Sanotaan, että Suomen kokoiseen maahan ja mentaliteettiin mahtuu kerrallaan vain yksi aihe, jonka perässä poliittiset päättäjät, media ja suuri yleisö juoksevat ja johon kaikilla on oltava mielipide. Aihetta myllätään edestä ja takaa lujaa ja perusteellisesti, mutta kun jossain syntyy uusi, vielä rumempi skandaali, päästään eteenpäin.

Kainuun korpeen uutta huomista ja hyvinvointia loihtimaan lähteneestä mutta valtion syliin pelastettavaksi kaatuneesta Talvivaarasta ilmestyy jo kolmas elokuva alle puolessatoista vuodessa. Ehkä rumempaa tapausta ei ole vielä syntynyt. Tapauksen laajuus ja näkökulmien runsaus tavallaan perustelevat useita elokuvia, mutta yleisöä aihe voi jo kyllästyttää.

Tammikuussa 2015 teattereihin tullut Talvivaaran miehet kertoo kaivoksen työntekijöistä, niistä jotka ruohonjuuritasolla korjaavat johtajiensa virheitä. Kuluvan vuoden alussa ensi-iltansa saanut fiktiivinen Jättiläinen lähestyy tapahtumia ennen kaikkea yhden virkamiehen näkökulmasta osoittaen päätösketjussa piilevät mahdollisuudet rakenteelliseen korruptioon. Elokuva edustaa meillä harvinaista poliittista trilleriä.

Nälkämaan Sampo (2016) täydentää trion tarjoamalla puheenvuoron eri toten hanketta vastustaville aktivisteille.

Elokuvan on ohjannut yhteiskunnallisista dokumenteistaan tunnettu Mika Koskinen, joka keräsi aineistoa paitsi Talvivaaran lähihistoriasta myös kotimaisen kaivosteollisuuden alkuhämärästä.

Kolmesta elokuvasta se on aikajänteeltään kattavin mutta samalla visuaalisesti tavanomaisin. Seurantadokumentti rakentuu satojen asioiden, esitysten, selvitysten ja yksilöiden leikkauksille ja kohtaamisille, jotka todistavat paitsi maan tavaksi tullutta kulissien takaista suhmurointia, mutta myös hankkeen epäilijöiden turhauttavaa taistelua.

Lisää aiheesta

Nyt tuli Talvivaara-päätös

Jättiläinen (2016): Huono tarina Talvivaarasta ja maan tavasta

Elokuvaa on ollut taltioimassa peräti seitsemän kuvaajaa ympäri maata. Arkistomateriaalia on kaivettu 1970-luvulta tähän päivään. Kuvaa kertyi tekijöiden arvioiden mukaan satoja tunteja, josta valmiiseen dokumenttiin päätyi 98 minuuttia. Varsinainen leikkausprosessi kesti kolme vuotta.

Kaikkitietävänä kertojaäänenä on ohjaaja itse. Vaikutelma on välillä tahattoman koominen vakavasta aiheesta huolimatta. Hidas, kuiskaava ja tavattoman selkeä lausunta muistuttaa kirkollista, pyhää toimitusta. Mukana on myös tarkoituksellista ironiaa. Ne tekevät sen itse, voisi Haavikko tokaista Talvivaaran parodiasta. Mutta haluaako veronmaksaja nauraa?

Dokumentti seuraa aktivistien toimintaa muttei pyri tekemään henkilökuvia ikäviä kysymyksiä viranhaltijoille ja poliitikoille esittävistä papista, kalastajasta, matemaatikosta ja monesta muusta tavallisesta ympäristöstä huolestuneesta kansalaisesta. Edellisiä yhdistää loputon usko satoja miljoonia kitaansa nielleeseen projektiin, kun taas jälkimmäiset epäilevät virallisia totuuksia.

Aika on näyttänyt koruttomasti, kummat olivat oikeassa.

Muodoltaan ja näkökulmaltaan Nälkämaan Sampo muistuttaa ydinvoimadokumenttia Atomin paluu (2015), joskin välttäen sen tolkuttomat aktivisti-henkilökuvat.

Vaikka elokuva kulkee henkilöjensä mukana metsien uumenista seminaaritiloihin ja mielenosoituksiin, päähuomio on koko ajan itse Talvivaarassa, vihreällä teknologialla ja kaivannaisteollisuuden rikkaaksi julistetulla tulevaisuudella systeemin sokaisseessa jättiläisessä.

Sen valjaissa hikoileva Pekka Perä kulkee katastrofista toiseen. Melkein säälittää mies, joka odottaa edelleen Kainuun käräjäoikeuden ratkaisua jutusta, jossa häntä syytetään törkeästä ympäristön turmelemisesta.

Kaluttu aihe ei enää sinänsä tarjoa suuria paljastuksia; kuinka se voisikaan. Kuinka tahallista mikäkin toiminta oli hankkeen missäkin vaiheessa on dokumentillekin vaikea osoittaa.

Talvivaaran mittasuhteet ovat useammassakin mielessä poikkeukselliset. Itse alue on suurempi kuin Manhattanin saaren maaosat. Kaivos kaatui yhteiskunnan syliin kuten rikolliset pankit, ja taas kerran tavallinen kansalainen maksaa. Saattohoidossa hoippuva Kainuun köntys tarvitsee silti ihmeen selviytyäkseen.

Dokumentin nimi viittaa valtion omistamaan Terrafameen, Talvivaaran nykyomistajaan, joka tarkoittaa latinaksi nälkämaata. Sotkamon Sampo ei edelleenkään vuole kultaa.