Monen lajin ilopillerit piristivät Työväen Musiikkitapahtuman perjantai-illassa

Litku laulaa ja balalaikka soi ja muutenkin on suomalainen tunnelma. Litku Klemetti otti yleisönsö Työväen Musiikkitapahtumassa.

Mauri Antero Nummista pätevämpää ja sopivampaa miestä tuskin löytyisi 45-vuotiaan Työväen Musiikkitapahtuman avauspuheen pitäjäksi ja erityisesti uuden esiintymislavakonseptin ensimmäiseksi esiintyjäksi. Nyt lanseeratulla Sananvapauden torilla oli näet äänessä mies, joka ihan työkseen koetteli aikoinaan sanan- ja ilmaisuvapauden rajoja ja joka esiintyi heti ensimmäisessä Musiikkitapahtumassa 1972.

Numminen muistutti, että Suomen sananvapauslaki on maailman vanhin. Hän korosti, että vapauteen kuuluu aina myös vastuu, mikä tuppaa monilta unohtumaan näinä someraivojen ja nopeasti käsistä karkaavien verkkokeskustelujen aikana.

– Mielipiteen vapaus ei oikeuta ketään solvaamiseen, painotti Numminen ja lauloi varmemmaksi vakuudeksi perään jo 1970 säveltämänsä ”Oikeus mielipiteen vapauteen” -tangon, jonka teksti on suoraan YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta.

Vakuuttavana esimerkkinä sananvapauskäsityksen kehityksestä Numminen veti yhdessä aisaparinsa ja toisen musiikkitapahtumaveteraanin Pedro Hietasen (mukana jo 70-luvun puolivälistä) kanssa sikermän kiellettyjä laulujaan – siis niitä, jotka Yleisradio pisti ”soittorajoitukseen” (lue: -kieltoon) 1960- ja -70-luvulla.

Karavaanin kaihoa, Litkun ironiaa

Perjantain musiikillisen pääohjelman korkkasi Paperitorin päälavalla riemukkaasti ja valtavan yleisömäärän edessä Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani. Keikka oli varmasti yksi hyväntuulisimmista tällä estradilla kautta aikojen. Kilpeläisen ja Karavaanin tapa yhdistää suomalainen iskelmäkaiho maailman eri kulmilta poimittuihin kepeämpiin rytmeihin tuottaa todellista hyvän mielen musaa.

Tuure Kilpeläinen, Kaihon Karavaanin Jape Karjalainen ja tukaani.

Hauskaa, että suuri yleisökin on ottanut omakseen nämä maailmansaundit. Tuuren ja Karavaanin viimeisin albumi ”Surusilmäinen kauneus”, jonka lauluista kuultiin Valkeakosken illassa puolet, nousi viime syksynä listaykköseksi, ja keikkasetin päättänyt kappale ”Autiosaari” on soinut raivokkaasti radioissa läpi tämän vuoden.

Päälavan seuraava esiintyjä Anna Puu kuuluu eittämättä myös kategoriaan ”hyvän mielen artistit”, vaikka hänen biisinsä ovatkin usein lähempänä sitä perisuomalaista melankolista iskelmäperustaa. Hän on luo lavalle kuitenkin rennon impulsiivisen fiiliksen, saa helposti porukat mukaansa ja voi helposti laulattaa hyvin tunnettuja pop-hittejään myös yleisöllä.

Anna Puu.

Hilpeälle mielelle pääsi myös Salakapakan pikkulavalla, kun sinne nousi Litku Klemetti comboineen. Musiikkilehti Soundin vuosiäänestyksessä 2016 ”vuoden tulokas” -tittelin napannut kainuulaislähtöinen Litku (oikeasti Sanna) Klemetti pistää tätä rakasta iskelmäperintöämme vielä suruttomammin uusiin kuoseihin kuin  kaksi edellä mainittua. Hänen balalaikalla kompattu musiikkinsa on estoton sekoitus avantgardepunkkia, finnhitsiä,  autotallirokkia – mitä vaan.  (Itse-)ironian puutteesta ei kukaan häntä pääse syyttämään: kuunnelkaa vakuudeksi vaikka biisit ”Progetyttö” tai vuoden 2025 euroviisuedustajaksemme kuulemma sävelletty ”Tähtiyö”.

Puusalin perjantain artistikattauksessa ei ehkä oltu ihan yhtä hilpeissä merkeissä liikkellä. Jarkko Martikaisen biisihistoriassa niin monet tekstit käsittelevät kuolemaa eri kulmista, ettei niitä voi lukea varsinaisiksi feelgood-lauluiksi. Mutta koska se kulma on useimmiten hirtehisen vino, eivät ne synkkyyteen ja ahdistukseenkaan ihmisiä saata.

Pauli Hanhiniemen lauluissa taas seikkailevat usein miehet, jotka eivät ole saaneet elämäänsä ihan kunnolla raiteilleen. Tällaisista ajelehtijoista suomalaiset kuitenkin ovat aina mielellään kuunnelleet  laulutarinoita.

Työväen Musiikkitapahtuman lauantaissa päästään varmasti kuulemaan lisää stooreja ajelehtijamiehistä, kun Demokraatin tarjoamassa konsertissa ”unelmia ja toimistohommia – Gösta Sundqvistin rakkaimmat työväenlaulut” Leevi and The Leavingsin proleinta biisirepertuaaria esittävät muun muassa Mariska, Ninni Poijärvi ja Tero Vesterinen.

Keskustelua aiheesta

Ooppera Skaala teki produktion Edith Södergranin elämästä: Verenpunainen kalpeus on paha ennusmerkki

Kuva: Tyra Therman
Essi Luttinen (vasemmalla) on Vierge Moderne -oopperan Edith Södergran, tanssija Minttu Pietilä hänen vastavoimansa.

Suomalaisen runon varhaiskypsä näkijä Edith Södergran on lyriikan edustajistamme edelleen yksi valovoimaisimmista. Jo varsin nuorena hän totesi, että ”olen löytänyt ulottuvuuteni”.

Vuonna 1892 syntynyt runoilija oli edellä aikaansa ja sai arvostusta oikeastaan vasta kuolemansa jälkeen. Raivolassa Karjalankannaksella elänyt runoilija oli hyvin suomalainen, mutta myös kosmopoliitti.

Läheisin ystävänsä hänelle oli runoilija Hagar Olsson, mutta suhde ei ollut yksinomaan auvoinen. Runoilija mm. nimitti ystävätärtään ”kylmäsilmäiseksi hallitsijaksi”. Etsit naista ja löydät sielun, eritteli runoilija. Rajat olivat hänelle sukupuolisestikin ylitettäviksi tehdyt.

Vaikeat sairaudet, tuberkuloosi ja espanjantauti, veivät Edith Södergranin lopulta hautaan, aivan liian varhain. Herkkä ja voimakas runoilija kuoli vuonna 1923.

Monologiooppera käy lävitse runoilijan elämää yksinkertaisen kronologisesti onnistuen siinä erinomaisesti. Tarina on hätkähdyttävä, se on avaava, innostava ja surullinen.

OOPPERA

Ooppera Skaala, Kaapelitehdas

Edith Södergran – Vierge Moderne

Runot Edith Södergran – Musiikki Antti Rasi, Janne Strorm, Thomas Freundlich- Ohjaus, lavastus & projisoinnit Janne Lehmusvuo – Koreografia Minttu Pietilä – Äänisuunnittelu Sakari Kiiski-  Valot Timo Saarinen – Puvut Tyra Therman – Esiintyjät Essi Luttinen, sopraano, Minttu Pietilä, tanssi, Antti Rasi ja Janne Storm, muusikot

Ooppera etenee runoihin sävelletyin lauluin, siinä on puhuttuja lainauksia arvioista ja määrityksiä runoilijasta. Lavalla on yksi laulaja ja yksi tanssija. Esiintyjien roolipersoonat risteävät elävästi ja käänteitä selventäen. Laulaja on pääasiassa Edith, tanssija hänen peilinsä, haaveensa ja rakastettunsa. Kohtaukset ovat luontevan kauniit ja kipeät, kyselevät ja vastailevat.

Lava on kuin aavan meren ranta, jota valtavat hyö´yt huuhtovat. Kuvaannollisesti Edith haluaa heittäytyä, heittäytyä runoon, rakkauteen ja aaltojen syliin. Meri on mahdissaan pelottavan ylivoimainen, yliajava, syleilyssään alleen hautaava.

Selkeä synopsis

Oopperan synopsis on hyvin rakennettu. Lähestymiskulma runoilijaan ja runoon, tapahtumiin ja kohtaloihin toimii moitteettomasti. Runoilijan tie, henkilökohtaiset murheet, kiihkeät halut ja haaveet limittyvät saumattomaksi äänenkuljetukseksi.

Oopperan konemusiikki on tunnevoimaista. Laulullisuuden tonaliteetti herättää paikoin kylmiä väreitä: luonnikasta, kaunista. Yksivakaa rytmikombokin on osa tehojen nostoa ja läheisyyden tuntua. Sydän lyö kiivaana, maailma on haljeta mielen, toivon ja pettymysten tunteisiin.

Näyttämö on läpikuultavan hauras, lavastekuva väräjää verhojen laskoksissa. Esiintyjien valkeat vaatteet ja harsomainen olemus korostavat lyyristä aihetta. Musiikin ääni ei riko, mutta käy ytimiin, tyylikästä.

Valaistus on keskeinen, verenpunaiset ja syvän violetit sävyt korostavat traagisuutta. Projisoinnit vievät katsojaa syvälle runoilijan sisimpään, symboloivat ja puhuvat suoraan. Lavea spektri on tehokas ja elävä, mutta ei levoton. Näyttämö kookkaine vuoteineen on paljon mahdollistava, mielikuvitusta ruokkiva.

Koreografia nostaa esiin himon, kivun ja taistelun hengen. Tanssi tavoittelee rajuja äärimmäisyyksiä. Rakkaus käy korkein lukemin, torjunta tukahduttaa. Kamppailu sairaudenpetoa ja kuolemaa vastaan on tuima.

Solistit paljon vartijoina

Ohjaus liikuttaa esityksessä fyysisesti ja kuvaannollisesti. Pienestäkin yksityiskohdasta irtoaa sanottavaa. Tapahtumien ja kohtausten intiimiys ja tihennys toimivat tehokkaasti.

Essi Luttisen sopraano väräjää rikassävyisenä ja sointuisana. Voima heijastelee uskallusta ja odotuksia, torjuntaakin. Luttinen on tunteva ja kertova, perin juurin rooliinsa eläytyvä.

Tanssija Minttu Pietilä hakee vastakappaleen hahmoa auliisti heittäytyen, plastisen herkin ja äärirepivin keinoin.

Ooppera Skaala on noutanut aiheensa kaukaa – ei, läheltä. Onnistunut matka.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Lauluntekijä Tom Petty on kuollut

Kuva: Lehtikuva

Amerikkalaisen rockmuusikko Tom Pettyn perhe vahvistaa Pettyn kuoleman. Sydänkohtauksen saanut Petty, 66, löydettiin kotoaan Kaliforniassa tajuttomana sunnuntaiyönä paikallista aikaa ja kiidätettiin sairaalaan Santa Monicaan.

Petty päätti juuri pitkän kiertueensa, jonka päätöskonsertti oli Los Angelesin Hollywood Bowlissa viime viikolla.

Myös näyttelijänä nähty Petty teki Heartbreakers-yhtyeensä kanssa läpimurron albumilla Damn The Torpedoes 1980-luvun taitteessa. Hänen hitteihinsä lukeutuvat Free Fallin’, American Girl, I Won’t Back Down ja Refugee.

Petty tunnetaan myös rockin supertähtien Traveling Wilburys -yhtyeen riveistä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Unohduksesta päivänvaloon – Taite ry ja Avanti! palauttavat maineen säveltäjä Väinö Raitiolle

Kuva: Laura Reunanen.
Pienoisoopperassa Väinämöisen kosinta tietäjä iänikuisen lemmen kohde on totta kai Aino (Annami Hylkilä). Taustalla sopraanojen tertsetti Pihlajatar (Riikka Rantanen, vasemmalla), Koivutar (Anu Hostikka) ja Haavatar (Tanja Kauppinen-Savijoki).

 

Väinö Raitio kuuluu keskeisesti suomalaisen klassisen musiikin traditioon. Hänet mainitaan yleensä 1920-luvun modernismin edustajana maineikkaan Aarre Merikannon rinnalla. Uudesta tulemisesta kertoi jo Helsingin juhlaviikoilla vastikään esitetty Raition ooppera ”Prinsessa Cecilia”.

Paluu parrasvaloihin on perusteltu, Raitio oli merkittävä uuden aallon säveltäjä. Koloristina, sointivärien taitajana, hän oli uuden airut, modernistina itsenäinen ja rohkea.

Tuomas Hannikaisen ja Johanna Freundlichin ajatus nivoa konsertin teokset lähes saumatta yhteen on perusteltu. Kiihkeys kuului säveltäjän ominais- ja teospiirteisiin, rohkeus luonnehti otteita. Säveltäjä oli tyylistään tietoinen. Ja vaikka hän ajan tuulia avoimesti haistelikin, hän oli vaikutteiden rasitteista ihmeen riippumaton.

Pienoisoopperoiden ”Lyydian kuningas” ja ”Väinämöisen kosinta” teemoissa on ohjaaja-dramaturgi Johanna Freundlichin sanoin vahva tuntu ”täyttymyksen sudennälästä, urhon nälästä ja neijon nälästä”.

Näyttämöteoksia olivat myös näytelmiin ”Asaria” (kirjoittanut Akseli Tola) ja ”Kruununhaan siirappitehdas” (kirjoittanut Yrjö Nikkola) sävelletyt musiikit.

Suomen kansallisooppera, Alminsali

Taite ry & Avanti!

Väinö Raitio – Eino Leino: Neijonnälkä

Musiikin sovitus ja orkestraatio Tuomas Hannikainen – Kapellimestari Tuomas Hannikainen – Ohjaus Johanna Freundlich – Esitysdramaturgia Tuomas Hannikainen ja Johanna Freundlich – Lavastus ja puvut Mark Väisänen – Valot Vesa Pohjolainen – Meikkaus ja kampaukset Miia Ollula – Rooleissa Markus Nieminen, Annami Hylkilä, Ilkka Hämäläinen, Juha Hostikka, Anu Hostikka, Tanja Kauppinen-Savijoki, Riikka Rantanen; Kamariorkesteri Avanti!

Vähäinen ei ole myöskään oopperoiden libretisti Eino Leinon vaikutus himokkaan ”nälän” esiinnostamiseen. Sana ”voima”  kiteytyy tarinoiden ytimeen. Tuomas Hannukainen on tehnyt ison työn teoksia sovittaessaan ja orkestroidessaan.

Konsertin teoksia ja esityksiä voi luonnehtia sanoilla kuvaelma ja draamallisuus. Näyttämöteokset olivat keskeisiä Väinö Raition tuotannossa.

Orkesterissa rispaantunuttakin eloisuutta

Tuomas Hannikaisen heittäytyen johtama orkesteri oli rohkeasti esiintuleva ja näytettävää kommentoiva. Elävyys ylitti kynsiviilahionnan, kosketuksessa ja ajoituksessa oli hyväksyttäviä poikkeamiakin.

Laulajat olivat eläytymisessään aidon eläväisiä, taidoiltaan korkealuokkaisia hienovireisyyksiä myöten.

Näyttämö oli vaalean violetin harsomainen, ranta, vene ja laituri suomalaisen sielun ja kehon muistin maisemaa. Puvut leimasivat rooleja korostetun sopivasti, myös läheltä arkea ja tätä päivää. Valot toimittivat tehtävänsä pienesti sekä laajamittaisesti. Naiskampaukset Hiuksissa vangitsivat katseen, meikkaus häivytti ja korosti huomaamatta ja näyttävästi.

Laulun lahjat avataan aina näyttämöllä

Annami Hylkilä nousevana sopraanotähtenä lauloi terveellä ja heleällä äänellään kuulijoiden sydämiin. Voimakin säilytti äänen soinnin. Artikuloinnin osuutta ei kaiketi koskaan voi laulajien kohdalla liiaksi korostaa.

Varttuneemmat sopraanot Anu Hostikka, Tanja Kauppinen-Savijoki sekä Riikka Rantanen (mezzosopraano) kannattelivat esityksiä rutinoiduin ja varmoin elkein.

Markus Nieminen lasketteli baritonillaan mäkeä alas voiman hiventäkään hellittämättä. Huimaa pudotusta! Ilkka Hämäläinen ei säästellyt enempää tenorinsa kuin roolinsakaan suomia iskevyyksiä. Selkeäsointinen Juha Hostikka (baritoni) oli poikkeuksellisen inhimillinen ja tuntemuksissaan tiedostava Väinämöinen.

Tulkinnanvaraisia kysymyksiä

Esitysten ohjauksessa olisi ehkä voinut kokeilla rohkeampaa likituloa, vaikka lyhyet teokset ymmärrettävästi asettavat omat rajoituksensa. Entä olisiko teosrajojen erottelu kirkkaammin antanut paremman kuvan kunkin erityispiirteistä? Nyt korostui erityisesti säveltäjälle ominaisen tyylin esittely. Toisaalta Asaria toimi hyvänä, kannattelevana kittinä ympäröivien oopperoiden välissä.

Kiinnostuksen heräämisestä taas kertoo se, että esitteestä olisi mielellään lukenut enemmänkin teoksista ja niiden kirjallisista lähteistä ja syntyvaiheista.

Väinö Raitio -konsertti on yksi Suomen juhlavuoden kohokohta. Unohdetun kansan aarteistomme on vallan rikas. Lisää tällaisia etsinnän tuloksia. Opittiin, mielistyttiin.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Kun nainen on poissa, onko miestäkään enää olemassa? Arvostelu: The National -yhtyeen Sleep Well Beast on lempeää ja nostalgista autoradiomusiikkia

Kuva: Graham MacIndoe

Laulaja Matt Berningerin kirjoittamien The Nationalin sanoitusten tunneskaala on kuin HBO:n laatusarjasta repäisty. Kestomelankoliset tekstit kertovat tarinoita keski-ikäistyvien päähenkilöiden tavasta rakastaa, kaihota, pelätä menettämistä, tuntea ajan kuluvan hukkaan ja potea syyllisyyttä.

Yhtyeen seitsemäs albumi Sleep Well Beast jatkaa tällä tutulla linjalla. Ilmassa on syksyn tuntu, mutta samalla kirjoittajan tietää viettävän aikansa lämpimässä nojatuolissa takkatulen ääressä. The National on aina apeaa, muttei koskaan toivotonta musiikkia.

Kun nainen on poissa, onko miestäkään enää olemassa? Kuolemaa ennen on nähtävä isän vanha kotitalo. Viinakin maistuu. Poolokaulus kiristää. Berninger murisee näitä tilannekuvia nojatuolistaan tutulla baritoniäänellä.

Sleep Well Beast on sulavalinjainen levy, jota voi suositella varauksetta jokaiselle National-fanille.

Taustalla brittiläisen postpunkin synkkä kolhous kohtaa tyhjän heinäladon akustiikkaa kaikuvan americanan syvän pehmeyden. Teksti ja musiikki pelaavat miellyttävästi yhteen kuten aina yhtyeen työssä. Lempeää ja nostalgista autoradiomusiikkia synkällä pohjavireellä.

Kaikesta tunnelmallisuudestaan huolimatta Sleep Well Beastin anti on kuultu jo monta kertaa. National on uinut vakiintuneeseen asemaansa kestävää laatua tarjoten, musiikkia joka on jylhää ja vankkaa kuin kivitalo. Nyt vain pitäisi rakentaa talosta entistä isompi. Suurempia tunteita ja komeammin soivia sävellyksiä on vaikea enää lisätä yhtyeen rosteriin, sillä se on kaikki nämä vuodet tuntunut jo täydelliseltä, harjakorkeutensa saavuttaneelta.

Vastaus löytyykin levyn kannesta. Harjakattoinen puutalo, ellei lato. Ei tarvitse olla vaatimaton, mutta miksi enää ylittää itseään? Taitavinkin rakennustyö rapistuu lopulta, tai käy pieneksi asukkailleen. Aivan kuin Berningerin sydän olisi jo liian ahdas uuden kokemiselle.

Sleep Well Beast on sulavalinjainen levy, jota voi suositella varauksetta jokaiselle National-fanille. Mutta jos Berningerin tunneskaala vielä joskus laajenisi, olisi se tervetullutta vaihtelua. Eikö mies kohta jo voisi saada jonkun viidenkympin villityksen?

Rock
The National
Sleep Well Beast
4AD
★★★☆☆

JONI KLING

Keskustelua aiheesta

Hehkuvat pienoisoopperat – kotikutoisesti saksalaisittain

Kuva: oona söderblom / suomen kansallisteatteri
Sancta Susannan rooleissa ovat muun muassa Laura Pyrrö ja Mari Hautaniemi.

Saksalaisen Paul Hindemithin kaksi pienoisoopperaa ovat hyvä esimerkki valtakulttuuria tukevan ja sen haastavan marginaalikulttuurin merkityksestä.

Tarvitsemme hidasliikkeistä ja massiivista kesto-oopperaa, mutta myös käänteissään ketteriä ja muotoaan ja lähestymistapaansa muuntelevia pienoistaideteoksia.

Notkeus ja intiimiys ovat arvoja, joita ei tule halveksia eikä kannata hukata. On ilo kohdata ja saada kuulla ja nähdä tällaisia rohkeasti toteutettuja raritetteja, useimmiten täysin aiheetta sivuun sysättyjä taideteoksia. Puhdistava vaikutus on toisenlainen, mihin laajan screenin reunattomassa syleilyssä saa tottua.

Laura Pyrrö on viime vuosina noussut keskeiseksi uusien ja outojen musiikkiteatteriesitysten ideoijaksi ja maahantuojaksi. Kun taiteilija on itse erinomainen laulaja, uskottavuus on moninkerroin luottamusta herättävä, laadun tae.

Suomen Kansallisteatteri
Omapohja
Paul Hindemith: Hin und zurϋck, libretto: Marcellus Schiffer
Paul Hindemith: Sancta Susanna, libretto: August Stramm
Ohjaus Ville Saukkonen – suomennos ja sovitus Laura Pyrrö – valot Anna Rouhu ja Titus Torniainen – maskeeraus Taru Haili – lavastus ja puvut työryhmä– rooleissa Laura Pyrrö, Petri Bäckström, Jouni Bäckström, Margit Westerlund, Mari Hautaniemi, Tuulia Eloranta, Oskari Kymäläinen, nunnakuoro, soitinyhtye

Hindemithin 1920-luvulla varsin nopeahkosti sävelletyt pienoisoopperat ovat sekä herkulliset että tyyliltään toisilleen varsin vastakohtaiset teokset.

Hin und zurϋck (Sinne ja takaisin…, Sinne – tänne, Ees taas) kertoo perheen rouvan syntymäpäivästä. Vanha, kuuro täti odottaa ruokaansa, lahjan ojentava mies mustasukkaistuu vaimon saamasta rakastajan kirjeestä ja tulee ampuneeksi vaimonsa. Teon lopullisuuden huomattuaan hän katuu ja ottaa hengen itseltäänkin. Aikaa esityksessä on tähän mennessä kulunut muutama minuutti.

Paikalle ilmaantuu Viisas mies, joka ottaa ohjat ja kääntää asetelman päälaelleen. Tarina vaihtaa suuntaa takaisin kohti alkua ja kaikki palaa lähtöpisteeseensä.

No mitä? Että ihminen on yksinkertainen! Hän vain jatkaa samaa rataa, tarina vielä työryhmän toteuttamana toistetaan, että varmasti cirkulaatio tulisi todistetuksi elämänmenossa. Ei alkua, ei loppua, ikikiertoa vain. Ei opi ihminen juurikaan elämässään, toistaa ja törttöilee, meni se miten päin tahansa. Ja luulee aina selviytyvänsä.

Kärjistäminen ja karikatyyrit, kaikkinaisen hienostelun välttäminen, äkkipikaisuus, mahdottomuus, hymy ja hulluttelu, siinä määreitä esityksen tyylille.

Mutta vielä, tarinahan tämä vain on. Sitä voi käännellä kuin räiskälettä pannulla. Ei sitä pidä vetää yksi yhteen todellisuuden kanssa, teatteria, oopperaa! Sen pituinen se.

Sinne–tänne-ooppera on eräänlainen kabaree, sen musiikillinen anti jalostettua kabareeta. Mieleen nousevat viime vuosisadan alun saksalaismallin weillmäisyydet, brechtiläisyydet, Eisler, Neuvostoliitosta Majakowski, Harms, futurismi jne. Avatgarde aina, tavalla ja toisella. Ei vähiten Tom of Finland -tyyppiseksi tehdyn Viisaan miehen hahmossa!

Luostarin puutarhassa

Toisessa oopperassa puhdashenkinen Susanna näkee luostarin syrjäisessä kolkassa nuoren parin hekumoivan häpeilemättömästi. Ja voi sitä kiusausta ja kauhistusta, uteliaisuutta, tuskaa ja kiihkoa, himoa ja halua, synnin tuntoa ja kiusaajan (saatanan) valtaa.

Hän puhuu asiasta ystävättärensä kanssa ja pian putoilevat kaavut heiltäkin. Siihen herää myös laulava nunnakuoro. Mutta ohjaaja säilyttää otteen, esitys ei mene pitemmälle. Hyvin pidätelty.

Keskusteluun on liittynyt myös kolmas nunna. Tarinassa viitataan himoilleen antautuneen sisar Beatan kohtaloon tulla muuratuksi elävältä luostarin muuriin. Susanna alkaa kuulla ääniä ja halajaa vaaditun tunnustuksen sijaan tulla muuratuksi muuriin hänkin.

Musiikki oopperassa on vivahteikkaampaa, ilmaisurikkaampaa kuin edellisessä ”Murha”-oopperassa. Tarina on vakava ja lähellä jokamiehen ja jokanaisen viettimaailmaa.

Ohjaaja Ville Saukkonen on saanut esiintyjistä karistettua jäykkyyden, mikä niin usein laulajia luonnollisista syistä lavalla vaivaa. Ohjaaja on perannut kaikki sopet mielensä viidakoista surrealismia myöten. Pikakelauksella eteenpäin -ajatus (oopperoiden yhteispituus n. tunti) on pysynyt ihmeen hyvin otteessa. Pienoisoopperat tarjoavat täyttä elämysantia.

Solistien äänet ovat parhaasta päästä (!), mikä tekee esityksistä aina vain nautinnollisempia. Rutiini ja vahva mieli täydentävät äänimateriaalin jalostuneisuuden. Muusikot ovat kaiketi turvafirman lähettiläitä, mikä helpotus! Hindemith soi hyvin.

Ahdas näyttämö Omapohjassa mukautuu norjasti kohtausten käänteisiin. Oopperat valmistelleen työryhmän, ohjaaja – lavastaja-puvustaja – valaisija – maskeeraaja, idearikkaus ja toimintakyky ovat mahdollistaneet onnistuneen oopperaillan.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta