Nukketeatteria Kansallisen Omapohjassa: Episodeja eristäytyneiden elämästä

Kuva: Saara Mansikkamäki
Iida Vanttaja on suomalaisen nukketeatterin moniosaaja, joka on kaksikymmentäviisivuotisen uransa aikana tehnyt nukketeatterin parissa melkein kaikkea mahdollista käsikirjoituksesta, ohjauksesta, nukenrakennuksesta ja lavastuksesta näyttelemiseen ja nukettamiseen.

Ei siis ole mitenkään ihmeellistä tai tavatonta, että hän on myös juhlaesityksessään Kohtauspaikkoja kadonneille näissä kaikissa tehtävissä. Sen sijaan hivenen uutta suomalaisessa aikuisille suunnatussa nykynukketeatterissa on, että esityspaikaksi on valikoitunut Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö.

TEATTERI

Kansallisteatteri, Omapohja

 Iida Vanttaja ja Antti Kaski: Kohtauspaikkoja kadonneille

Ohjaus, lavastus, nuket ja esitys Iida Vanttaja – Ääni Tuuli Kyttälä – Valot Harri Kejonen – Näyttelijät Mila Nirhamo, Maria-Elina Koivula

Intiimi näyttämö ja esityksen pääasiassa herkkä ja runollinen vire sopivat toisilleen erinomaisesti. Vain loppupuolella kadotetaan hetkeksi kokonaisuutta leimaava vangitseva selittämättömyys ja äidytään lähes sormella osoitteleviksi.

Tummissa vesissä

Monille Vanttajan aikaisemmillekin töille tunnusomaista on ollut tummasävyisyys ja episodimaisuus. Niin nytkin. Katsojalle ei selitetä ja näytetä kaikkea.

Yksinäisyys, eristyneisyys, muiden yhteydestä poissulkeminen näytetään erilaisten nukkehahmojen kautta. Näemme pienen palan läpi todellisuuden vajoavan Hiekkamiehen, elämästään lopulta lähtevän vanhan naisen, työtä hakevan viittä kieltä osaavan maisterin tai jouluruuhkan paineessa kalaksi muuttuvan naisen elämästä. Jokainen heistä katoaa omalla tavallaan. Heistä jää jäljelle vain rannattomassa meressä seilaavia pieniä paperilaivoja, joita Seilin saarelle suljettu nainen lähettää matkalleen.

Esityksessä käytetään monia nukke-ja esineteatterin lajeja. Vanttajan tekemät nuket, niin pienemmät marionetti- ja keppinuket kuin lähes ihmisen kokoinen vanha rouva ovat upeita, rosoisia ja ilmeikkäitä. Ja niiden nukettajat, Vanttajan lisäksi Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula osaavat asiansa.

Tuuli Kyttälän esitykseen luoma äänimaailma on yhtä aikaa äärimmäisen hienostunut ja konstailematon. Se muodostuu pääasiassa luonnon- ja kaupunginäänistä vaivihkaisesti tilan täyttäen. Harri Kejosen valot toimivat ennen kaikkea rajaajina nostaen esiin juuri sen tilanteen ja ympäristön kuin kulloinkin tarvitsee. Nukketeatterissahan pimeys on oikeastaan yhtä tärkeää kuin valo, koska sen avulla luodaan tarvittavat illuusiot.

Kohtauspaikkoja kadonneille on hieno juhlaesitys, joka on uskollinen Vanttajan tummasävyisten, runollisten ja puhuttelevien esitysten tyylille.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Lars von Trierin kynästä syntyy myös uskottavaa komediaa

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Linnateatterin Pomo!-komediassa Rami (Teemu Aromaa, toinen oikealla) palkkaa Kriston (Mikko Nousiainen, oikealla) näyttelemään yrityksen johtajaa. Työntekijät (vasemmalta Linda Wiklund, Jere Hultin, Suvi Aarrekari ja Tom Petäjä) eivät ole vakuuttuneita.

Linnateatterissa on viime vuosina totuttu näkemään kahden tai kolmen näyttelijän komedioita, joissa lennossa vaihtuvia rooleja on jopa kymmeniä. On siis virkistävää nähdä näyttämöllä peräti kuusi näyttelijää. Varsinkin, kun komedia etenee sujuvasti.

TEATTERI

Linnateatteri, Turku

Lars von Trier: Pomo!

Suomennos ja ohjaus Mika Eirtovaara – Sovitus Jack McNamara – Lavastus Peter Ahlqvist – Puvut Anniina Kuula – Valot Esa Näykki – Ääni Marko Korkeaniemi – Rooleissa Mikko Nousiainen, Teemu Aromaa, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Jere Hultin ja Suvi Aarrekari

Tanskalainen Lars von Trier tunnetaan monista ihastuttaneista ja kohauttaneista elokuvistaan kuten ”Breaking the Waves” (1996), ”Dogville” (2003), ”Antichrist” (2009)  ja ”Melancholia” (2011). Näytelmä ”Pomo!” on sovitettu  Trierin ohjaamasta ja käsikirjoittamasta elokuvasta ”Koko homman pomo” (2006).

Elokuvaohjaajan synkät sävyt tuntuvat Linnateatterissa kaukaisilta. Pomo! on raikas, koska von Trier rakentaa taitavasti jännitteitä ja haastaa katsojaa – kuitenkin naurun kautta.

Mika Eirtovaaran suomennoksen turkulaistamiseen saatiin erityislupa. Näytelmässä turkulainen pienyritys käy kauppoja venäläisen firman kanssa. Alkuperäistekstissä tanskalaisesta it-yrityksestä on kiinnostunut islantilainen bisnespomo.

Farssimaista toimistoarkea

Näytelmässä yrityksen johtaja (Teemu Aromaa) on rennon ilmapiirin turvatakseen esittänyt alaisilleen olevansa yksi heistä ja väittänyt, että suurin pomo asuu Yhdysvalloissa. Jotta kaupat venäläisten kanssa saadaan tehtyä, pomo palkkaa liiketapaamista varten näyttelijän (Mikko Nousiainen) esittämään johtajaa. Tarkoituksena on myydä firma ulkomaalaisille, jolloin työntekijät saavat potkut ja pomo isot rahat.

Näyttelijä Kristo ottaa roolinsa tosissaan ja haluaa luoda tapaamisesta jännitysnäytelmän. Roolinsa kautta hän tapaa yrityksen osastopäällikköjä ja joutuu selittelemään oikean omistajan juonittelemia tekoja. Selonteon jälkeen Kristosta tulee työntekijöiden uusi suosikki. Tästä voimaantuneena hän laittaa firman omistuskirjat sekaisin.

Vaikka näytelmän loppu kärjistyy farssimaiseksi sekoiluksi, paketti pysyy kasassa. Katsojia puhutellaan it-yrityksen yt-uhan alaisina toimistorottina, mikä Kriston rakentamassa trillerissä on toimiva tehokeino.

Varmaa näyttelijäntyötä

Lars von Trierin komedia piristää ilman kaksimielisellä huumorilla mässäilemistä. Ohjaaja Mika Eirtovaara on saanut näyttelijöihin samaa raikkautta.

Roolisuoritukset ovat tasapainoisia, eivätkä vilise näyttelijöiden maneereja – jos ei Tom Petäjän silmien pyörittelyä lasketa.

Vaikka Kristo on draaman tavoittelussaan jopa maaninen, Mikko Nousiainen luottaa selkeään ja rauhalliseen ilmaisuunsa. Teemu Aromaa on hermoheikkona yritysjohtajana energinen ja fyysisyydeltään juuri roolin sopiva.

Vaikka naisten roolit jäävät Pomo!-näytelmässä harmittavan sivuun, varsinkin Linda Wiklund vakuuttaa. On mukavaa nähdä häntä vahvan naisen roolissa (tiukka bisneslady Liisa), kun esimerkiksi Emma-teatterin kesänäytelmissä Wiklundille on useimmiten nakitettu kaikki bimbohahmot.

Lambergin virkistävä vaikutus

Taiteellisena johtajana viime elokuussa aloittanut Kalle Lamberg on ollut Linnateatterille raikas muutos. Produktioissa on edelleen taattua linnateatterimaisuutta, mutta juurtuneita tapoja on ravisteltu: näyttämö on täytetty näyttävillä lavasteilla ja usealla näyttelijällä.

Uutta on myös Näytönpaikka-pilottihanke, jonka kautta Jere Hultin ja Suvi Aarrekari ovat päässeet  mukaan Pomon näyttelijäkaartiin. Näin on tarjottu näyttelijänurasta kiinnostuneille nuorille tilaisuus näyttää kykynsä ammattiteatterin produktiossa.

Toivottavasti Linnateatterissa jatketaan Pomon viitoittamalla tiellä.

Ellinoora Sandell

 

Tallenna

Keskustelua aiheesta

Raatikon onnistunut tanssisatu kumartaa Peking-oopperan suuntaan

Kuva: Matti Rajala
Pohjatuuli (Karoliina Surma-aho) tuivertaa merenkävijöitä (Anni Vuorela ja Valter Sui) Tanssiteatteri Raatikon kiinalaisvaikutteisessa tanssisadussa.

Kiinalaista Peking-oopperaa lapsille? Tuntuu varmasti ensikuulemalta aika erikoiselta. Mutta kun asialla ovat asiansa osaavat tekijät, ei lopputulos olekaan ollenkaan hullumpi. Päinvastoin.

Tanssiteatteri Raatikko on aikaisemminkin tehnyt koko perheelle suunnatuissa esityksissään ennakkoluulotonta yhteistyötä muiden taidelajien edustajien muun muassa Taikateatteri 13 kanssa.

Nyt Raatikko on toteuttanut yhdessä suomalaisen Wusheng Companyn kanssa kiinalaisen Peking-oopperan hengessä tehdyn teoksen ”Pohjatuulen kolme lahjaa”, jota suositellaan yli 3 -vuotiaille.

TANSSI

Tanssiteatteri Raatikko

Pohjatuulen kolme lahjaa

Koreografia ja dramaturgia norjalaisen kansansadun pohjalta Antti Silvennoinen – Musiikki Markus Rantanen – Lavastus ja puvut Terttu Tokkola ja Antti Silvennoinen –  Valot Christian Hernberg Esiintyjät Karoliina Surma-aho, Anni Vuorela,  Valter Sui

Esityksen tarina pohjautuu norjalaiseen kansansatuun köyhästä, mutta rohkeasta ja päättäväisestä maalaistalon tytöstä, joka lähtee peräämään Pohjatuulelta hyvitystä sen myllättyä hänen kotinsa. Tietenkin mukana on taikaesineitä, huijareita ja jännittäviä tilanteita, eikä huumoriakaan unohdeta. Ja lopussa kunnon satujen tapaan hyvä voittaa.

Esityksen ohjaajana Wusheng Companyn Antti Silvennoinen on luonut näyttämölle raikkaasti kiinalaisen teatterin tyylisen teoksen. Se näkyy liikekielessä, erityisesti käsien asennoissa ja kävelytyylissä, sekä tietenkin puvustuksessa, joka on olennainen osa Peking-oopperan visuaalista ilmettä. Terttu Tokkolan yhdessä Silvennoisen kanssa suunnittelemat asut ovat oikeaoppisen värikkäitä ja tyyliteltyjä. Itse Pohjatuulessa maskeineen ja päähineineen on sekä komeutta että pelottavuuttakin.

Markus Rantasen musiikki palvelee ennen kaikkea tarinaa ja luo tunnelmia, eikä ole erityisemmin kiinalaista. Se ei ole tarpeenkaan, sillä se toimii mainiosti juuri näin.

Esitys toteutetaan vain kolmen esiintyjän voimin. Heistä varsinkin Valter Sui joutuu huhkimaan monessa roolissa äidistä majatalon pitäjään. Eri hahmot ovat näppärästi karakterisoituja äänenkäyttöä myöten.

Karoliina Surma-aho on mahtava Pohjatuuli, mutta myös mitä hellyttävin taikalehmä ja lammas. Esityksen sankarittarena Anni Vuorelan maalaistyttö on juuri sellainen kuin kuuluukin, viehättävä ja tarmokas.

Kaikki kolme ovat näyttämöllä hyvin luontevia, mutta myös kiinalaisen teatterin tyylin mukaisia.

Oikeastaan ainoa asia, joka esityksessä tuntuu oudolta ja irralliselta, on aloituskohtauksessa Pohjatuulen myrskyn kouriin joutuva merirosvolaiva, jonka miehistöllä ei muuten ole mitään tekemistä itse tarinan kanssa. Sitä ihmettelivät muutamat lapsiyleisönkin jäsenet.

Annikki Alku


Keskustelua aiheesta

Arenan farssissa kaikki tärkein on kohdallaan: paljon ovia, putoavia housuja ja sekoavia ihmisiä

Kuva: Tapio Vanhatalo
Helsingin kaupunginteatterin farssiuutuudessa ovat perusasiat kunniassa: ovet liikkeessä (Eero Saarinen), housut kintuissa (Iikka Forss) ja käry käymässä (Riitta Havukainen).

Hyvä farssi on niin kovatempoinen taitolaji, että ei siinä auta jäädä tuleen makaamaan. Niinpä Helsingin kaupunginteatterissa on paineltu suoraan jatko-osaan kulkematta perusteoksen kautta. Monissa maakuntateattereissa (muun muassa Lahti, Kouvola, Savonlinna, Mikkeli, Tampereen Teatteri) hyvin suosittuna pyörinyttä Ken Ludwigin komediaa ”Lainatenori” ei  kaupunginteatterissa ole esitetty, mutta sen jatko-osaan ”Tenorit liemessä” on tartuttu ensimmäisenä Suomessa, jopa koko Pohjolassa.

TEATTERI

Helsingin kaupunginteatteri, Arena

Ken Ludwig: Tenorit liemessä

Suomennos Reita Lounatvuori – Ohjaus Jaakko Saariluoma – Lavastus Katariina Kirjavainen – Puvut Sari Salmela – Valot Kari Leppälä – Ääni Eradj Nazimov – Rooleissa Eero Saarinen, Iikka Forss, Santeri Kinnunen, Taneli Mäkelä, Riitta Havukainen, Oona Airola, Jonna Järnefelt

Eikä tenorien, heidän vaimojensa, rakastajattariensa, tyttäriensä, managereidensa ja piccoloidensa sekoiluja seuratessa missään vaiheessa pulpahtanut mieltä askarruttamaan kysymyksiä näiden henkilöiden taustoista tai aiemmista kohtaamisista. Farssissa nyt on nyt, ja tulevaisuus kolmen sekunnin päässä arvaamaton – menneistä viis.

Tuon varmaan tietää myös Ken Ludwig, jonka komedioista enin osa on esitetty teatterimaailman ytimissä Broadwaylla tai Lontoon West Endissä. Tämä hänen uusimpansa, lystikkään shakespearelaisesti nimetty ”Comedy of Tenors”, kantaesiettiin Clevelandissa Yhdysvalloissa puolisentoista vuotta sitten ja on sitten lähtenyt hyökynä valtaamaan teattereita ympäri maailmaa. Se ei yllätä, sillä jutussa on universaali ”sanoma”.

Saariluoma läpäisee tulikokeensa

Tenoritoilailun ohjaajana Helsingin kaupunginteatterissa debytoi Jaakko Saariluoma, jolla on taustallaan monipuolinen komedia- ja viihdekarriääri näyttämöiltä, elokuvista, tv-viihteestä ja viime vuosina erityisesti stand up -keikoilta.  Farssi on tunnetusti vaativa, laji; jotta se naurattaisi tärviölle, edellytetään rytmin ja ajoitusten täydellistä kohdalleen osumista. Jos se ei huvita liki hengiltä, on jääty puolitiehen tai epäonnistuttu. Arenassa hengensalpaus ja tikahtuminen on kiivaimmissa vaiheissa monesti lähellä, joten Saariluoman tulikoetta on syytä pitää onnistuneesti läpäistynä.

Alku tosin on vähän hidasteleva. Sekoilukuvion valmistelu tuntuu olevan liiankin perusteellista ja henkilöiden asemointi nöyryytyksille alttiisiin tilanteisiin jopa viipyilevä. Mutta sitten kun repeää, on vyörytys hengästyttävää.

Juonikäänteitä ei tällaisissa komedioissa kannata koskaan avata liian pitkälle, spoilattu farssi on aivan turhanaikaista katsottavaa. Sen verran uskaltaa paljastaa, että pääosissa on kolme tenoridiivaa ja heidän hermokimppu managerinsa, jotka ovat Pariisissa vuonna 1936 valmistautumassa vuosisadan konserttiin. Paitsi taiteelleen, myös naisilleen intohimoisesti omistautuvat oopperatähdet alkavat eri syistä kuumeta toisilleen, managerilleen, perheenjäsenilleen ja vähän koko maailmalle ja lopulta konsertin toteutuminen alkaa olla vaakaladalla – muutama tiima ennen h-hetkeä…

Huvittamisen hallitseva näyttelijäensemble

Saariluomalla on ollut ohjattavanaan Helsingin kaupunginteatterin parhaita komediavoimia, ja heihin hänen on ollut itse farssilajin kanssa vähän kokemattomampana hyvä luottaa.

Koko porukka on luottamuksen arvoinen: Riitta Havukainen, Jonna Järnefelt, Taneli Mäkelä, Eero Saarinen, Santeri Kinnunen,  Iikka Forss ja myös ensemblen kohta kolmekymppinen  ”juniori” Oona Airola ottavat käänteikkään kohelluksen haltuun heti. He ramppaavat neljissä ovissa vaaditun täsmällisesti, ovat juuri oikein väärissä paikoissa vääriin aikoihin, jäävät hämmästyneinä kiinni jokaisen mahdollisen ja mahdottoman rysän päältä, putoilevat parvekkeilta yms. yms. Eero Saarinen pääsee kerrankin kaupunginteatterin komediassa loistamaan ikään kuin pääroolissa, vieläpä tuplana. Hän ottaa niin oopperadiiva Tito Merellistä kuin hotellipiccolo Bebbosta kaiken ilon irti ja jakaa sen katsomoon.

Olemukseltaan aristokraattinen Jonna Järnfelt on tällaisissa komedioissa aina herkkupala seurattavaksi: mitä ylhäisempi hahmo, sen rajummin joutuu häväistyksi. Niin nytkin, vaikka hänen venäläisdiivansa Tatjana Racón yrittääkin viimeiseen asti pitää fasadinsa kasassa.

Kaupunginteatterin miehitykseen kuusi vuotta kuuluneesta Iikka Forssista on sukeutunut mainio farssintaitaja konkareiden rinnalle.

Farssi on suotta vähätelty ja vähäarvoiseksi luokiteltu näyttämölaji. Helsingin kaupunginteatterin Tenorit liemessä näyttää, että kun perusasiat osataan ja laatukriteerit huolekkalla tekemisellä täytetään, syntyy korkean viihdytysarvon teatteria. Ei sellaisella ole mitään hävettävää kuningasdraamojen ja perhehelvettikuvaelmien rinnalla.

 

Keskustelua aiheesta

Mainio roudariparodia nostaa esiin esitysten näkymättömät tekijät

Kuva: Riikka Sundqvist
Jukka Tarvainen esittää Gruppen Fyran hilpeässä tanssiteoksessa elämää nähnyttä rokkistaraa, jota roudarit parhaan kykynsä mukaan palvelevat

TANSSI

Gruppen Fyra

Pitkät piuhat

Koreografia Antti Lahti ja työryhmä – Ohjaus Antti Lahti – Sävellys ja ääni Tomi Kosonen – Valot Valo Virtanen – Puvut Kaisu Hölttä

Ilman heitä ei yhtäkään esitystä olisi olemassa. Silti heitä ei mainita käsiohjelmissa, eivätkä he tule loppukiitoksiin. He ovat näkymättömiä, mutta heistä on olemassa lukemattomia tarinoita.

He ovat tietenkin roudareita. Niitä miehiä ja naisia, jotka ovat paikalla ensimmäisinä ennen esitystä, esityksen aikana ja viimeisinä esityksen jälkeen. Ammattilaisia, jotka hoitavat aina hommansa, mutta joita kuitenkin on paras olla suututtamatta.

Nyt he ovat saaneet yhden kunnianosoituksen, Gruppen Fyran mainion tanssiteoksen ”Pitkät piuhat”.

Tässä esityksessä roudarit ovat pääosassa. He kantavat kamat, yhdistävät piuhat, säätävät valot, roudaavat myös kulahtaneen rokkikukon lauteille ja pitävät hänet siellä keikan loppuun asti. He ovat paikalla aina kun tarvitaan.

Ja heitähän tarvitaan. Välillä nopeasti ja yllättäväsi muuttuvissa tilanteissa tai ratkomaan outoja teknisiä ongelmia. Mutta silti he eivät hötkyile, vaan hoitavat hommansa äärimmäisen coolisti.

Asenne onkin riemastuttavinta tässä Antti Lahden ohjaamassa kutkuttavan herkullisessa parodiassa näistä lavojen työmyyristä. Pokka pitää ja hommat hoidetaan, tapahtui mitä tapahtui.

Asenne näkyy myös Kaisu Höltän puvuissa, jotka ovat oivaltavasti tyylitelty läpileikkaus eri roudarityypeistä.

Gruppan Fyran vakioporukka Tommi Haapaniemi, Virpi Juntti, Pia Liski ja Jenni Nikolajeff tekevät neljä mainiota roudarityyppiä. Yhteen hioutuneen ryhmän kontakti pitää ja karisma kantaa.

Rankassa roudariduunissa on nähty kaikenlaista, joten ylimääristä energiaa ei käytetä mihinkään. Siksi tanssikin on hyvin ekonomista, lyhyitä välähdyksiä ja tilanteeseen sopivia pieniä kuvioita.

Jukka Tarvaisen elähtänyt rockstara on aivan posketon. Hahmosta löytyvät kaikki mahdolliset kliseet, joita voi kuvitella, ympäri lavaa, ja seiniäkin, hortoilevana sekopäisenä solistina, jota stage managerit parhaansa mukaan pitävät kurissa ja esityskunnossa.

Pitkät piuhat nostaa esiin yhden siivun musiikki- ja esitysmaailman arjesta. Vaikka se tehdään komiikan kautta, on pohjalla aito arvostus näitä lavatekniikan ammattilaisia kohtaan. Piuhat ovat pitkiä ja vaativat oikeaa yhdistämistä, jotta homma toimii. Gruppen Fyran esityksessä se toimii, nautittavan loistavasti.

Annikki Alku

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Sivuaskel-festivaalilla pääsi kokemaan tanssin ja musiikin voimaa

Kuva: Eva Würdinger
Viime viikolla Kaapelitehtaalla järjestetty Sivuaskel-festivaali esitteli kuudessa esityksessään sellaisia teoksia, jotka tavalla tai toisella keräsivät ihmiset konkreettisesti ympärilleen tai jopa sisälleen. Useimmat esitykset liikkuivat myös eri tavoin nykytanssin, kuvataiteen ja esitystaiteen välimaastossa.

TANSSI

Sivuaskel-festivaali, Kaapelitehdas

o.T (Incipient Futures)

Taiteellinen ohjaus, koreografinen kehys Ian Kaler – Sävellys ja musiikin esitys Planningtorock aka Jam Rostron – Valot Imogen Heath – Puvut Stéphane Peeps Moun – Lavastus Stephanie Rauch – Tanssi Ian Kaler ja Stéphane Peeps Moun

Festivaalin päävieras oli viikonloppuna esiintynyt itävaltalainen Ian Kaler, jota pidetään yhtenä tämän hetken kiinnostavimpana koreografina. Festivaalilla nähitin hänen o.T (saks. nimetön) -teossarjansa kolmas osa (Incipient Futures).

Teossarjassa Kalerin yhteistyökumppanina on ollut elektromuusikko ja tuottaja Planningtorock, alias Jam Rostron. Nyt nähdyssä kolmannessa osassa toisena esiintyjänä ja pukujen suunnittelijana oli afro-house-tanssija ja vaatesuunnittelija Stéphane Peeps Moun. Lisäksi livemuusikkona oli perkussionisti Joy Leah Joseph.

Esitys tapahtui Pannuhallissa sirkusareenamaisessa pyöreässä tilassa, jonka sisäseiniä kiersivät lavastaja Stephanie Rauchin värikylläiset maalaukset. Ne tosin jäivät yleisön selkien taakse ja Imogen Heathin kiilamaisissa valoissa myös useimmiten hävisivät pimeyteen.

Teoksen aiheena olivat musiikin, tanssin ja liikkeiden väliset yhteydet ja niiden vaikutus ympäröivään yhteisöön.

Esitystilan muoto toi myös mieleen katutanssien battlet, ja esityksen dramaturgisessa rakenteessa olikin viitteitä siitä. Yhteisen aloituksen jälkeen seurasi kummankin tanssijan soolo ja sitten yhteisesitys, jossa kumpikin pyrki haastamaan toisensa.

Myös liikekielessä oli paljon katutanssia, mutta myös kaikkea muuta afrikkalaisesta tanssista jopa ripaukseen steppiä.

Kumpikin esiintyjä oli ilmiömäinen tanssija ja kummallakin oli oma persoonallinen tyylinsä. Ei voinut kuin väin ällistellä varsinkin Moun aivan uskomatonta kehon hallintaa. En ole koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi, että lapaluutkin voivat tanssia, itsenäisesti.

Musiikin ja liikkeen tärkein elementti oli rytmi. Se täytti koko tilan sekä Planningtorockin elektronisen soundin tummilla ja kaikuisilla sävyillä että Josephin kiihkeillä ja intensiivisillä rummutuksilla.

Kovin yhteisöllisiä tai muuten yhteiskunnallisia ajatuksia esitys ei minussa herättänyt. Minulle se oli ennemminkin musiikin, liikkeen ja rytmin kaiken täyttävä ja taitava kudelma, joka sai omankin jalan välillä lyömään biitin mukana.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta