Sukupolvien kohtaaminen tarjosi monenlaisia mielihyvän lähteitä. Minua innosti ehkä eniten se, että vanhusten muistelmiin perustuvassa näytelmässä nuoruus otettiin esiin tuoreemmin kuin juuri missään näkemässäni nuorten ihmisten tekemässä esityksessä.

Tänä kesänä Koukkuniemessä on tehty laajan muisteluprojektin asemesta monologiesitys, jonka aiheena on aika. Mitenhän paluu Koukkuniemeen on vaikuttanut tekijöihin? Miten katsojien kokemuksia nyt kosketellaan? Vastauksia on paljon, sillä tilattavissa oleva esitys ei jää vanhainkotiin, vaan näytetään eri tiloissa monille yleisöille.

Tarmokasta työtä turvallisella sillalla

Näykissä on voimaa ja lämpöä. Hänessä on turvallisuutta. Juuri sitä turvallisuutta, joka tekee ymmärtämisen yrittämisen mahdolliseksi. Hänessä on hauskaa myötätuntoisuutta ja avointa innostuneisuutta. Innostuksessa on myös jotakin aavistuksenomaisesti salaperäistä. Mihin näyttelijä pyrkii?

Aihe tuntui minusta etukäteen sekä hyvältä että huonolta idealta. Monet filosofit tekevät ajasta abstraktin ongelman. Filosofian ongelmia ei kannata käsitellä teatterissa käsitteellisessä muodossaan. Siinä kärsii sekä filosofia että teatteri. Mutta tässä tapauksessa, vanhainkodissa kantaesitettävässä näytelmässä, ajan käsitteen käsitteleminen tuntuu imponoivalta keksinnöltä.

Koukkuniemen kesäteatterin aikaisemmat esitykset keskittyivät muistin tuomiseen näyttämölle. Ajan käsitteleminen on toisenlainen tehtävä. Muistilla ei ole aikaa, vaikka ajan hammas toisin kalvaa ja vahingossa myös koristelee muistoja. Muisti on kuin teatteriesitys: se on läsnä tässä ja nyt. Toiseen aikaan voi muistoissaan päästä välittömästi, aikaa käyttämättä. Mutta missä ollaan silloin, kun ollaan toisessa ajassa? Entä missä ollaan, kun ollaan tässä ajassa? Mitä käytämme, kun käytämme aikaa?

Hymy yhteiselle ymmärtämättömyydelle

Monologin puhujaminä hyppää pöydälle ja esittelee itsensä. Hän on Neiti Aika, vuonna 1936 työnsä aloittanut modernin ajan lähettiläs, josta tuli Suomen ensimmäinen automaattinen puhelinpalvelija. Koukkuniemen Pylväshallissa Neiti aika keskittyy muistelemaan sitä aikaa, “kun presidenttinä oli ihan Kekkonen itse, ei mikä tahansa Niinistö”.

Kekkonen toimii monologin avauksessa tunteen ja tunnelman luojana ja ajoituksen antajana, ei poliittisena henkilönä. Mielikuvitus avaa päähenkilönä toimivalle automaatille henkilökohtaisen elämän. Neiti Aika saa ihailijapostia. Automaatti muistelee äitiään. Se (tai siis hän) jää eläkkeelle, jolloin hänellä on “niin kuin ne kaikki sanoo, kaikki aika maailmassa”.  Kesäloman Neiti Aika pitää vasta eläköitymisensä jälkeen. Hän ostaa lentolipun Lontooseen. Hänen on tehtävä vanhoilla päivillään opintomatka Greenwichiin, “sinne nollavyöhykkeelle!” “Sinne mistä aika alkaa.

Neiti Aika panee merkille, että häneltä ei itse asiassa koskaan kysytä aikaa. Häneltä kysytään itse asiassa kelloa. Niinpä hänen nimensä oikeastaan pitäisi olla Neiti Kello. Tietty sivuun puhuminen koskee Neiti Ajan koko monologia. Koukkuniemen kolmaskin näytelmä puhuu itse asiassa muistista, ei niinkään ajasta Neiti Aika muistelee. Ja koska hän tekee sen pohjoismaiden suurimmassa vanhainkodissa, hänen näytelmänsä nimeksi sopisi “2400 muistoa”.

Neiti Kello kyllä kiertelee muistellessaan hieman myös ajan käsitettä, mutta ei onneksi tartu siihen. Kierrokset muistuttavat mieliimme, että aika kuuluu niihin asioihin, joita emme voi ollenkaan ymmärtää. Tiedämme tämän ennestään, mutta kierrokset eivät silti mene hukkaan, koska ne ovat hyvän mielen vallassa tehtyjä. Neiti Aika ei jakele oikeita eikä vääriä tietoja ajasta eikä mistään muustakaan asiasta. Neiti lähestyy ajan käsittämättömyyttä hyväntullisesti ja antaa hyvän tuulen viedä meidät yhteiseen tunnemaailmaan, jossa yhteisen ymmärtämättömyytemme yhteinen kohtaaminen tuntuu meistä huvittavalta, hyvää tekevältä tapahtumalta.

Pertti Julkunen

Kantaesitys oli Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella 30.7. Esitys on tilattavissa