Sen perusteella Fab Four oli John Lennonin bändi, ja muut kolme olivat lähinnä statisteja. Vähättely ja nyrpistely koski etenkin puolet Beatles-tuotannosta säveltänyttä ja laulanutta McCartneyta.

Kirjaansa mainostanut Norman äityi antamaan lausunnon, jonka mukaan John Lennon ei ollut The Beatlesista neljäsosa vaan kolme neljäsosaa. Elton Johnin ja Andrew Lloyd Webberin kanssa yhteistyötä tehnyt sanoittaja Tim Rice kommentoi osuvasti, että toteamus on ”mielipuolinen”.

Paul inhosi kirjaa, käytti siitä nimeä Shite (täytyykö kääntää?) ja puhui tekijästä ”Norma Philipsinä”, millä hän viittasi kirjoittajan ilmeiseen taipumukseen juoruilla ja viljellä tarkistamattomia toisen käden tietoja Beatles-kirjoittelussaan.

Luettuani kymmeniä The Beatlesia ja Paul McCartneyta käsitteleviä kirjoja, joiden taso on lievästi sanoen kirjava, vastaan että ei. Lähinnä sen vuoksi, että McCartney säveltäjänä ja muusikkona tuppaa jäämään katveeseen yksityiselämän ja bisneskiemuroiden seikkaperäiseltä dokumentoinnilta. Liian usein Norman unohtaa tärkeimmän eli musiikin.

Tekijän ennakkomaineen muistaen lopputulos on kuitenkin yllättävän ok. Verenpaine ei lukiessa nouse.

Norman on riisunut kynästään anti-Paul-musteen. Hän kohtelee kohdettaan reilusti ja tasapuolisesti. Jo Normanin ”John Lennon: The Life” (2008) oli huima parannus Shoutiin. Hän osoitti päässeensä eroon McCartney-allergiastaan, mikä oli viesti myös Paulille.

Kirjassa on esipuhe ja jälkikirjoitus, jotka on syytä lukea. Prologissa Norman tilittää ristiriitaista McCartney-suhdettaan.

Hän tunnustaa fanittaneensa 1960-luvulla Beatlesia niin paljon, että halusi vaihtaa elämänsä jonkun beatlen kanssa. Normanin kohdalla se joku oli Paul. Hän tunsi silloin paitsi ihailua myös ”sanoin kuvaamatonta kateutta” katsoessaan ylöspäin hauskannäköistä Beatles-basistia, jolle tuntui onnistuvan kaikki tässä elämässä.

”Jos rehellisiä ollaan, olin niin monta vuotta toivonut olevani hän, että minuun oli jäänyt omituinen tarve näyttää hänelle”, Norman kirjoittaa ja ansaitsee pisteet rehellisyydestä.

Se että McCartney kaiken tämän jälkeen näytti vihreää valoa kirjahankkeelle, on melkoinen vastaantulo. Hiljainen hyväksyntä tarkoitti sitä, ettei elämäkerralla ole virallista leimaa, mutta kohde ei myöskään vastusta sen kirjoittamista. Sen ansiosta tekijä on saanut haastatteluja henkilöiltä, jotka kuuluvat muusikon lähipiiriin.

Kirja ei kerro vain beatle-Paulista. Norman käy yksityiskohtaisesti läpi vaiheet Wingsissä ja soolouralla. Luvattua kattavuutta ja uutta tietoa tarjoavat sivut, joissa käsitellään huumepidätystä Japanissa tammikuussa 1980.

Sama detaljien runsaus pätee Apple-sählinkiin ja Beatlesin hajoamisprosessiin. Noteeraamatta tuskin jää yhtään niihin liittyvää lakikiemuraa tai katkeraa haastattelulausuntoa.

Kymmenillä sivuilla Norman setvii Paulin epäonnista avioliittoa ja riitaisaa eroa Heather Millsin kanssa. Ne tuovat esiin marinoidun Fleet Street -journalistin, joka tietää, miten tehdään keltaisen lehden otsikot.
Osuutta olisi voinut supistaa ja antaa mieluummin tilaa vaikka Paulin merkitykselle melodisen bassonsoiton pioneerina ja suunnannäyttäjänä. Hän kun on ainutlaatuinen lahjakkuus silläkin saralla.
Mutta sehän olisikin vaatinut toisen kirjoittajan.

Philip Normanin katumusharjoitus tulee myöhässä, mutta on ainakin perusteellinen. Kaksi ja puoli vuotta ja lähes 700 sivua sen sanomiseen, että ”Sori Paul, minä olin väärässä”.

Epilogissa Norman kirjoittaa alkaneensa arvostaa ja usein ihailla miestä, jota kohtaan hän aikoinaan tunsi niin ilmeistä vastahakoisuutta. Ollaan päästy sivulle 675.

Siinä vaiheessa taustalla voisi soida ”Hey Jude”, jossa Paul laulaa: Take a sad song and make it better.

Maailman kuuluisin vasenkätinen basisti kolmen bändikaverinsa kanssa Amerikkaa valloittamassa vuonna 1964. Klassinen mustavalkokuva Beatles For Sale -levyn sisäkannessa.