä ovat demokraatiselle sosialismille vain tästä asiayhteydestä johdettavia luonnospiirteitä.

Realistista on epäilemättä myös se, että tässä vaiheessa puhutaan kapitalismin suitsimisesta. Arviointi resurssien käytön tehokkuuden näkökulmasta jää vähemmälle muilta osin kuin työvoiman käytön osalta. Myös kasvun ja vakauden näkökulmat jäävät vähemmälle. Ekologisen kestävyyden näkökulmaa kosketellaan. Myös demokratian ja kapitalismin yhteyttä sivutaan. Sitä on käsitelty myös toisaalla. Ihmisen mahdollisuutta toteuttaa potentiaaliaan ja tavoitella ja edetä onnillisuuden pyrkimyksessä sivutaan kevyesti.

Talousjärjestelmän tulisi turvata kaikille mahdollisuus omalla työllään ansaita toimeentulonsa. Toinen taso toimeentulolle asetettavia vaatimuksia on se, missä työt tekee pääasiallisesti robotit ja automatisoidut koneet. Tässä vaatimus toimeentulosta kohdistuu arvonlisän verottamiseen ja voittojen uusjakoon. Kapitalismi ei nykyisellään edes kehittyneissä maissa pyri turvaamaan työpaikkoja kaikille. Uusliberalismin opin mukaan rakennetyöttömyyden hyväksytty taso on se missä työllistäminen alkaa aiheuttamaan lisäkustannuksia työvoiman ja työpaikan kohtaamisen järjestämisessä. Samoin kilpailevaa työvoimaa tarvitaan myös palkkakustannusten kurissa pitämiseksi. Näin opin mukaan ajatellaan. Tässä tilanteessa julkisen vallan tehtäväksi jää työhön perustuvien toimeentulon muotojen luominen. Tämäkin edellyttää yritysten luoman arvonlisän ja/tai tuloksen verotusta. Verotuksen keskeinen perusta on yhteiskunnan yrityksille luoma turvallinen, toimiva ja kehittyvä liiketoimintaympäristö. Tästä yritysten tulee maksaa korvausta.

Aatteellisista tavoitteista puhuttaessa voidaan yksikantaan todeta, että aiempien ohjelmien järjestelmäkriittiset ja moraalikriittiset ajatukset ovat päteviä vielä tänäkin päivänä. Ne tulee päivittää kapitalismin analyysin avulla ja viedä pitemmälle konkretiaan ja toimenpiteitä kohti. Aatteellisia järjestelmätavoitteita voi johtaa talousjärjestelmän toimivuusanalyysista. Seuraavassa tarjotaan eräitä arvioinnin tapoja ja niistä johdettavia tavoitteita.

Kapitalismia on arvioitava sen suhteen missä määrin pääoman tuotto ylittää kansantuotteen kasvun. Kansantuotteen kasvu pitäisi enemmistöisesti suuntautua yhteiseksi hyväksi. Sen kasaantuminen pääoman tuottona lähinnä laajenevaan finanssitalouteen on pois kansan hyvinvoinnista ja talouden kasvusta sekä paranevasta työllisyydestä. Pikettyn arvion mukaan pääoma kahmii suurimman osan useimpien maiden kansantuottteen kasvusta. Tämäkin oikeuttaa pääomatulojen lisääntyvän verotuksen. Kapitalismin arvioinnin keskeinen peruste on funktionaalinen tulonjako. Se on viimevuosikymmenten aikana kehittynyt pääomatulojen eduksi. Tavoitteena on palauttaa se aiemmalle tasolle. Tämä edellyttää palkkatulojen nykyistä parempaa reaalista kasvua. Se on samalla kilpailukykyretoriikan uhmausta. Missä todellinen raja tulee vastaan, sitä pitää arvioida yritystasolla oikeiden ja ajankohtaisten tietojen perusteella. Suuryritysten voittotasot kestävät nykyistä suuremmat palkankorotukset.

Valtiollisen tuotantotoiminnan tarve ja funktio monipuolisen, riitävän omavaraisen ja turvallisen elinkeinorakenteen ylläpitäjänä on keskeinen edellytys toimivalle elinkeinoelämälle. Arvioinnin kohteena on syytä pitää myös innovaatiotoiminnan vahvuutta. Tässä erityisen kysymyksen muodostaa julkisen tutkimistoiminnan piirissä luotujen tulosten sovellus yritystoiminnassa. Miten on turvattu valtion korvaus omasta panoksesta ja kuluttajien edut yritysten pyrkimystä vastaan omia nämä tulokset.

Tuloerot kertovat myös eriarvoisuuden asteesta ja kehityksestä. Tuloerotarkastelu edellyttää arviota siitä, missä määrin virallisen tilastoinnin ulkopuolelle jää tuloja ja millaisia tuloja. Ainakin myyntitulot suurelta osin, korkotulot ja holding-yhtiöiden avulla ketjutetut omistajatulot jäävät tyypillisesti pois. Varsinaiset veroparatiisipimitykset tulevat tämän päälle. Tuloerojen kasvu on jatkunut viimeiset 30 vuotta, viime lamassa vähän tasoittuen.

Varallisuuserot ovat useimmiten suurempia kuin tuloerot. Niiden erojen kasvudynamiikka on vahva. Kellä on suuria omaisuuksia, voi niitä myös lisätä. Lisäksi eri maiden kohdalla viidennes ja jopa komannes ihmisistä on vailla varallisuutta. Tuloerojen avulla voidaan arvioida myös suhteellisen köyhyyden astetta ja kehitystä. Jonkinlainen vertailu syventää tietojen tulkintaa. Verotulojen kertymät eri tulonsaajatyyppien ja -ryhmien tuloista kertoo osaltaan järjestelmän luonteesta, kuka maksaa ja kuka hyötyy?

Suomen kohdalla tuloerot virallisen tilaston mukaan ovat lisääntyneet 1990-luvulta lähtien voimakkaasti ja loivemmin finanssikriisin jälkeisinä vuosina. Tiedossa on että osinkotulojen määrä on noin 18 mrd euroa ja valtionverotulokertymä osingoista on 0,5 mrd euroa. Niiden veroaste on muutamia prosentteja tai ne karkaavat ulkomaille, jossa ne välttävät verotuksen. Vastaavanlainen arvio on tehtävä kaikkien tulolajien ja tulonsaajaryhmien osalta. Verotuksen oikeudenmukaisuuden vaatimukset tulee perustaa näihin arvioihin. Verovälttelystä ja veronkierrosta on tehtävä uskottava selvitys ja suoritettava jatkuvaa seurantaa.

Verovälttelystä saa jonkinlaista kuvaa sen perusteella paljonko verohallitus on vaatimassa esimerkiksi kuluvana vuonna pörssiyhtiöiltä jälkiveroja aggressivisen verosuunnittelun johdosta. MOT-ohjelman mukaan summa liikkuu yli 1,5 mrd euron tasolla. Vuosittaisen verovälttelyn Finnwatch arvioi olevan yli 400 mrd euron. Veroviranomaisen tehtäviin pitää kuulua tallaisen seurannnan suorittaminen. Arvioiden tulee olla julkisia. Uskottavat arviot kertovat, että miljardi euroa vuodessa olisi Suomellekin saatavissa lisäverotuloa, jos veroparatiisit lopetetaan. Suomen tulee käynnistää kaikkien vuototietojen avulla aktiivinen veronperintä veronkiertäjiltä rangaistusseuraamuksineen. Suomen on tehtävä aloitteita EU:lle veroparatiisien lopettamiseksi ja yhteisten sanktioiden luomiseksi verokiertäjille.

Julkisten tukien määrä ja kohtaanto kertovat myös osaltaan, miten talousjärjestelmä toimii julkisen talouden kautta tulojen ja etujen uudelleen jakajana. Tärkeimpiä tässä ovat elinkeinotuet ja myönnetyt verotuet samoin kuin maatalouden tuet. Kapitalismi sinänsä edellyttää opillisen puhtauden nimissä yritystoimintaa ilman julkista puuttumista muodossa tai toisessa. Suomessa suorat elinkeinotuet ovat yli yhden miljadin euron ja yhdessä erilaisten veroetujen kanssa yli neljä mrd euroa. Maatalouden tuki on noin viisi mrd euroa. Valtaosa verotuloista tulee erilaisista palkkatuloista ja välillisistä veroista. Jälkimmäisten maksajat ovat pääasiassa samoja palkansaajia.

Suomen rikkain yksi prosentti omistaa arvion mukaan 12 prosenttia kaikesta omaisuudesta. Varallisuusverotilastoja ei enää ole. Kyseenalaista on, että kaikki ketjutettu omaisuus on asianmukaisesti tilastoitu. Holding-yhtiöiden ja säätiöiden hallitsemat omaisuusmassat ovat joidenkin käytössä. Ainakin veroparatiiseihin piilotettu omaisuus puuttuu näistä luvuista. Nimenomaan suurituloismimmilla on siellä omaisuuksia. Järjestelmän toimivuuden seuranta ja arviointi edellyttää omaisuuden keskittymisen seurannan. Pääoman käytön tehokkuusvaatimuksetkin puoltavat kätketyn omaisuuden ja tulojen palauttamista lähtökohtamaan talouteen.

Todellinen tasa-arvoisuus edellyttää perimällä saatujen eriarvoisten lähtökohtien tasoittamista. Tavallisella palkkatyöllä hankittu omaisuus ei muodosta eriarvoisuuden kannalta ongelmaa. Suurten ylisukupolvisten perittyjen omaisuuksien verottaminen pitäisi olla keskeinen asia tässä suhteessa. Veroasteen tulee olla sellainen, että se todella vähitellen tasaa lähtökohtia. Tarkemman verotettavan omaisuuden ja veroasteen pohdinnan jätän yhteiseen harkintaan.

Työllisyys ja työttömyys ovat järjestelmän toimivuuden arviointiperusteita. Yleensä niin finanssipiirien kuin muutenkin yritysjohdon tekemät virheet maksatetaan työntekijöillä menetettyinä työpaikkoina ja -tuloina. Globalisaatio on lisännyt tätä kurimusta. Eikä sitä ole mitenkään kahlehdittu. Yrittäjäriskiä pyritään siirtämään osa-aikaisuuden, määräaikaisuuden ja nollatuntisopimusten muodossa työntekijöille. Liiketoiminnan tarkoitus ei ole työpaikkojen luonti vaikka retoriikassa näin esitetään. Työtä pyritään korvaamaan teknologisella sovelluksilla yhä laajemmin. Kapitalismi ei ole sydämmessään työntekijän ystävä. Eri kysymys on, onko kapitalismilla sydäntä.

Absoluuttisen köyhyyden seuranta ja arviointi kuuluu myös järjestelmän toimivuuden perusteisiin. Köyhyyden aste ja sen poistamiseen käytetyt toimet mittaavat parhaiten talousjärjestelmän luonnetta. Varhaiseen kapitalismiin kuului laaja köyhyys. Euroopan mittakaavassa talouskuripolitikka on tuonut ilmiön keskuuteemme. Euroopassa arvioidaan olevan 124 miljoonaa köyhää ja yli 30 miljoonaa köyhää lasta. Uusiberalismi on tässäkin taustalla. Niinsanotut leipäjonot ja erilaisilla köyhyystutkimuksilla saadut tiedot ovat tässä relevantteja kuten erityisesti lapsiperheiden köyhyys ja vanhusten hoivan riittämättömyys. Suomessa arvioidaan olevan 120 000 lasta köyhyydessa.

Uusliberalismi on oppi, jonka mukaan kapitalismia muotoillaan. Uusliberalismi tähtää pääoman etujen kaikinpuoliseen toteuttamiseen. On syytä myös arvioida, missä määrin se ohjaa tapahtumien kulkua ja muutoksia sekä valtiovallan käyttöä. Yhtä tavoitteellista, voimakasta ja kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosvoimaa ei ole vastaan hangoittelemassa.

Vieraantuneisuus ja syrjäytyneisyys ovat myös otettava järjestelmän arviointiin mukaan. Viimevuosien suureksi ongelmaksi on muodostunut lisääntyvä ihmisten luottokelvottomuus. Maksuvaikeuksissa on yli 400 000 suomalaista ja yli 30 000 nuorta on ulosotossa. Näissä on jos suuri ryhmä sellaisia, joiden velkaantuneisuus on niin suurta että heidän ei kannatta mennä enää töihin.

Terveys- ja koulutuserojen taso ja lisääntyminen ovat todettu myös yhteiskunta- ja talousjärjestelmän haasteiksi. 600 000 ihmistä on vailla toisen asteen tutkintoa.

Onnellisuus, luottamus, yhteisöllisuus, solidaarisuus ovat sosiologisia arviointiperusteita elämän laadusta. Suomen kohdalla näiden mittareiden tiedetään kertovan asioiden olevan keskimääräisesti hyvin ja kansainvälisessä vertailussa yksi parhaimmista. Subjektiiviset tuntemukset ovat kuitenkin eri asia kuin talousjärjestelmän objektiivinen toiminta. Ihmiset eivät peilaa omaa tilannettaan talousjärjestelmän dynamiikkaan vaan omaan välittömään tilanteeseensa. Ihmisellä on taipumus uskoa ja selittää tilanteensa parhain päin. Puhutaan myös onnellisuuskuplasta.

Ihmisten valistuneisuutta, yhteiskunnallista aktiivisuutta ja yhteiskunnan kokonaistilanteen tuntemusta ja ymmärrystä voi pitää myös yhteiskunnan laadun ja demokratian toimivuuden mittareina.

Kaikkein kohtalokkain arvioinnin kohde on ympäristö, ilmasto ja maapallon elinpiiri. Talousjärjestelmä käyttää näitä toiminta-alustanaan, energian ja raaka-aineiden lähteenä ja jätteiden sijoituspaikkana. Ongelmat ovat voimakkaassa kasvussa.

Kaikkia edelläkuvattuja arviointeja on tehtävä oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, vapauden ja solidaarisuuden kannalta. Toisena arviointikriteerien ryhmänä pitää käyttää ihmisen oppimisen, kehittymisen, kasvun, osaamisen, asiantilojen ymmärryksen, vastuullisuuden, yhteisöllisyyden ja aloitteellisuuden sekä toimeliaisuuden näkökulmia. Tärkeimmäksi nousee kuitenkin ympäristö- ja ilmasto muutoksen hallinta sekä maapallon elinpiirin turvaaminen.

Kaiken kaikkiaan yhteiskunnan ja talousjärjestelmän kokonaisuudesta täytyy tehdä seurantaa ja arviointia ja nostaa näitä arvioita keskusteluun ja sitä kautta poliittiseen prosessiin, jossa ihmiset tulkitsevat etujensa ja toiveidensa sekä näkemystensä kautta tilannettaan, jossa elävät ja tarpeita yhteiskunnan ja talouden paremmaksi toimimiseksi. Edelläsanotun perusteella on välttämätöntä että puolueen ohjelmassa on sekä osuvaa kapitalismin järjestelmäkritiikkiä että purevaa moraalikritiikkiä ja tavoiteita näiden kritiikin kohteena olevien ilmiöiden poistamiseksi, lieventämiseksi tai ongelman kohteena olevien ihmisten tilan hyvittämiseksi.

Mitä selvemmin pyritään poistamaan kapitalismin järjestelmällisten ongelmien aiheuttamista, sitä selvemmin on kysymys jo demokraattisen sosialismin hahmottamisesta. Puolueen ohjelman sille kohdalle, missä hahmotetaan demokraattista sosialismia, voi saada tästä arvioinnista täsmällistä sisältöä. On selvää että tavoitteellisen yhteiskuntamuodon hahmottelu perustuu suurelta osin nykyisen ongelmien tuntemukseen ja niiden ratkaisujen etsimiseen.