Tuosanottakoon siis ilman sarvia ja sarkasmia, sillä Poikateatteri on Mikkelin yleisöpalkintonsa ja muutkin tunnustuksensa ansainnut. Kati Kinnusen luoma ja edelleen vetämä poikaporukka hurmaa vuodesta toiseen energiallaan ja myös pysäyttää katsojansa tärkeiden aiheiden äärelle. Poikateatterin tämänvuotinen voitokas festivaaliesitys oli nimeltään “Väkivaltatie”, joka nimensä mukaisesti käsitteli nykyhetken polttavia teemoja nuorisoväkivaltaa, arkipäivän rasismia ja muukalaispelkoa.

Mikkelin Poikateatteri on tällä vuosikymmenellä kuitannut Työväen Näyttämöpäivien kiertopalkintokilvassa kaksi voittoa ja yhden kakkossijan. Sillä on ollut toki kotikenttäetua, mutta myös hurmaamisen taito.

Muisteja, unohduksia

Hiljaista tietoa sai silti raatipari Moring-Roihan kehut ihan ansioillaan. Muun muassa Lahden oman suvun sotamuistoista, Ville Kivimäen palkitusta, suomalaissotilaiden sotatraumoja käsitelleestä “Murtuneet mielet” -kirjasta sekä “Tuntemattoman sotilaan” arkkityyppien uudenlaisesta valottamisesta kokoonpantu käsikirjoitus avasi hyvin sitä puhumattomuuden kulttuuria, joka rivisotilaiden  sotakokemuksiin on kiinnittynyt.

Vaikenemisen muuria rakennettiin niin perhepiireissä kuin esimerkiksi sodanaikaisen  ja -jälkeisen ajan virallisessa Suomessa, jossa sodassa traumatisoituneet haluttiin lakaista maton alle. Tai sitten ajan sotaretoriikan mukaisesti luokitella pelkureiksi.

Ykspihlajalaisten esityksessä dokumentaarinen aines kohtasi fiktion varsin nautittavasti. Käsikirjoituksen monielementtisyys aiheutti kyllä vähän lonksuntaa joissain esityksen saumakohdissa, mitä ensemblen paneutunut esittäminen kuitenkin liudensi.

Ykspihlajan Työväen Näyttämön ensemble vangitsi yleisön kuulemaan vaiettuja tarinoita sodasta.

Itsekin Ykspihlajan työväennäyttämöllä teatteriin kiinni kasvanut Jarkko Lahti sai näyttelijäryhmästään valtavan hienoja asioita irti. Kun myös ote aiheeseen oli kliseitä välttävä, syntyi tiukasti kasassa pysyvää, puhuttelevaa  teatteria. Siksi esimerkiksi sivariin hakeutuvan nuoren miehen ja hänen sodan kokeneen pappansa dialogista tuli välttelevänäkin tiheää ja todellista.

Muistoista, valikoivasta muistamisesta ja unohduksen lumeesta rakentui myös Jyväskylän Huoneteatterin “Laulaisin sinulle lempeitä lauluja”. Linda Olssonin romaanin perustuva draama kahden ikäpolven naisista, joita yhdistää kipeiden muistojen pakeneminen eristäytymiseen, oli näkemistäni festivaaliesityksistä ainoa joka läheni perinteistä kamarinäytelmää.

Tiina Luhtaniemen ohjaama tarina oli varsin kaunis, mutta valitettavan paperinmakuinen. Näyttelijöiden välille ei syntynyt kunnolla jännitettä, kun he vuorollaan vuodattivat toisilleen romaanitekstiltä kuulostavia yksinpuheluita omasta menneisyydestään ja niistä kipeistä muistoista. Muistin kuvastimena esityksessä käytettiin räsymattoja, ruokapöytäasetelmia ja vaatekappaleita, mutta nämäkin kauniina näyttäytyvät tilanteet jäivät irrallisiksi, tyhjän päälle, kun päähenkilöiden puhe ei tuntunut aidosti kahdenväliseltä.

Hurmetta tuplana

Juha Hurmeella on porilaisen Otava Ensemblen kanssa vetämänsä Lassila -projektin kautta ollut viime vuodet kiintiöpaikka Mikkelin festivaalin ohjelmakartalla. TNL on kutsunut kaikki  kuusi Algot Untolan/Maiju Lassilan teksteistä sovitettua näytelmää Näyttämöpäiville, ja tänä vuonna oli vuorossa osa neljä.

Sen lisäksi työteliäs Hurme oli läpäissyt myös ohjelmistovalinnoidsta vastanneen Miko Jaakkolan seulan Turun ylioppilasteatterille kirjoittamallaan ja ohjaamallaan ilopillerillä “Kakaja raznitsa”.

Lassila-sarjassa nähtiin nyt pieni kuriositeetti, kirjailijan ainoan J. I. Vatanen -pseudonyymillä kirjoittaman romaanin näyttämösovitus.Koettiin jälleen ankaraa näytelmätekstin ytimiin paneutumista, joka käänsi tämän umpitraagisen torpparikuvauksen koomisen puolelle. Näin vapauttavasti käy, kun tosikkomaisuus ja vanhanaikainen teatteriestetiikka korotetaan potenssiin.

Vatasen “Avuttomia”-näytelmää sataprosenttisen vakavissaan tehtynä tragediana ei luultavasti  jaksaisi katsoa pirukaan. Torppari Olli Variksen ja hänen jalkavaivaisen vaimonsa Marin epätoivoinen kamppailu saada kokoon rahat, jotka perhekunta on jäänyt velkaa vuokraisännälleen, voisi olla ihan painava ja pätevä draaman aihe, mutta tarinan yksioikoisuus tekisi siitä sellaisenaan esitettynä varsin sietämättömän. Mutta kun Hurme ohjauksessaan tyylitteli replikointia, piirsi roolihahmoihin vallattomia, lähes irrationaalisia korostuksia ja antoi myös näyttelijöiden vetää hullunhauskoja puumerkkejä hahmoihinsa, syntyi melkoisen absurdia murhenäytelmää.

Hurme itsekin oli vaihteeksi näyttämöllä, vieläpä torppari Variksen pääroolissa. Oli muuten pelkistyksen huippua. Repliikit alkoivat pääsääntöisesti “ka” -tokaisulla eivätkä monesti syvällisempiä viestejä sisältäneetkään. Toiminnallisuudellakaan ei juhlittu: Hurme taisi seistä ensimmäiset 20 minuuttia esityksestä samoilla jalansijoillaan.

Hillittömimmät sivuroolit, muun muassa Variksen hulttiopoika Kustin, teki Hurmeen hienon Hullu-näytelmänkin pääroolissa nähtävä Antti Laukkarinen. Mainoita olivat myös kaikki nais- ja vähän miesroolejakin hoidelleet Taru Huokkola ja Irona Nuutinen.

Hurmeen toinen ohjaus Näyttämöpäivillä viihdytti ja nauratti ihan tositarkoituksellisesti eikä vain sisäisten ristiriitojensa tähden. Kakaja raznitsa oli reippaasti karnevalisoitu kavalkadi Kalevalan sankaritarinoita, muita herkkuja kansanrunousarkistoista ja Hurmeen suosimaa omaperäistä musiikillista Suomi-etnoa.

Turun murteen valjastaminen komediarattaiden veturiksi voi olla jo aika lailla eilisen juttu, mutta eihän nyt voinut kuin nauraa, kun Kakaja raznitsan avajaiskohtauksessa näyttämölle ryömii iso äijä kertomaan kalevalaista tarinaa maailman ja Väinämöisen itsensä synnystä – paksulla ja sopivasti myös alatylitetyllä Turun murteella.

Turun ylioppilasteatterin ryhmässä äijät Heikki Ellilä ja Ville Flykt esittivät machoroolit Väinämöisen (eli tässä Äinemöisen) Ilmarisen (Ilmo Seppärinen) ja iso naisten ryhmä hoiteli kaiken muun Kalevalan traagisista ja vahvoista naisista Pohjolan pahiksiin, Lemmingistä laulukuoroihin ja Kiovan yliopiston kolmeen etnografiin (jotka tietenkin olivat nimeltään Olga, Masha ja Irina).

Vaikka Kakaja raznitsa tarkoittaa suomeksi kuulemma “hälläväliä” tai “ihan sama”, ei tällainen hilpeä suomalais- ugrilainen perinnekeitos ole syntynyt Hurmeen päässä “mitä välii” -pohjalta. Hän on erilaisia suomalaisuutta syvältä luotaavia produktioitaan rakentaessaan istunut sen verran paljon kansanrunousarkistossa ja SKS:n tutkijasaleissa, että tiedollista pääomaa on kertynyt  riittoisasti. Sitä voi ja saa sitten käyttää hullutteluunkin. Siksi Turun yt:n esitys liittyy oikeastaan samaan sarjaan Hurmeen töitä kuin Kansallisteatterissa muutama vuosi sitten nähty palkittu  “Europaeus”, jossa  kansallismytologiaamme arvotettiin virkistävän poikkeavasta näkökulmasta.