NDT edustaa nykytanssin kentällä balettipohjaiseen liikekieleen perustuvaa tyyliä, jossa tanssijoiden teknisellä osaamisella, ilmaisua tietenkään unohtamatta, on keskeinen merkitys. Visuaalisuuskin on tärkeää, mutta kaiken lähtökohtana on kuitenkin tanssiliike.

Koska NDT 2 :n tavoitteena on nuorten tanssijoidensa kehittäminen tanssitaiteilijoina, otetaan se enemmän tai vähemmän huomioon myös esityksiä tehtäessä. Tanssijat myös vaihtuvat noin kolmen vuoden välein, joten samat teokset toteutetaan useamman kerran eri kokoonpanoilla.

Avauksesta heti yleisö polvilleen

Illan aloitti ryhmän omien koreografien Sol Leónin ja taiteellisen johtajan Paul Lightfootin koreografia “SH-BOOM!” vuodelta 2000.

Se oli erinomainen aloitusbiisi, joka heti sai yleisön polvilleen. 1930-, 40- ja 50-luvun, rakkautta eri tavalla käsitteleviä iskelmiä vanhoina rahisevina levytyksinä käyttänyt teos oli viihdyttävä ja ilkikurisen humoristinen. Siinä myös tanssijat pääsivät näyttämään sekä tanssillista että ilmaisullista osaamistaan. Liikekielessä oli mukana laaja skaala eri tyylejä showjazzista balettiin.

Kuriositeettina voi mainita Olavi Virran esittämään “Sininen huvimaja” -kappaleeseen (1953) tehty osuus, jossa neljän tytön ympäröimänä, taskulamppujen valossa tanssi alaston poika kuparinen löylykauha(?) suojanaan.

Kaksi seuraavaa pienimuotoisempaa teosta, sekä Edward Clugin “Mutual comfort” (2015) että Hans Van Manenin “Solo” (1997), olivat teknisesti äärimmäisen vaativia ja nopeatempoisia.

Clugin Milko Lazarin minimalistiseen piano- ja sello -musiikkiin tehty, täynnä teknisiä yksityiskohtia oleva koreografia vaati duettopareiltaan Alice Godfreylta, Madoka Kariyalta, Alexander Andersonilta ja Miguel Duartelta äärimmäisen tarkkaa rytmitajua ja tiukkaa liikkeen aksentointia. Teräväliikkeinen teos oli hyvin abstrakti, mutta sen eri parimuodostelmissa saattoi nähdä myös kuvausta nykymaailman kiihkeästi ja taukoamatta vaihtuvista kohtaamisista.

Van Manen Solo oli nimestään huolimatta tehty kolmelle miestanssijalle Johan Sebastian Bachin viulupartitaan. Teos koostui kunkin tanssijan vuoron perään esittämistä soolo-osuuksista. Niin Surimu Fukushi, Hélias Tur-Dorvault kuin Miguel Duarte selviytyivät loistavasti häkellyttävän nopeasta koreografiasta. Runsaasti piruetteja ja muuta klassista liikekieltä sisältänyt teos vaikutti lähinnä tanssijoidensa taitoja esittelevältä balettikilpailukappaleelta.

 Tähän mennessä NDT 2:n nuoret tanssijat olivat vakuuttaneet katsojan siitä, että he olivat hurmaavia, teknisesti huikean taitavia, energisiä ja moneen taipuvia, mutta vielä nupullaan olevia taiteilijoita.

Koreografiat sen sijaan eivät oikein olleet sykähdyttäneet. Ne vaikuttivat enemmän koulutuksellisin kuin taiteellisin tavoittein tehdyiltä. Niistä puuttui tavallaan sisältö.

Onneksi illan viimeinen teos koko ryhmälle, Alexander Ekmanin “Cacti” (2010),  pelasti tilanteen.

Musiikkina esityksessä oli useita klassisen musiikin teoksia, joiden päälle oli miksattu puhetta ja joissa myös tanssijat toimivat livemusiikki-instrumentteina tehden ääntä sekä kehollaan että rytmisin taputuksin. Suurimman osan ajasta kukin liikkui omalla valkoisella korokkeellaan puettuna yhtenäiseen housuasuun. Kekseliäässä liikekielessä oli ironista huumoria ja ison ryhmän huippuunsa viety yhtäaikaisuus oli tehokasta. Mainio esitys, joka antoi assosiaatioita hyvinkin moneen suuntaan.

Annikki Alku