Musica nova Helsinki 2017

Helsingin kaupunginorkesteri

Gérard Grisey: Les Espaces Aqoustiques

Kansallisooppera, Alminsali

Michel van der Aa: Blank Out

Libretto ja ohjaus Michel van der Aa – Dramaturgia Sophie Motley – Solistit

Katherine Manley, sopraano, Roderick Williams, baritoni; Alankomaiden kamarikuoro, johtajana Klaas Stok;

Quadraphonic soundtrack, 3D-filmiprojektio

Säveltäjä Gérard Grisey, spektri-tekniikan kehittäjä, valmisteli “Les Espaces Aqoustiques” -teostaan toistakymmentä vuotta. Ideana oli pienen pienestä idusta, yksittäisestä sävelestä, kasvava täyteläinen teoskokonaisuus.

Jokaisesta sävelestä nousee aina sarja niin sanottuja yläsäveliä. Kuulemme aina tuon perussävelen, mutta yläsävelsarjan voi aistia yleensä vain siihen harjaantumalla. Asiaa ehkä selventää tieto, että yläsävelsarja vaikuttaa eri soitinten sointiväriin keskeisesti. Kuvataanpa vähän: puhaltimissa ääni ikään kuin ponnahtaa perussävelestä ylemmäs, jousisoittimissa se ohenee ja lehahtaa korkeammalle.

Tällaisista aineksista Grisey valmisti puolitoistatuntisen teoksensa “Les Espaces Aqoustiques”, akustisia tiloja (myös etäisyyksiä, avaruuksia). Sävellys jakautuu kuuteen osaa, alun hauraasta alttoviulusoolosta suuren orkesterin täyteen rähinään.

Kun alttoviulisti Atte Kilpeläinen aloittaa tehtävänsä, perussävel soi ja yläsävelsarjan sävelet syttyvät kuin valot kerrostalon ikkunoihin. Siellä ne asukkaat eli sävelet nojailevat avautuvissa ikkunoissa. Mikä joutenolon salattu merkityksellisyys! Siitä se alkaa…

Alttoviulun tummaksi vahattu sointi

Solisti hakee, tunnustelee ja poimii sävelen kerrallaan ja alkaa rakennella niistä kokonaisuutta. Tila täyttyy, oma näkemys ohjaa. Alttoviulun tummaksi vahattu sointi loihtii tunnelmaa. Solistilla on tuhannen euron paikka valloittaa kuulijoiden sydämet. Ja Atte Kilpeläinen onnistuu.

Teos etenee palaten välillä takaisin perussäveleeseen kuin jotain muistaakseen tai jostain muistuttaakseen. Seuraavissa osissa orkesterin kokoonpano kasvaa kerta kerralta. Voima, vauhti ja intensiteetti lisääntyvät, sävyt rikastuvat ja tunnelma täyttyy. Sanottavan paino kasvaa.

Välillä tulee mieleen kuin kuuntelisi tutkielman etenemistä, mutta nyt ollaan tieteen salien sijasta konserttitilanteessa. Sävelet kiipeilevät yhä vapautuneemmin ja itsenäisemmin kohti korkeuksia tai kapuavat syvyyksiin. Elävä taideteos alkaa hahmottua, teoreettinen lähtökohta saa lihaa rangan ympärille. Persoonallisuus kuultaa läpi vahvemmin, kiinnostus nippaa yhä napakammin kuulijan korvannipukasta.

Sävelten verkosto, yhteensitoutumat saavat yhä rikkaampia ilmenemismuotoja, ajatusrakennelmat omaperäisemmän sävelasun. Sooloilu ja vuoropuhelu kasvavat puheensorinaksi ja avoimeksi keskusteluksi, luonteet alkavat erottua.

Assosiaatiot kulkeutuvat teoksesta luonnon organismin rakennekaavioihin, ihmiselon ja lajien hierarkioihin. Säveltäjällä on varaa myös hassutella, kaikenmaailman ääniä käyttävä putsplank-hetki on hurmaava.

Kun loppu häämöttää ristiriidoilta ei voi enää välttyä, kiivas kommunikaatio räiskyttää ympärilleen. Hajahuomiot lennähtelevät, hutunkeitto rumpupadoinkin käy.

Kipinäsuihkut juhlistavat massan valtaa, soinnin rikkaus on yltäkylläinen. Ilotulitus rätisee ja monenmoisia kellon kaikuefektejä kiirii. Sitten palaa alttoviulu, yksinäinen etsintä kutsuu. Käyrätorvikvartetti ja isorumpu kontrastoivat solistia. Työpäivä on päättynyt.

Teoksen alttoviulusolisti Atte Kilpeläinen tavoitti kosketuksen yleisöön, maanläheinen ja henkevä taiteilija. Käyrätorvikvartetin jäsenet välkehtivät korkeassa kurssissa. Pierre-André Valade toimi esityksen vakaana johtajana ja luotettavana auktoriteettina. Helsingin kaupunginorkesterista irtosi mitä värikkäin ja toisaalta eritellyin orkesterisointi.

Särö ihmismielessä

Alankomaiden oopperan tilausteos, Michel van der Aan säveltämä “Blank Out” on monikerroksinen ooppera taistelusta surun ja mielen kivun puristuksissa. Äiti näkee ikkunasta lapsensa hukkuvan ja seuraa tapahtuvaa voimattomana. Särö viiltää mielen, maailma sortuu.

Äiti koettaa epätoivon keskellä kuroa haavaa umpeen konkretian ja muistojen kautta, harsia elämää kokoon. Otsikko tarkoittanee suomeksi ruksien vetämistä jonkin ylitse. Tätä ei enää ole.

Michel van der Aa käyttää teoksessaan runsaasti elektroniikkaa ja muita äänitehoja. Perusnäyttämön takana on skriini, jolla lasein seurattava 3D-kuva. Kuvassa näkyy äidin epätoivoisesti uudelleen kokoama pienoismalli kodista kuin myös iso kuva kodista sekä peltoaukea, jolla rakennus sijaitsee. Esityksessä laulaa yhtä aikaa kolmekin äidin hahmoa, lisäksi aikuiseksi kasvanut poika.

Tunnemyrskynsä keskellä heittelehtivä äiti on herättänyt mieleensä pojan hahmon. Poika kasvaa aikuiseksi ja kertoo ja kertaa omaa versioita tapahtuneesta ja muistoista. Viiltävän kipunsa ja pimeytensä hetteikössä äiti miettii, antaako periksi kun kaiken hajoaminen uhkaa.

Maisema valkokankaalla on idyllinen. Kuva kiertää rakennusta ja siirtyy sisälle. 3D-sisäkuvissa arkipäivän muistot hallitsevat, lapsen todellisuus täyttää kuvan. Dialogi käy äidin ja pojan välillä vaihtuen nopeastikin monologeiksi. Rajat todellisuuden ja todellisuuksien välillä sekoittuvat tehokkaasti näkökulman vaihtuessa rakennuksen ulkopuolelle ja pihapuiden oksien hipoessa katsojaa.

Tarinassa on ennen kaikkea kyse äidin kokemuksesta ja mielestä. Prosessi on raskas, loppumaton. Tutuimmin sitä voi kutsua sanalla surutyö. Libretisti van der Aa sekoittaa taitavasti tarinan tasoja ja rakenteita. Aina ei tiedä kuka puhuu, muistaa, kertoo, kokee tai kuvittelee. Samatkin vuorosanat toistuvat eri suista, roolit limittyvät. Loppua kohti äiti ja koko yhteinen koti kietoutuu yhä tiukemmin leviin, pojan vedenalaisiin kuolinkääreisiin. Äidin suru ja kaipaus ei hellitä.

Teoksen äänimaisemaa hallitsee elektronimusiikki. Solistien, sopraanon ja baritonin, selkeästi intervalleja artikuloiva laulu on vaikuttavaa kuultavaa. Samaa on sanottava partituurin kuoroelementistä moniäänisine ´puheen´vuoroineen.

Oopperasta ei turhaan ole käytetty sanaa inhimillinen. Sen sanoma on universaali ja aina ajankohtainen. Suru ja kuolema näyttää tänään koskettavan yhä raskaammin ihmisiä eri puolilla maailmaa. Särkynyt minuus on monelle osa arkipäivää. Heräte meille.

Matti Saurama