Elokuva

Napapiirin sankarit 3 (2017): Pintarohkea junttihuumori edustaa sekoilulla vain säyseästi flirttailevaa säilyttävää konservatiivisuutta

Myös Suomessa tehtaillaan jatko-osia menestyviin elokuviin niin pitkään kuin maksava yleisö äänestää jaloillaan niiden puolesta. Suuren maailman malliin Napapiirin sankarit -sarja vaihtaa ohjaajiaankin lennosta. Ensimmäisen luotsasi Dome Karukoski ja toisen Teppo Airaksinen. Nyt on Tiina Lymin vuoro.

Eniten nyt siis jo kolmanteen osaansa edennyt komediaelokuvien sarja profiloituukin tämän hetken ehkä tunnetuimpaan kotimaiseen käsikirjoittajaan Pekko Pesoseen, jolta oman todistuksensa mukaan vei kauan vakuuttaa tuottajat tuoreimman ideansa mielekkyydestä. Herää kysymys, olivatko he aluksi oikeassa.

Pesosen mukaan tuottajaporrasta epäilytti turhan abstraktiksi teemaksi valikoitunut Jannen (Jussi Vatanen) itsensä etsiminen, tai eksyminen ”elämän keskipäivän pimeään metsään”, kuten lehdistömateriaalissa runoillaan. Fyysisiin, lumivyörynomaisesti eteneviin kommelluksiin perustuvan sarjan perusajatus tuntuukin edelliseen nähden ristiriitaiselta. Näyttelijöistä Pamela Tola puolestaan teki selväksi, että vaatii Inarin hahmolle tasapuolisesti valkokangasaikaa.

Mennään metsään

Tästä taustasta ja näillä ehdoin sarjan kolmas seikkailu päätyi näyttelijänä parhaiten tunnetulle Lymille, jonka ura kameran takana elää nopeaa noususuhdannetta. Avaus pitkien elokuvien ja komedioiden saralla oli Äkkilähtö (2016), josta en pitänyt lainkaan. Napapiirin sankarien jälkeen luvassa on Mielensäpahoittaja-elokuvan jatko-osa.

Lymiä ei ole varsinaisesti syyttäminen siitä, että Jussin ja Inarin toilailut vaikuttavat väljähtyneiltä. Kohtalaisen sujuvasti rytmitetty ohjaus pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Jussin potemaa ahdistusta raskaan perhearjen rutiineja kohtaan lähdetään pakoon yksinäiselle, tai niin hän luulee, vaellusretkelle, jolle mukaan änkeävät tietysti myös Kämäräinen (Sampo Karvonen) ja Räihänen (Timo Lavikainen), perskärpäset.

Kaaos syntyy tahallisen karikatyyristen sivuhenkilöiden taukoamattomasta häsläämisestä.

Hauskaa on tarkoitus tehdä siitä, että mitä sinnikkäämmin hiiskumatonta hiljaisuutta korven keskeltä hakeva Janne kaipaa aikaa itselleen, sitä pontevammin hänen hulttioystävänsä ja eräpolkujen muut vastaantulijat, muun muassa nudistit, tekevät sen mahdottomaksi. Kämäräisen renttuilu ei vain tunnu virkistävältä ilotulitukselta vaan rasittavalta tunteettomuudelta. Sympaattisemmalle Räihäselle käsikirjoitus ei puolestaan ole keksinyt tarpeeksi tekemistä.

ELOKUVA:
Napapiirin sankarit 3
Ohjaus: Tiina Lymi
Pääosissa: Jussi Vatanen, Timo Lavikainen, Santtu Karvonen, Pamela Tola, Kari Ketonen, Jani Volanen, Taneli Mäkelä
2017, 104 minuuttia
Ehkä Pesosen paukut ovat menneet Inariin, joka niin ikään ottaa hatkat. Työporukka suuntaa Vuokattiin ja osallistuu suopotkupallokisoihin. Inarin perimmäiseksi tavoitteeksi kiteytyy ylennys, jota tavoittelee myös kollegamies. Harmiksi paikalla pyörii lisäksi Pikku-Mikko, Kari Ketosen tuttu sairas stalkkaajatyyppi, joka onkin vain rakastunut hyypiö.

Fanit pitänevät siitä, että valittu linja pitää myös kolmososassa. Janne ja Inari ovat edelleen tunnistettavia, samastuttavia taviksia, joiden huolet ovat arkisia. Kaaos syntyy tahallisen karikatyyristen sivuhenkilöiden taukoamattomasta häsläämisestä, jossa ei säästellä alleviivausta. Jani Volasen komea ilmestys on aluksi elokuvan parasta antia, jonkinlainen versio vaarallisista jengipomoista tai mafiosoista, mutta myöhemmin matto vedetään hänenkin altaan kesäjuhlissa.

Napapiirin sankarien pintarohkea junttihuumori edustaa pohjimmiltaan sekoilulla vain säyseästi flirttailevaa säilyttävää konservatiivisuutta, joka leimaa laajasti kotimaista nykyelokuvaa. Sen ronskius ei halua oikeasti hajottaa tai haastaa. Ehkä hyvä niin, Jannekin on liian heikko elääkseen yksin ilman Inaria.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat