Miksi keskuskaupunkien erityistarpeisiin sitten pitäisi kiinnittää aiempaa enemmän huomiota? Yksinkertaisesti siksi, että yhä useampi ihminen muuttaa yhä suurempiin kaupunkeihin, ja kasvava osa kansantuotteesta syntyy kaupunkiseuduilla.

Kaupunkipolitiikkaa tekevät kaupungit itse määritellessään toimintaansa ja ohjatessaan resurssejaan. Ovat ne siitä aina tietoisia tai ei, kaupunkipolitiikkaa tekevät myös ministeriöt, eduskunta, EU, YK ja kansainväliset rahoituslaitokset. Yhä useampi taho, yksityinenkin sektori, on alkanut ymmärtää kaupunkien roolin itsenäisinä toimijoina ja toimintaedellytysten turvaajana.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa paikallishallinnolla on lähes kaikki samat vastuualueet kuin kansallisvaltiolla – lukuunottamatta lainsäädäntöä, oikeuslaitosta, poliisitointa ja maanpuolustusta. Ulkopolitiikan ajateltiin aiemmin olevan diplomaateille rajattu pelikenttä, mutta kaupunkien globaalit verkostot ovat nykyään aktiivisen vuoropuhelun foorumeita. Kaupunkeja vertaillaan kansainvälisesti, ne tekevät kehitysyhteistyötä ja kotouttavat maahanmuuttajia.

Kaupunkipolitiikka ei ole vain paikallista vaan myös maail­manlaajuista. Maanosasta riippumatta kaupungit ratkaisevat päivittäin samoja kysymyksiä. Miten järjestetään vettä, energiaa, asuntoja, liikennettä, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa kasvavalle väestölle? On aika yleispätevä nyrkkisääntö, että mitä demokraattisempi yhteiskunta, sitä enemmän vastuuta ja veronkanto-oikeut­­ta on delegoitu paikallishallinnolle.

Mahdollisen sote-ratkaisumallin yhteydessä pitää muistaa, että uudet maakunnat olisivat osa paikallishallintoa. Vahvan veronkanto-oikeuden turvin suomalaiset kaupungit ovat olleet kansainvälisillä lainamarkkinoilla unelma-asiakkaita. Jos kuitenkin yli puolet vero­äyreistä ja isoja kiinteistöjä katoaa soten myötä valtion salkkuihin, kaupungit tarvitsevat jatkossa takuumiehiä investointiensa vaatimille lainoille.

Kun mietitään, miten kestävän kehityksen globaalit tavoitteet täytetään, esimerkiksi voi ottaa ilmastonmuutoksen pysäyttämisen. Valtionpäämiehet kyllä allekirjoittavat sopimuksia ja ministeriöt lähettävät ohjeita, mutta käytännön toteutuksessa kaupungeilla on iso osa. Kiirehtiikö valtio apuun?

Joihinkin pääkaupunkiseudun raideinvestointeihin valtio on toki osallistunut, mutta ruuhkamaksuja raamittavaa lainsäädäntöä ei näy syntyvän. Tiehallinnon tiukka omistajan ote syvälle kaupunkirakenteeseen leikkaavista moottoriteistä on surkuhupaisa. Nykyhallituksen lepsu hyväksyntä hajarakentamiselle lyö joka tapauksessa kaikkia hyviä tavoitteita korvalle.

Ilmastopolitiikan vaatimukset näkyvät kaikkialla, esimerkiksi julkisessa hankintapolitiikassa. Kaupungit ovat merkittävä asiakas yksityiselle sektorille ja voivat niin halutessaan tukea ostoillaan innovatiivisten tuotteiden ja palveluiden pääsyä markkinoille. Tai elinkeinopolitiikassa: onko kaupungeilla porkkanoita yrityksille, jotka sitoutuvat paitsi julkisen liikenteen asiakkaiksi ja uusiutuvan energian käyttäjiksi, myös veroparatiisien välttäjiksi ja vajaatyökykyisten henkilöiden työnantajiksi?

Kaupunkipolitiikassakin on muotivirtauksensa. Jo vuosia monen kaupungin strategiassa on ykköstavoitteeksi määritelty kansainvälinen kilpailukyky. Sillä tarkoitetaan kolmea asiaa: lisää ulkomaisia sijoituksia tuotantolaitoksiin tai pääkonttoreihin, lisää turisteja ja lisää ”luovaa luokkaa”. Kansainvälistä luovaa luokkaa on houkuteltu vapaamielisellä kaupunkikulttuurilla, tapas-baareilla ja cappuccinokahviloilla.

Nyt aletaan oivaltaa, ettei kaupunkien ja koko maan elinkeinoelämän kehitys vaadi vain intialaisia huippujohtajia, vierailevia professoreita ja Slush-nörttejä vaan myös ruohonjuuritason tekijöitä. Kummatkin tarvitsevat, paitsi työlupia myös peruspalveluita ja katon päänsä päälle, yhdet luksuskämpän, mutta paljon useammat kohtuuhintaisen vuokra-asunnon. Asuntopolitiikka on sekä kansainvälisen kilpailukyvyn, elinkeinopolitiikan että koko kaupunkipolitiikan ytimessä. Siinäkin hallituksen säätämä lisäbyrokratia ara-asuntojen asukasvalintaan on elämälle vierasta.

Kaupunkipolitiikan suuren kuvan voi hahmottaa niin, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se menestyy myös kansainvälisissä vertailuissa, kuten Helsinki on osoittanut. Valtion näkökulmasta kaupunkien etu on kaikkien etu.