Kolumnit

Nyrkkeilyn oikeutus – ”Lajilla ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa”

Robert Heleniuksen yllä on lepattanut aina paradoksi: mitä tekemistä on nallemaisella, hyvätapaisella ja ujohkolla kristityn kodin lapsella lajissa, jossa uhotaan ja yritetään lyödä toiselta nyrkillä taju? Nyt kun Helenius lauantaina 2.4. ottaa elämänsä matsin Ilmalan areenassa, on minulle parahultainen aika perata lajin paradoksi itselleni päiviltä.

* * *

Olen keski-iässä alkanut puntaroida arvoja. Etenkin ratkon, millä ehdoilla mitkäkin puserooni ulkoa uineet arvot saavat luvan olla olemassa. Onko tehtävä ainakin säätöjä, rajauksia ja varauksia?

Sitä syynää miehuuttaankin munanjuuria myöten. Annanko yhteiskunnan rajun arvolinkouksen ajattelemattomiksi jyrsimien ihmisten määritellä, mitä tämän ajan mieheys – minunkin – saa olla, ei saa olla tai pitää olla? Vai kurotanko johonkin itsenäisesti?

Mietin tässä lattelasillisellani, kuinka kauhean kapeaksi sorvattu mieheyskäsitys tuntuu vaivaavan yhtä lailla kahtaalla: sekä pilakuvamaisen ylimiehekkäässä ajatustavassa että nykyajan äärihumanistisessa ja kuohitussa lattepappa-mieheydessäkin. Reunoilla ei tunnuta yritettävän liikaa löytää, mitä mieheys kaikkiaan on, vaan riistäydytään joko ideologisesti tai refleksiivisesti olettelemaan, mitä sen tulisi olla.

Kun Robben perhana koittaa mätkiä vastustajan uneen, hän on kietoutuneena ihmisyyden paljaisiin ja raakoihin ytimiin: mies mittaa toista rehdisti, pelleilyittä ja selittelemättä. Minulle nyrkkeilystä on puhjennut elämän kamppailujen turvallinen esillepano. Tästä pukahtaa jopa Paavali verratessaan antiikin olympianyrkkeilyä elämässä kilvoitteluun.

* * *

Paukutanpa testosmyrskyssä faktoja. Nyrkkeilijät eivät ole hyisiä petoja. Joka ukko pelkää astuessaan kehään. Näin ovat sanoneet Haudatulle talentille korkean profiilin laji-ihmiset. Kukaan ei halua vammauttaa, kukistaa vain. Toisekseen lajin suuri massa tulee maailmasta, jossa elämisen ehdot ovat jotakin läntisen hahmotuskyvyn tuolla puolen.

Iso määrä nuoria miehiä nousee nyrkkeilykulttuurin kurinalaisuuden, tavoitteellisuuden, vastustajan kunnioituksen ja ihan vain säännöllisen tekemisen avulla suuren ahdingon ja tuhon yläpuolelle.

Kuubalainen Juan tai Han Thaimaasta voivat elättää tappelemalla jopa sukunsa. Myös meillä lajin pariin tuntuu valuvan rutosti heitä, joiden elämän se pelastaa. Auttaisiko tämä meitä ajattelemaan demonisoimatta?

* * *

Kaikkein olennaisinta etiikassa on vapaaehtoisuus. Voiko aikuista hyysätä, jos hän on valmis terveysriskeihin? Jos näennäisvälittävä ylemmyydentunto on okei, niin mihin kaikkeen muuhun paremmintietämisen on lupa ulottua?

Väkivalta-väitettä ei voi tuosta vain väistää, ei kahta sanaa, mutta mitä väkivalta on? Se on vallankäyttöä valtikkanaan pelko. Se on toisen päätäntävallan halpamaista varastamista ja turvan luhistamista luvattomalla voimalla.

Lajilla ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa. Ei. Mitään. Sanoinko jo, ettei mitään? Säännelty laji sekä kurinalainen ja väkivaltaa rajusti paheksuva lajiyhteisö on moraalisesti(kin) ryhdikästä jengiä. Väkivallaksi lajia väittävä ei ole ajatellut pohjaan asti sen enempää väkivallan luonnetta kuin nyrkkeilyäkään.

Aivovammat ovat kysymys, jota rehellinen nyrkkeilyn puoltajakaan ei voi kiusaantuneena ohittaa. Vaikka Muhammad Alin Parkinson ei johdu tälleistä, on vapiseva ikonin habitus saanut ihmiset miettimään lajin vaaroja. Ennen kuin mennään oikopäätä piiloon diagnostiikasta nousevan populismin taakse, on kysyttävä:

– Montako otsalohkoa vammautuu verrattuna harrastajamääriin?

– Kuinka ison vammautumisriskin ihminen saa ottaa tavoitellessaan hyviä asioita?

– Miksi lukuisia muita eri tavoin riskilajeja ei moitita samoin? Vain koska nyrkkeilyssä väkivalta-analogia on naamamme edessä niin graafisena? Vai kenties siksi, että kukaan nainen tai mies ei ole koskaan tuntenut ketään, jolle olisi tehty pahaa hyppäämällä mäkeä, autolla tai hevosella?

Vaikka boksaus ei ole väkivaltaa, niin jäljelle jää kysymys: onko oikein ottaa aivovammariski? Jokaisen elämä koskettaa myös läheisiä. Tuskin tähän on syvätyydyttävää patenttivastausta.

Joka pugilisti joutuu punnitsemaan perin juurin ennen kuin antautuu lajille. Samaa tietysti olisi viisasta pohtia myös monen muun elämäntyylin kohdalla. Elämme itsetuhoisessa kulttuurissa, jossa yksilön narsistiset valinnat, (kuviteltu) onnellisuus, jyrää muun alleen.

* * *

Helenius lyö oikeallaan niin, että löysä pää lähtisi irti. Nyrkin taakse virittyy enemmän voimaa kuin heikomman humman potkuun. Jotain potkaisee katsomossa minunkin hyvinvoinnin lötkistämässä päässäni. ”Voitto tai nöyrtyminen! Nujerra se!”

Tilanne ei sisällä fantasiaa vastustajan vammauttamisesta tai muuta verenhimoa. Matsi ja tunne on riitti, symboli: elämässä on ollut kylliksi demonia väistettäväksi ja tyrmättäväksi.

Kun ensi jabi tussahtaa Johann Duhaupasin poskeen, oloni lienee metka keitos leppeää viihdemieltä ja Suomi-pojan intoa siitä, että maanmies meinaa kuitata ensi kertaa raskaan sarjan maailmanlaajuisen vyön. Gallian kukolle lauletaan tuutilullaa!

Kunnian kukko taas ei laula nyrkkeilylle koskaan, sillä lajin olemuksen tajuaminen edellyttää kykyä ajatella yli höpöhumanismille luonteenomaisen älyllisen epärehellisyyden. Eikä pidäkään laulaa.

Nyrkkeilyllä on yhteistä taiteen, journalismin, kristinuskon, tieteen ja hiphop-kulttuurin kanssa: kaikki ovat syntyneet, elävät, voivat paksusti ja vaikuttavat vallan marginaaleissa. Siksi boksaus ei tätäkään puheenvuoroa tarvinnut, mutta mitäpä mies ei eheytymispäissään lausuisi.

Voisi jopa heittää: ”Mikä pakko on olla niin huono nyrkkeilijä, että antaa osua päähänsä?”

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat