Urheilukolumni

HAUDATTU TALENTTI
HAUDATTU TALENTTI

Nyrkkeilyn oikeutus – “Lajilla ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa”

Robert Heleniuksen yllä on lepattanut aina paradoksi: mitä tekemistä on nallemaisella, hyvätapaisella ja ujohkolla kristityn kodin lapsella lajissa, jossa uhotaan ja yritetään lyödä toiselta nyrkillä taju? Nyt kun Helenius lauantaina 2.4. ottaa elämänsä matsin Ilmalan areenassa, on minulle parahultainen aika perata lajin paradoksi itselleni päiviltä.

* * *

Olen keski-iässä alkanut puntaroida arvoja. Etenkin ratkon, millä ehdoilla mitkäkin puserooni ulkoa uineet arvot saavat luvan olla olemassa. Onko tehtävä ainakin säätöjä, rajauksia ja varauksia?

Sitä syynää miehuuttaankin munanjuuria myöten. Annanko yhteiskunnan rajun arvolinkouksen ajattelemattomiksi jyrsimien ihmisten määritellä, mitä tämän ajan mieheys – minunkin – saa olla, ei saa olla tai pitää olla? Vai kurotanko johonkin itsenäisesti?

Mietin tässä lattelasillisellani, kuinka kauhean kapeaksi sorvattu mieheyskäsitys tuntuu vaivaavan yhtä lailla kahtaalla: sekä pilakuvamaisen ylimiehekkäässä ajatustavassa että nykyajan äärihumanistisessa ja kuohitussa lattepappa-mieheydessäkin. Reunoilla ei tunnuta yritettävän liikaa löytää, mitä mieheys kaikkiaan on, vaan riistäydytään joko ideologisesti tai refleksiivisesti olettelemaan, mitä sen tulisi olla.

Kun Robben perhana koittaa mätkiä vastustajan uneen, hän on kietoutuneena ihmisyyden paljaisiin ja raakoihin ytimiin: mies mittaa toista rehdisti, pelleilyittä ja selittelemättä. Minulle nyrkkeilystä on puhjennut elämän kamppailujen turvallinen esillepano. Tästä pukahtaa jopa Paavali verratessaan antiikin olympianyrkkeilyä elämässä kilvoitteluun.

* * *

Paukutanpa testosmyrskyssä faktoja. Nyrkkeilijät eivät ole hyisiä petoja. Joka ukko pelkää astuessaan kehään. Näin ovat sanoneet Haudatulle talentille korkean profiilin laji-ihmiset. Kukaan ei halua vammauttaa, kukistaa vain. Toisekseen lajin suuri massa tulee maailmasta, jossa elämisen ehdot ovat jotakin läntisen hahmotuskyvyn tuolla puolen.

Iso määrä nuoria miehiä nousee nyrkkeilykulttuurin kurinalaisuuden, tavoitteellisuuden, vastustajan kunnioituksen ja ihan vain säännöllisen tekemisen avulla suuren ahdingon ja tuhon yläpuolelle.

Kuubalainen Juan tai Han Thaimaasta voivat elättää tappelemalla jopa sukunsa. Myös meillä lajin pariin tuntuu valuvan rutosti heitä, joiden elämän se pelastaa. Auttaisiko tämä meitä ajattelemaan demonisoimatta?

* * *

Kaikkein olennaisinta etiikassa on vapaaehtoisuus. Voiko aikuista hyysätä, jos hän on valmis terveysriskeihin? Jos näennäisvälittävä ylemmyydentunto on okei, niin mihin kaikkeen muuhun paremmintietämisen on lupa ulottua?

Väkivalta-väitettä ei voi tuosta vain väistää, ei kahta sanaa, mutta mitä väkivalta on? Se on vallankäyttöä valtikkanaan pelko. Se on toisen päätäntävallan halpamaista varastamista ja turvan luhistamista luvattomalla voimalla.

Lajilla ei ole mitään tekemistä väkivallan kanssa. Ei. Mitään. Sanoinko jo, ettei mitään? Säännelty laji sekä kurinalainen ja väkivaltaa rajusti paheksuva lajiyhteisö on moraalisesti(kin) ryhdikästä jengiä. Väkivallaksi lajia väittävä ei ole ajatellut pohjaan asti sen enempää väkivallan luonnetta kuin nyrkkeilyäkään.

Aivovammat ovat kysymys, jota rehellinen nyrkkeilyn puoltajakaan ei voi kiusaantuneena ohittaa. Vaikka Muhammad Alin Parkinson ei johdu tälleistä, on vapiseva ikonin habitus saanut ihmiset miettimään lajin vaaroja. Ennen kuin mennään oikopäätä piiloon diagnostiikasta nousevan populismin taakse, on kysyttävä:

– Montako otsalohkoa vammautuu verrattuna harrastajamääriin?

– Kuinka ison vammautumisriskin ihminen saa ottaa tavoitellessaan hyviä asioita?

– Miksi lukuisia muita eri tavoin riskilajeja ei moitita samoin? Vain koska nyrkkeilyssä väkivalta-analogia on naamamme edessä niin graafisena? Vai kenties siksi, että kukaan nainen tai mies ei ole koskaan tuntenut ketään, jolle olisi tehty pahaa hyppäämällä mäkeä, autolla tai hevosella?

Vaikka boksaus ei ole väkivaltaa, niin jäljelle jää kysymys: onko oikein ottaa aivovammariski? Jokaisen elämä koskettaa myös läheisiä. Tuskin tähän on syvätyydyttävää patenttivastausta.

Joka pugilisti joutuu punnitsemaan perin juurin ennen kuin antautuu lajille. Samaa tietysti olisi viisasta pohtia myös monen muun elämäntyylin kohdalla. Elämme itsetuhoisessa kulttuurissa, jossa yksilön narsistiset valinnat, (kuviteltu) onnellisuus, jyrää muun alleen.

* * *

Helenius lyö oikeallaan niin, että löysä pää lähtisi irti. Nyrkin taakse virittyy enemmän voimaa kuin heikomman humman potkuun. Jotain potkaisee katsomossa minunkin hyvinvoinnin lötkistämässä päässäni. ”Voitto tai nöyrtyminen! Nujerra se!”

Tilanne ei sisällä fantasiaa vastustajan vammauttamisesta tai muuta verenhimoa. Matsi ja tunne on riitti, symboli: elämässä on ollut kylliksi demonia väistettäväksi ja tyrmättäväksi.

Kun ensi jabi tussahtaa Johann Duhaupasin poskeen, oloni lienee metka keitos leppeää viihdemieltä ja Suomi-pojan intoa siitä, että maanmies meinaa kuitata ensi kertaa raskaan sarjan maailmanlaajuisen vyön. Gallian kukolle lauletaan tuutilullaa!

Kunnian kukko taas ei laula nyrkkeilylle koskaan, sillä lajin olemuksen tajuaminen edellyttää kykyä ajatella yli höpöhumanismille luonteenomaisen älyllisen epärehellisyyden. Eikä pidäkään laulaa.

Nyrkkeilyllä on yhteistä taiteen, journalismin, kristinuskon, tieteen ja hiphop-kulttuurin kanssa: kaikki ovat syntyneet, elävät, voivat paksusti ja vaikuttavat vallan marginaaleissa. Siksi boksaus ei tätäkään puheenvuoroa tarvinnut, mutta mitäpä mies ei eheytymispäissään lausuisi.

Voisi jopa heittää: ”Mikä pakko on olla niin huono nyrkkeilijä, että antaa osua päähänsä?”

HAUDATTU TALENTTI HAUDATTU TALENTTI

Kolumni

Niko Simola

Kirjoittaja on palkansaajajärjestö Pardian puheenjohtaja.

Kirjoittaja on palkansaajajärjestö Pardian puheenjohtaja.

Kävikö Sipilän hallituksella mielessäkään? Samalla rahalla olisi voitu palkata TE-toimistoihin reilut 300 henkilöä

Suomessa on viimeisen 15 vuoden aikana ollut käynnissä erityisesti valtionhallinnossa järjestelmällinen tehtävien ja toimintojen siirto yksityiselle sektorille. Tätä politiikkaa on noudatettu useiden eri hallitusten ja hallituskoalitioiden aikana.

Perustellusti voi väittää, että noudatetun politiikan kantava oletus on, että yksityinen sektori hoitaa tehtävät laadukkaammin ja tehokkaammin kuin julkinen sektori. Kokonaisselvitystä yksityistämisen hyödyistä ei ole tehty, vaan yhä toimitaan saman oletuksen perusteella.

Viimeisimpänä esimerkkinä noudatetusta linjasta on Juha Sipilän hallituksen budjettiesityksessä esitetty 17 miljoonan euron lisämääräraha TE-palvelujen hoitamiseen. Lisämääräraha on tarkoitettu käytettäväksi ostopalveluiden hankintaan henkilöstöpalveluyrityksiltä. TE-toimistojen asiantuntijoiden osaamisalueen palveluita ostetaan yrityksiltä ilman mitään selvityksiä heidän osaamisestaan.

Tällainen vaihtoehto tuskin kävi edes hallituksen mielessä budjettiriihessä.

Vaihtoehtoisesti lisärahalla olisi voitu palkata TE-toimistoihin reilut 300 henkilöä ja samalla hyödyntää jo aiemmin työllistämisvaroin ja määräaikaisina toimineita, tehtäviin perehdytettyjä osaajia. Tällainen vaihtoehto tuskin kävi edes hallituksen mielessä budjettiriihessä.

Suomessa TE-toimistojen määrärahoja ja työvoimaa on systemaattisesti vähennetty vuosikymmenen aikana. Meillä työttömiä palvelee noin 2 200 virkailijaa, kun Ruotsissa samaa työttömien määrää hoitaa yli 14 000 työntekijää.

Kansan tai poliitikkojen suussa julkinen sektori ja sen työntekijät eivät ole tänä päivänä suuressa huudossa. Ei valtionhallinnossa kuitenkaan niin huonosti mene, jos katsotaan tutkimuksia, lukuja ja tilastoja. Euroopan komission kilpailukykyraportin (2014) mukaan Suomessa on koko Euroopan tehokkain valtionhallinto. Meillä on Eurofoundin selvityksen mukaan vähiten valtionhallinnon henkilöstöä suhteessa väkilukuun koko Euroopassa.

Euroopan komission kilpailukykyraportin (2014) mukaan Suomessa on koko Euroopan tehokkain valtionhallinto.

Suomessa olisi syytä käynnistää kunnollinen keskustelu siitä, mitkä tehtävät on syytä hoitaa julkisella sektorilla virkavastuulla. En väitä, etteikö yksityiselläkin sektorilla tehtäisi asioita huolellisesti ja hyvin. Ei kuitenkaan ole merkityksetöntä, hoidetaanko tehtävät yleisen hyödyn nimissä vai perimmältään taloudellista voittoa tavoitellen.

Etukäteislaskelmia on esitetty ja niiden perusteella osoitettu yksityistämisen ja ulkoistamisen hyötyjä. Nyt vihdoin olisi tehtävä kokonaisselvitys, kunnollinen analyysi siitä, onko yksityistämistoimilla todellisuudessa saavutettu niitä tehokkuus-, laatu- ja kustannushyötyjä, joilla yksityistämistä on kulloinkin perusteltu.

Julkinen sektori kaipaisi myös poliitikkoja ja puolueita puolustajakseen. Mistähän löytyisivät ne rohkeat?

Kirjoittaja on palkansaajajärjestö Pardian puheenjohtaja. Niko Simola

Kirjoittaja on palkansaajajärjestö Pardian puheenjohtaja.

Kolumni

Kristiina Salonen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Vanhemmuuden kasvukivut – “Se seurasi suihkuun, kauppaan ja uniin”

Se vyöryi heti päälleni peittäen alleen kaiken muun. Se tuntui harteilla fyysisenä painona. Se seurasi suihkuun, kauppaan ja uniin. Vaikka kuinka järjellä yritti itselleen selittää toisin, tunne ei antanut järjelle sijaa.

Vanhemmaksi tuloon ei taida olla täysin valmis koskaan. Huoli vastasyntyneestä lapsesta täytti jokaisen minuutin ja sekunnin. Olo tuntui avuttomalta pienen ihmisen alun edessä, vaikka aikaisempaa kokemusta lasten hoitamisesta oli vaikka muille jakaa. Me kaksi, lapsen vanhemmat, olimme yhtäkkiä yksin vastuussa hänestä kaiken aikaa. Meillä pitäisi olla vastaus siihen, mikä on hänen parhaakseen. Ja kuitenkin aivan yksinkertaisetkin asiat tuntuivat mahdottomilta ratkaista itse.

Jokainen lapsi ja uuden elämän alku on erilainen. Vanhemmat kasvavat yhdessä jokaisen lapsensa kanssa. Lapseen, hänen temperamenttiinsa ja sen kautta tuleviin tarpeisiin tutustuminen vaatii kuitenkin aikaa. Ja juuri pikku hiljaa vastausten löytäminen tuntuu vastasyntyneen esikoisen kanssa tuskastuttavalta.

Huoli ei kuitenkaan ole pahasta. Se on syvää rakkautta lastaan kohtaan.

Joskus uutta perhettä sivusta seuraavat läheisetkin unohtavat, miten he itse aikoinaan oppivat oman lapsensa tarpeisiin vastaamisen pikku hiljaa ja ajan kanssa. Silloin satelee ehdottomia ohjeita ja totuuksia siitä, miten vauvan kanssa pitäisi toimia. Ikäänkuin olisi olemassa vain yksi ja ainoa totuus. Samalla juuri sitä itse toivoo – tarkkaa ohjetta, jota noudattamalla selviäisi kunnialla koko vanhemmuudesta. Sellaisella hetkellä jokaiseen neuvoon tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen. Lopulta sitä huomaa ohjeiden ja neuvojen sekamelskassa melkein kadottavansa oman äänensä, oman tapansa olla vanhempi.

Viikko kerrallaan olo kuitenkin alkaa helpottaa. Vauvan kasvaessa ja arjen rutinoituessa syntyy samalla myös luottamus itseen vanhempana. Vaikka huoli häipyy takaa-alalle, se ei poistu kokonaan. Kokeneemmat vanhemmat sanovat huolen vain muuttavan muotoaan. Toiset kertovat murheiden vain kasvavan lapsen kasvaessa. Huoli ei kuitenkaan ole pahasta. Se on syvää rakkautta lastaan kohtaan. Sen määrää vaan ei osaa ymmärtää ennen kuin on itse vanhempi. Huoli näyttääkin olevan osa vanhemmuutta.

“Tuhlatkaa rakkautta tähän lapseen, niin että hän voi aikuisena lapsuudestaan sanoa, että rakkautta minulta ei ainakaan puuttunut”, sanoi kastepappi. Helpolta tuntuvaa ohjetta ei kuitenkaan voi pitää itsestäänselvyytenä. Aikuinen on välillä itsekäs. Hänen huomionsa kiinnittyy työasiaan, puhelimeen tai päivän lehteen lapsen sijaan. Lapsi kuitenkin kaipaa juuri vanhempansa huomiota ja seuraa. Vanhempansa rakkauden ja ihailun avulla lapsi oppii, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

Lapsi osaa myös jakaa saamaansa rakkautta. Hänen katseensa on täynnä luottamusta ja rakkautta vanhempaa kohtaan, sekä ihailua. Hänelle oma isä ja äiti ovat ne parhaat mahdolliset. Ja juuri se on vanhemmuuden kasvukivuissa niin kovin armollista ja lohduttavaa.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja. Kristiina Salonen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Maarit Feldt-Ranta

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kun mikään ei enää ole mitään — kansanedustaja esiintyi julkisesti alasti sadomasokistisessa videossa

Eduskunnan poliisivaliokunnan, hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi valittiin juuri kansanedustaja, joka tänä kesänä esiintyi julkisesti alasti sadomasokistisessa videossa, jossa örvellettiin humalassa ja vedettiin huumeita nenään.

Kaikki eduskunnan puhemiehet ovat hallituspuolueiden edustajia. Kaikissa muissa läntisissä demokratioissa oppositiolla on edustus parlamentin puhemiehistössä. Edellisellä suullisella kyselytunnilla suurin oppositiopuolue sosialidemokraatit sai omassa ykköskysymyksessään neljä puheenvuoroa, hallituspuolueiden edustajat saivat 13 puheenvuoroa.

Kaikkia suomalaisia nyt ja pitkään tulevaisuudessa koskeva sote-uudistus valmistellaan vain hallituspuolueiden toimesta, ja suurimmat päätökset on tehty väsyneiden hallituspuolueiden puheenjohtajien toimesta yön pimeinä tunteina.

Parlamentaarinen seurantaryhmä saa uudistuksesta jälkikäteen samat tiedot, mitkä voi lukea ministeriöiden nettisivuilta. Edellisen kerran tätä ”historiallisen suurta uudistusta” on kokoonnuttu parlamentaarisesti katseella seuraamaan viime juhannuksena.

Tämä ei ole valitusvirsi.

RKP:n puheenjohtaja jaksoi istua eduskunnassa vain vuoden, kyllästyi ja siirtyi bisnekseen. Eduskunnan johto antoi siunauk­sensa, vaikka perustuslaki olisi edellyttänyt syyksi vähintään nimitystä korkeaan virkaan tai yhteiskunnallisesti merkittävään tehtävään.

Puhemies päätti yksin, että Ruotsin puhemiehen vierailulla puhutaan Suomessa tästedes englantia. Ruotsin kielestä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta perustuslaki määrittelee yhdenvertaisiksi kansalliskieliksemme suomen ja ruotsin.

Kun seitsemän eduskuntaryhmän edustajat vierailun jälkeen kirjelmöivät asiasta puhemiehelle, oli asialla vain kaksi seuraamusta; kirjelmän ensimmäinen allekirjoittaja ei enää saa puhemiehen vuorolla eduskunnassa puheenvuoroja, eikä häntä enää kutsuttu puhemiehen vastavierailulle Ruotsiin.

Tämä ei ole valitusvirsi. Tämä on kirjaus niistä asioista, jotka meidän sosialidemokraattien tulee hallitusvastuuseen joskus palatessamme tehdä paremmin. Parlamentarismin toteutuminen edellyttää päivänpoliittisten irtopisteiden keruun yläpuolelle nousemista.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja. Maarit Feldt-Ranta

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Mikkel Näkkäläjärvi
Mikkel Näkkäläjärvi

Faktoja emme voi valita — populismi ja post-fact society ovat aikojemme suuria vitsauksia

Nykypäivän poliittisessa kentässä näkyy kaksi mielenkiintoista ilmiötä: populismi ja post-fact societyn nousu. Tämä ilmenee välinpitämättömyytenä tutkittua tietoa kohtaan. Nämä ovat aikojemme suuria vitsauksia.

Suomalaiset puolueet, mukaanlukien SDP eivät ole tässä keskustelussa syyttömiä. Politiikkaa tehdessä tutkittu tieto on usein jäänyt kompromissien, vaalitaktikoinnin ja etujärjestöpolitikoinnin jalkoihin. Poliittisia päätöksiä on tehty Suomessa kautta historian puutteellisen tiedon varassa. Tästä on päästävä eroon. Kompromisseja on politiikassa tehtävä, mutta hölmöyksiin ei pidä lähteä mukaan.

Suomen verotusjärjestelmä on auttamatta liian monimutkainen, mutta emme uskalla edes puhua asiasta, koska pelkäämme, että joku suuttuu.

Suomen verojärjestelmä on erinomainen esimerkki tästä. Verolainsäädännössä on erilaisia verotukia lähes 200 kappaletta ja uusia tehdään. SDP on ollut tässä monimutkaistamisessa mukana: esimerkiksi lapsilisäleikkauksien kompensointiin tarkoitettu lapsivähennys on tehoton, kohdistuu väärin ja maksoi pelkästään hallinnon ohjelmistomuutoksina 2,5 miljoonaa euroa. Suomen verotusjärjestelmä on auttamatta liian monimutkainen, mutta emme uskalla edes puhua asiasta, koska pelkäämme, että joku suuttuu.

Toinen hyvä esimerkki on Suomen Eurooppa-politiikka. Vieläkin on tuoreessa muistissa edellisen kesän keskustelut Kreikan taloustilanteesta ja SDP:nkin kipuilu aiheesta. Samaan aikaan on haluttu pitää Kreikka eurossa, mutta Suomen vastuita ei saisi lisätä eikä Kreikan velkoja leikata. Poliittisissa julistuksissa vedotaan kansainväliseen solidaarisuuteen, mutta käytännössä edustamme tiukkaa Saksan kristillisdemokraattien ajamaa linjaa, jota muun muassa Nobel-voittaja Joseph Stiglitz on kaikki nämä vuodet kritisoinut. SDP:n Eurooppa-politiikan johtotähtenä oli aivan muu kuin euroalueen tai Kreikan kansantalouden etu.

Näpertely, tutkimuslaitoksien kimppuun hyökkäily, päätökset tulevien sukupolvien kustannuksella ja pikkunokkelat sutkautukset ovat kuihtumisen tie.

Sosialidemokraatit ovat aina kovin kiinnostuneita sosialidemokratian tulevaisuudesta ja laajempaa yhteiskuntavisiota peräänkuulutettaan säännöllisesti. Minulla on ehdotus, josta voisimme aloittaa: lopetetaan gallupien ja irtopisteiden perässä juokseminen. Aletaan tekemään politiikkaa, joka pohjautuu tutkittuun tietoon. Tarvitsemme kokonaisratkaisuja. Emme voi poimia vain rusinoita pullasta. Ihmisiä ei pidä aliarvioida.

Tulevaisuus on sillä liikkeellä, joka kykenee luomaan faktoihin perustuvan ja uskottavan vision yhteiskunnasta ja sen suunnasta. Kuuleviin korviin on otettava myös se tieto, joka ei tue omaa näkemystä. Puolueella saa olla omat mielipiteet, mutta ei omia faktoja.

Liike, jonka linja perustuu aina siihen, minkä arvellaan olevan kulloinkin suosittua, on ajopuu. Näpertely, tutkimuslaitoksien kimppuun hyökkäily, päätökset tulevien sukupolvien kustannuksella ja pikkunokkelat sutkautukset ovat kuihtumisen tie. Populismia ei voiteta populismilla.

Puoluekokous lähestyy. Me itse päätämme mihin suuntaan sen jälkeen menemme.

Mikkel Näkkäläjärvi Mikkel Näkkäläjärvi

Kolumni

Maija Anttila

Kirjoittaja on helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja.

Rahoituksessa piilee suurin pommi – tämä on historiamme suurin vallankaappaus

Mitä pitemmälle pääministeri Sipilän hallituksen sote-uudistus etenee, sitä vähemmän uskon hallituksen hurskaisiin palvelujen tasavertaisiin saatavuustavoitteisiin. Näiden tavoitteiden alle on piilotettu historiamme suurimmat vallankaappaukset.

Ensinnäkin kuntien itsehallinnosta katoaa yli puolet. Jäljelle jäävien tynkäkuntien toimintaedellytykset heikkenevät oleellisesti näin hajautetussa kuntarakenteessa. Olen jo pitkään ihmetellyt kepu-kansan uskollisuutta. Toinen vielä suurempi vallankaappaus koskee valtion hallinnollista roolia sote-palveluissa ja rahoituksessa. Ihmettelen keskeisten poliittisten päättäjien mykkyyttä tässä asiassa. Kolmanneksi ihmettelen, miten pienellä porulla vallassa oleva eliitti hyväksyy suomalaisten veronmaksajien rahojen siirrot kansainvälisiin terveysjätteihin edistämään sitä kautta veronkiertoa.

Soten kokonaismenot ovat noin 26 miljardia euroa. Siitä terveydenhuollon osuus on 18,5 miljardia. Vajaa puolet sote-kustannuksista on kuntien piikissä. Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan budjettiesitys ensi vuodelle on 14,6 miljardia. Rahoituksen vallankaappaus laittaa tämän potin aivan uusiksi. Valtio kerää kunnilta 12,3 prosenttia verotuloista omaan hallintaansa ja jakaa sen sitten tiettyjen kriteerien perusteella maakunnille sote-palvelujen järjestämistä varten. Nykyiset valtionosuudet menevät suoraan maakunnille. Sote-uudistuksessa myös valtionosuusjärjestelmiä rukataan uusiksi. On helppo arvata, miten se tapahtuu suurien kasvukeskusten ja pienten kuntien kesken. Lisäksi Sipilän hallitus kaavailee tilapäistä kuntien veroprosenttien nostamiskieltoa. Sote-menojen kehysbudjetoinnin vaikutuksia voi vain arvailla.

Mielestäni uudistuksen suurin pommi liittyy juuri rahoituksen uudelleen jakoon. On kerrottu, että tämä valtion väliintulo olisi tilapäinen ja maakuntien omaa verotusoikeutta valmistellaan. Tätä odotellessa valtio ehtii paikata budjettiaan monta kertaa sote-rahoista, kuten nähtiin juuri vanhusten palvelujen säästöjen kohdalla kun hoitajamitoitusta karsittiin ja lapsilisiä supistettiin. Hallitus tarvitsi rahaa yritys- ja maataloustukiin. Ei näin isoja muutoksia voida tehdä lyhyin väliajoin. Sote-uudistus olisi alun alkaen pitänyt olla kuntapohjainen. Valtion ja kuntien/maakuntien roolien pitäisi olla selkeät ja erilliset.

Lisäksi tähän valtion rooliin kuuluu henkilöstön ja kiinteistöjen keskittäminen maakunnille ja sitä kautta valtion hoidettaviksi. Valtion byrokratia ja kuristusote kasvaa ennen kokemattomalla tavalla.

Kokoomuksen ajama valinnan vapaus on lottovoitto veroparatiisiyhtiöille. Työterveyshuoltoon, mikä on näiden jättien kasvualusta, käytetään tällä hetkellä THLn tilastojen mukaan noin 800 miljoonaa. Mutta nyt Sipilän hallitus lupailee, että valinnanvapauden ja kilpailutuksen piiriin pitäisi tulla noin kolmannes sote-palveluista. Ei ihme, että mehiläiset ja terveystalot odottavat kieli pitkällä marraskuun linjauksia,  3-5 miljardin pottia on syytä kalastaa. Olen jo vuosien ajan ihmetellyt, miksi kokoomuslaiset, mutta myös osa vihreistä ja jopa sosialidemokraateistakin niin innokkaasti haluavat tukea näitä veroparatiisiyhtiöitä. Kuntien järjestämät sote-palvelut ovat paljon parempia kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää.

En panisi pahakseni jos Sipilän hallituksen sote-uudistus kaatuisi ja pahimmat uudistuksen valuviat korjattaisiin parlamentaarisesti. Mutta silloin opposition pitäisi ottaa kriittiset asiantuntijat mukaan ja tehdä nykyistä selkeämmät parannusehdotukset. Pitkään jatkuneella sote-keskustelulla on väsytetty kansa. Olisi katastrofi, jos sen takia todettaisiin, että nyt on parasta on saada päätöksiä aikaan, niiden laadusta viis.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja. Maija Anttila

Kirjoittaja on helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja.