Politiikka

”Miksi pankkiirin analyysi kiinnostaa enemmän kuin tutkijan?” – arvio kahdesta kovin erilaisesta todellisuudesta

Lehtikuva / Martti Kainulainen
Lehtikuva / Martti Kainulainen
Lehtikuva / Martti Kainulainen

Tutkjatohtori Johanna Vuorelma Helsingin yliopistosta on arvioinut kahta samana päivänä ilmestynyttä analyysiä Suomen huolestuttavasta poliittisesta kehityksestä.

Maanantaina julkistettiin pankkiiri Björn Wahlroosin (kuvassa) perustuslakipamfletti sekä Kalevi Sorsa -säätiön projektitutkija Matti Hirvolan tutkimus suomalaisen sopimusyhteiskunnan murroksesta Luottamuksen loppu? – Suomalainen sopimusyhteiskunta myllerryksessä 2015–2017.

– Tulkinnat kielteisen kehityksen syistä vaihtelevat merkittävästi riippuen siitä, keneltä kysyy, Vuorelma kirjoittaa tiedeverkkolehti poliitikasta.fi:ssä.

Hirvola huomioi, että Juha Sipilän (kesk.) hallitus vastaa ”työnantajien vuosikymmeniä muhineisiin toiveisiin muuttaa kolmikantaisen sopimusyhteiskunnan hegemonista diskurssia pysyvästi”.

– Siinä missä kolmikantaa on puolustettu välttämättömänä osana suomalaista sopimusyhteiskuntaa, nyt vakiintunutta perinnettä haastetaan niin ikään välttämättömyyspuheella.

Hirvolan mukaan työmarkkinoiden voimatasapainoa on murrettu Sipilän hallituksen kaudella hajottamalla sopimusyhteiskunnan valtakeskittymiä, minkä seurauksena luottamus eri toimijoiden välillä on heikentynyt. Poliittinen valtapeli esitetään vastapuolella epäpoliittisena välttämättömyytenä, vaikka taustalla vaikuttavat vahvat ideologiset virtaukset.

Jollain pitää olla se helkkarin valta!

Entäpä sitten Wahlroosin pamfletti Hiljainen vallankumous – tekikö uusi perustuslaki Suomen hallitsemisen mahdottomaksi? Vuorelma arvioi, että Wahlroosin piirtämä kuva Suomen poliittisesta kehityksestä näyttää aivan erilaiselta kuin Hirvolan analyysi suomalaisen korporatismin uusliberaalista uhasta.

– Wahlroosin mukaan uusi perustuslaki on tuottanut Suomen poliittiseen järjestelmään ”toimeenpanovajeen” eli toimeenpanovallan tyhjiön, joka on täyttynyt muilla kuin demokraattisesti valituilla toimijoilla – erityisesti ay-liikkeellä.

Wahlroos esittää ratkaisuksi muun muassa presidentin valta-aseman vahvistamista: ”Jollain pitää olla se helkkarin valta!”

Vuorelman johtopäätös on tämä:

– Wahlroos ei ole Hirvolan tavoin huolissaan siitä, että valta keskittyy yhden ideologian ja eturyhmän ympärille, vaan vallan hajautumisesta, minkä seurauksena perustuslakia tulkitsevien asiantuntijoiden valta korostuu. Wahlroosin mukaan työmarkkinoita pitää pystyä uudistamaan niin, ettei perustuslain ”valttikorttia” lyödä aina pöytään.

Miten eri tavoilla saman poliittisen tilanteen voi hahmottaa.

Pakkolait nähdään näissä kahdessa analyysissä täysin eri tavalla:

– Tutkimuksessaan Hirvola käy perusteellisesti läpi hallituksen esitystä pakkolaeista, joiden kohdalla ”peruslakikortti” nousi esiin. Pakkolakien taustalla vaikutti ”ideologinen tavoite työmarkkinoiden hegemonisen diskurssin muuttamisesta”, Vuorelma kirjoittaa.

Wahlroos taas näkee esityksen pakkolaeista – ”vaatimaton työajan pidennys sekä joidenkin lisien ja lomarahan alennus julkisella sektorilla” – sekä niihin liittyvän perustuslakitulkinnan ilmentymänä vakavammasta epäsuhdasta työehtosopimusten yleissitovuuden kanssa. Walhroosin mukaan yleissitovuus on ristiriidassa perustuslain kanssa.

– Toisin sanoen siinä missä Hirvola näkee yhteiskunnallisesti merkittävän sopimuksen, joka vahvistaa poliittista vakautta ja edistää eri toimijoiden välistä solidaarisuutta ja luottamusta, Wahlroos näkee vakavan perustuslakirikkomuksen. Heidän analyysejaan lukiessa ei voi olla pohtimatta, miten eri tavoilla saman poliittisen tilanteen voi hahmottaa, Vuorelma kiteyttää.

Hän pitää ilmeisenä, että Hirvolan kuvailema isku sopimusyhteiskuntaa kohtaan pitää sisällään myös Wahlroosin pamfletin perustuslakikritiikin. Perustuslaista on muodostunut osa poliittista kamppailua myös työmarkkinoilla.

– Wahlroosille puolestaan ajatus siitä, että sopimusyhteiskunnan murtuminen heikentää Suomen taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia toimintaedellytyksiä, lienee hyvin etäinen – ellei mahdoton.

Eva ja Libera onnistuvat tavan takaa murtautumaan valtavirtajulkisuuteen.

Tutkijat Marko Ampuja ja Timo Harjuniemi esittävät, että Suomessa ajatuspajojen avaukset jäävät pääsääntöisesti vähälle mediahuomiolle, mutta tässä on kaksi poikkeusta: – Jo 1970-luvulta asti toiminut Eva (Elinkeinoelämän valtuuskunta) ja vuonna 2011 perustettu Libera onnistuvat tavan takaa murtautumaan valtavirtajulkisuuteen muita ajatushautomoita tehokkaammin. Niiden edustajat ovat näkyviä mediahahmoja ja kysyttyjä politiikan kommentaattoreita.”

Vuorelman mielestä arvio pätee varsin tarkasti näiden kahden julkaisun kohdalla. Kalevi Sorsa -säätiön tutkimuksesta kirjoittivat tuoreeltaan lähinnä poliittisesti lähellä oleva Demokraatti sekä Kansan Uutiset ja Suomenmaa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan pamfletin julkistustilaisuus näytettiin suorana lähetyksenä HSTV:ssä ja lähes kaikki suuret mediat kirjoittivat pamfletista näkyvästi.

– Mikä selittää sen, että pankkiirin analyysi perustuslaista kiinnostaa enemmän kuin tutkijan analyysi työmarkkinauudistuksesta, Vuorelma kysyy.

Hän viittaa Ampujan ja Harjuniemen päätelmiin: poliittinen suhdanne Suomessa on historiallisesta katsottuna poikkeuksellisen myötämielinen markkinaliberalismille. Heidän mukaansa samaan aikaan ”puolueisiin sidoksissa olevien ajatuspajojen kehnoa näkyvyyttä selittää osin poliittisen journalismin logiikka, joka rakentuu kyynisyydelle puoluepolitiikkaa kohtaan”.

– Kun Wahlroosin pamflettia lukee, sen ytimessä ei kuitenkaan ole niinkään perustuslaki vaan työmarkkinareformin toteuttaminen. Varsin perinteistä poliittista kamppailua siis, vaikka se ei kiinnity suoraan mihinkään puolueeseen, Vuorelma arvioi.

– Eräänlainen hiljainen vallankumous sekin, että politiikan jakolinja vasemmiston ja oikeiston välillä näyttää mediassa avoimen ideologiselta usein vain silloin, kun avaukset tulevat vasemmiston suunnalta.

 

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat