Tällä kertaa on puhe musiikillisesta asiantilasta, tilasta, jota hallitsevat musiikilliset piirteet. On kyse auditiivisen maailman atmosfääristä, loppumattomiin laajenevasta äänten, kuulemisen luonnontilasta.

Äärimmäisenä elää äänen pieni ydin. Mitä tapahtuu kun ensi henkäys käy, mitä kaikkea sen vastaanottaminen herättää? Sitten syntyy teos, valtava askel eteenpäin. Ja siitä eteenpäin vaikkapa festivaali, joka täyttyy näistä mahdollisten musiikillisten maailmojen esittäytymisestä ja kohtaamisista. Esimerkiksi Musica nova -festivaali.

Siinä sitä ollaan kokemusten ja elämysten ympäröiminä, kuin näkymättömien polkujen kartalla.

Tämänvuotisen Musica novan teemana on tämä käsite, Musiikillinen tila, Music Space.

Teeman kosketus ja sen sysäämä kytkös on kuin hyvänlaatuinen epidemia, joka luo ja vastaanottaa katkeamattomasti vaikutuksia. Rajoja ei piirretä, ei rakenneta, niitä etsitään ylitettäväksi ja poistettavaksi, inhimillisen maailman laajentamiseksi yhä rikkaammaksi. Onneksemme!

Suomi nousee maailman myötä

Avajaiskonsertti esitteli kaksi nuorta suomalaissäveltäjää, Sauli Zinovjevin ja Sebastian Hillin.

Zinovjevin Batteria (kantaesitys) sopi erinomaisesti festivaalin avausteokseksi. Sen ohimenevä fanfaarinomainen alku kuulutti kaikille, miten täältä tullaan, Suomi!

Teos täyttää lahjakkuuden merkit. Linjakkaana soljuva liike läpileikkaa tasojen risteytymiä, elävyys ja vaihtelu korostavat keinovarojen rikasta hallintakykyä. Batteria on rohkean persoonallisesti piirretty käyntikortti, jolla ratsastaa kauaskin eteenpäin.

Sebastian Hillin Reachings -teosta hallitsee moni-ilmeinen mekanismi. Teoksessa voi sekä tuudittautua vauhtiin että pysähtyä aprikoimaan. Irrottautuako vai ajelehtia, se tuntuu kysyvän? Matka täyttyy innostuksesta, jota seuraa usein haparoiva uskallus, arka ryntäily. Yllätyksellisyys rikastaa kulkua ja pitää mielenkiinnon yllä. Orkesteriväri kukkii, tarmokaita pyrkimyksiä ja avautumisia purkautuu. Spiraalina syöksyvä päätöskiihdytys on kuin ylämäkijuoksua kovimmillaan, adrenaliinia pintaan, nousuvoittoinen kiri vie.

Avajaiskonsertissa RSO:ta johti Musica novan taiteellinen johtaja André de Ridder ja solistina lauloi sopraano Nora Fischer.

Festivaalin residenttisäveltäjä Michel van der Aan “Spaces of Blank” herää aavemaisen utuisena. Tyhjä alkaa täyttyä kuin mekaanis-soittimellisen työntölaitteen avittamana. Nora Fischerin kevyt ja kirkas, notkeana taipuva sopraano tulkitsee Emily Dickinsonin, Rozalie Hirsin ja Anne Carsonin sanoihin sävellettyjä orkesterisäestyksisiä laulujaksoja. Kuolema, yksinäisyys, loppumattomat ulottuvuudet täyttävät runojen säkeet.

Teos etenee humajavasta, rikkoutumista varovasta tunnelmasta kohti peruuttamatonta ”avaruuden yksinäisyyttä”. Hurjat ja säkenöivän kiihkon purkaukset, livahteleva liikehdintä, raaistuva sävy vaihtelevat. Onko nyt kyse rakennuksesta vai rikkomuksesta, voisi kysyä.

Andrew Norman, huimuuden huippu

Nykymusiikin keskeisen vaikuttajan Andrew Normanin teos “Play” päätti konsertin. Ja millainen päätös!

Teos räjähtelee materiaalia. Mikä mäiske, mikä hengen pihinä… korvat soi, kohta kissa naukaisee. Ovisarana keskustelee ruosteisella äänellään ja taas puhutaan kielillä (jouset). Pilli viheltää, puhalluskone (vetopasuuna) huoahtaa. Sitten Plymouth Furyn äänitorvi (-50-luku) soi, hyllyjen kannakkeet irtoavat, oi sitä sortumista!

Välillä ollaan soittavinaan kuin muinaisessa valtakunnassa työn suhteen. Lopulta alkaa hidas herääminen. Vähitellen soitinryhmät alkavat järjestäytyä hajaannuksesta, rispaantunutta kokonaistaideteosta hitsataan kasaan, elävä kudos liikahtaa. Elämän hallinta, se on taikasana. Sävelten hallinta.

Kaikessa on käynnissä paluu alkupisteeseen, ´minä osaan´ -hetkeen. Huomennakin saan taas soittaa, säveltää ja kuunnella.

Kapellimestari André de Ridderillä on ilmiömäinen vainu ja liike-energia. Mitä vaativampi ja mutkikkaammin suihkiva teos, sitä heittäytyvämpi on johtaja. Ridder on jälkiuunirukiisen rouhea, rapea ja vivahdemaukas kapellimestari. Kädet: äärettömän osuvaa varjonyrkkeilyä, aina napsahtaa piste. Ja RSO on elementissään: tämän me osaamme, tästä nautimme.

Musiikinlajien kädenojennus

Kampin kauppakeskuksessa esitetty säveltäjä Antti Auvisen teos big bandille ja Moog-syntetisaattorille on tekijän ensikosketus Umon kanssa. Moog on analoginen soitin, mikä löyhästi viittaa ainutkertaiseen soittotapahtumaan. Moogilla ei voi määrittää etukäteen soitettavaa. Kaikki tapahtuu soittotilanteessa, mikä lisää soittajan paineita ja riskinottoa. Sillä ei myöskään soiteta harmonioita.

Leveyttä Mini-Moogilla on noin kaksi ja puoli oktaavia – pinnalta laskien, ääniähän voi etsiä muualtakin.

Teosalku on kuin moottorivenekisa merenlahdella. Vauhti kiihtyy, kierrokset nousevat, ääni kohoaa ja voimistuu. Kohta ohitetaan kuulijan tarkkailupiste rannassa. Kuulostaa jopa siltä kuin vauhti nostaisi menon ilmaan veden pinnasta.

Sitten aloittavat vasket. Rautainen Umo-joukkue hajoaa sektioihin, lataa täysillä yhdessä sekä käy solistisesti. Tukena on continuo-ryhmä kuin vuosisatojen takaa, eli basso ja syntetisaattori sekä rummut. Big Band –meininki on aitoa, ote maagisen transsinomainen.

Pianisti Kari Ikonen vääntelee Mini-Mooginsa namiskoja ja vääntäytyy koskettimiston ylle moniin asentoihin saundeja hakiessaan. Liukumat, veivaukset, glissandot, juoksutukset, tärinät ja jyskytykset vaihtelevat.

Tunnin välein toistuneet kolme musisointihetkeä keräsivät Kampin pyöreän kerroskuilun tasanteille runsaasti töistä palaavia ja muita kuulijoita. Alhaalla oltiin kuin pyörivän näyttämön äärellä, kun kulkijat kiersivät Umon ympyriäistä asetelmaa. Seurasin kahta konserttia ja ylimpänä olleet kuulijat kurkottivat alas kuudennen kerroksen kaiteen ylitse.

Tilaisuus oli onnistunut rajanylitys, eri lajien keskinäinen kädenojennus. Ennakkoluulot karisivat, rullaportaita noustessani näet kuulin niiden musertuvan porrasniveliin.

Matti Saurama

Tallenna