Demariristeily27.-20.8.2016

”Nyt on aika tehdä oikeutta Tannerin työlle” – Lehtinen lupaa demarilegendasta luettavan elämäkerran

Kuva: Kari Hulkko
lehtinen-1
Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio toimittivat vuonna 2011 Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat. Nyt Lehtinen kirjoittaa legendasta elämäkertaa.

Filosofian tohtori Lasse Lehtinen kirjoittaa parhaillaan yhtenäistä elämäkertaa Väinö Tannerista (1881–1966). Tanner oli SDP:n pitkäaikainen puheenjohtaja ja sodanaikainen ministeri.

Otava julkaisee kirjan syksyllä 2017, jolloin itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta.

– On aika tehdä oikeutta Väinö Tannerin elämäntyölle. Tavoitteenani on kirjoittaa yhtenäinen ja luettava elämäkerta tämän päivän suomalaisille, Lasse Lehtinen kertoo.

Lehtinen muistuttaa, että Tannerin ajoista on uutta tietoa.

Samalla haluan kirjoittaa isänmaan historiaa yhden merkittävän henkilön kautta.

– Hän tarjoaa muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia niin menneisyyteen kuin ehkä vähän tulevaisuuteenkin. Samalla haluan kirjoittaa isänmaan historiaa yhden merkittävän henkilön kautta, kirjailija perustelee.

Väinö Tanner oli itsenäisen Suomen tärkeimpiä poliitikkoja.

Väinö Tanner oli itsenäisen Suomen tärkeimpiä poliitikkoja.

 

Väinö Tanner vaikutti suomalaiseen elämänmuotoon merkittävästi niin taloudessa, sisäpolitiikassa kuin ulkopolitiikassa. Lehtinen pitää Tanneria kaiken kaikkiaan vaikutusvaltaisimpana ja kansainvälisimpänä itsenäisen Suomen ensimmäisen puolivuosisadan vaikuttajista.

– Hänen vaikutusvaltansa perustui kovaan työntekoon ja opiskelun kautta hankittuun asemaan maltillisen työväenliikkeen ja uudistushaluisen osuustoimintaliikkeen kiistattomana johtajana, Lehtinen pohtii.

Lasse Lehtinen (s. 1947) on toiminut SDP:n poliitikkona, toimittajana, diplomaattina ja kirjailijana. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa käsittää muun muassa elämäkertoja, historiateoksia ja romaaneja.

Pohjolan hyytävä dekkarikesä III: Muuntohuumeita ja Teksasin teilaajia

NETTI dekkarikesä3 vk28

Åsa Larssonin pantatessa yhä kuudennen Kiiruna-romaaninsa julkaisua ja kaimansa Nilsonnen pitäessä jo pidempään jatkunutta breikkiä dekkaripuolella, on ruotsalainen naisten kirjoittama rikoskirjallisuus kärsinyt poliitikkokielellä kestävyys- eli laatuvajeesta. Onhan siellä näitä huippusuosittuja painoskuningattaria – Mari Jungstedtia, Viveca Steniä, Camilla Läckbergiä – mutta heidän särmätön sarjatuotantonsa ei juuri säväytä.

Anna Karolina Larsson:
Sinulle ei jää ketään
Suom. Jänis Louhivuori
Minerva 2016, 384 s.

Kristina Ohlsson:
Lotus Blues
Suom. Pekka Marjamäki
WSOY 2016, 418 s.

Uudet tekijät ovat siis tervetulleita Ruotsin naistrilleristien kaartiin. Anna Karolina Larsson on heistä yksi.

Kun tuli tämän sarjan edellisosassa siunailtua, että ihmissyöntiä ei tähän mennessä ole skandi-noirissa juuri koettu, niin tässä tulee heti toinen. Larsson läväyttää jo avausluvussa silmille lastaan syövän äidin! Äiti on tässä tapauksessa sekä rikoksentekijä että uhri. Hänet on pistetty vetämään syntettistä mdpv-huumetta, jota vaikutustensa vuoksi osuvasti myös kannibaali-huumeeksi kutsutaan. Tuollaiset sävärit lienevät tosin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, vaikka tämä muuntohuume onkin tosielämässä yhdistetty joihinkin paloittelusurmiin.

Ensitutustuminen Larssonin kirjoihin on kaikkiaankin vähän hämmentävä. ”Sinulle ei jää ketään” on juonen rakennuksessaan raju ja moniaalle haarautuva, mutta kerrontateknisesti töksähtelevä.

Larssonin keskushahmo on nuori rikospoliisi Amanda Peller, joka soluttautuu mdpv-huumeen levittäjää jahdatessaan jugomafian sisäpiiriin. Siinä hommassa sinnikkäällä poliisittarella on omakin henki höllässä. Hänellä on myös poliisilaitoksen sisällä kampittajia.

Rinnakkaisjuonena kulkee toinen Balkan-kytkös. Larssonin ensimmäisessä romaanissa asiansa pahasti sotkenut Adnan Nasimi palaa maanpaosta Tukholmaan puhdistaakseen maineensa. Ja periäkseen menetetyt ryöstörahansa takaisin.

Juonia yhdistää se pikkuseikka, että Adnan on Amandan kaksosten isä.

Kirjailija pitää monitahoisen himmelinsä hyvin kasassa siihen nähden, että rakennelma on tosiaan jopa kiikkerän kerroksinen. Jos kerronta toimisi paremmin, Larssonista voisi joskus olla haastajaksi Larssonille. Vielä ei, ei lähellekään.

Ohlssonin piristävä yllätys

Kehumani Åsa-kaksikon jälkeen skandi-noirin naisten valioliigan kolmossijalla on Kristina Ohlsson. Hänen viimeisin vetonsa on pieni yllätys. Piristävä sellainen.

Ohlsson on viime vuodet kirjoittanut tasonsa hyvin säilyttänyttä Fredrika Bergman -sarjaa, jossa rikostutkimuksen ytimessä ovat olleet tuon nimihenkilön lisäksi komisario Alex Recht sekä viime vaiheessa myös Eden Lundell, suojelupoliisin terrorismitutkija. Sarjan viides ja viimeisin kirja ”Daavidintähdet” (suomennos 2015) päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin, ja jatkoa jäätiin odottamaan.

Vaan mitä tekeekään Ohlsson? Kirjoittaa rikosromaanin ”Lotus Blues”, jossa ei ole tietoakaan Fredrikasta, Alexista ja Edenistä. Nyt näyttämöä hallitsee juristikaksikko Martin Brenner ja Lucy Miller. Heillä on ruotsalaisiksi niin angloamerikkalaiset nimet, että voi hyvin kuvitella Ohlssonin tai ainakin kustantajansa silmissä siintäneen vaikkapa Yhdysvaltain kirjamarkkinat. Lotus Bluesin tapahtumatkin sijoittuvat suurilta osin Teksasiin.

Brennerin toimistoon pelmahtaa eräänä päivänä mies, joka haluaa asianajajan puhdistavan sisarensa maineen. Tämä Sara on ollut hänen mielestään väärin perustein tuomiolla viidestä murhasta, joista osan on jopa itse tunnustanut. Isoimmat ongelmat ovat siinä, että Sara on tutkintavankeudessa tehnyt itsemurhan, ja pääosa epäillyistä rikoksista on tapahtunut epäselvissä oloissa Yhdysvalloissa. Kaiken kukkuraksi Saran pieni poika Mio on kateissa.

Brenner on aluksi haluton penkomaan selvänä pitämäänsä tapausta. Päätös ottaa juttu kollattavaksi varmistuu sillä, että Saran ystävä keilataan kuoliaaksi Tukholman kadulla. Rikosvälineenä on Brennerin Porsche!

Näin Martin lentää Teksasiin ottamaan selkoa Saran vaiheista au pairina Galvestonissa. Matkaan lähtee myös Lucy, Martinin ex-elämänkumppani ja nykyisen juristifirman osakas.

Vieras kulttuuriympäristö, Saran väitettyjä rikoksia ympäröivä salailu, teksasilainen rikollisverkoston lähes myyttinen pomo ”Lucifer” ja Martinin ja Lucyn kipinöivä suhde tekevät Lotus Bluesista oikein mukaansatempaavaa luettavaa. Rikosvyyhti ratkeaa lopussa vain osaksi, joten lokakuussa ilmestyvä jatko-osa ”Mion Blues” on monen lukujärjestyksessä must.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Pulitzer-palkittu kirja osoittaa, että ihminen tekee maapallolla asteroidin veroista tuhoa

Rhinoceros mother and calf, Chitwan, Nepal
Maapallon sarvikuonolajeista suuri osa on välittömän sukupuuttouhan alla.
Elizabeth Kolbert:

Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia

Suom. Pirkko Vesterinen

Atena 2016, 367 s.

Eliölajien katoamisen, ilmastonmuutoksen ja monien muiden ekokatastrofien uskotaan yleisesti olevan 1800-luvulla alkaneen teollisen vallankumouksen seurausta. Uskotaan, että ennen teknologista mullistusta ja länsimaista ahnetta ihmistä homo sapiens -laji on elänyt sopusoinnussa luonnon kanssa.

Totta on se, että  dinosauruksien katoaminen johtui asteroiditörmäyksestä, mutta esimerkiksi mastodontin ja muiden jääkauden jättien tuhon takana oli jo ihminen. Myös serkkunsa neanderthalinihmisen nykyihminen raivasi tylysti tieltään.

Sukupuuttoon kuoleminen oli jääkauden megafaunan kohdalla niin hidasta ja asteittaista, että sen aiheuttajat eivät itse huomanneet, mitä olivat tekemässä. Sukupuuttojen ja koko maapallon tuhoutuminen tapahtuu nykyäänkin sen verran hitaasti ja arkiselle tietoisuudelle huomaamattomasti, että tuhosta tullaan tietoiseksi vasta kun laiva on uppoamassa.

Elizabeth Kolbertin Pulitzer-palkitussa teoksessaan kuvaama  ”kuudes sukupuutto” onkin pitkä ja laaja aalto. Sen ensimmäiset uhrit olivat jääkauden jättiläiseläimet. Keskiajalla menivät
Madagaskarin suuret makit, kääpiövirtahevot ja norsulinnut, renessanssi-ajalla Uuden-Seelannin moat.

Seuraavana vuorossa

Kolbert kirjoittaa vetävästi ja havainnollistaa asioita elävillä kuvauksilla omista tutkimusmatkoistaan. Hän kertoo karmivan elävästi, miten on esimerkiksi joutunut omin silmin todistamaan Yhdysvaltain Uudessa Englannissa sijailtsevassa luolassa tuhansien lepakoiden putoilevan katosta, koska ne ovat joutuneet Euroopasta kulkeutuneen sienitaudin uhriksi.

Nyt jo tsunamiksi paisunut sukupuuttoaalto uhkaa sarvikuonoja, norsuja ja suuria ihmisapinoita. Nykyteknologia ja sen aiheuttama ilmastonmuutos moninkertaistavat sukupuuttoaallon tehon niin, että itse tuhon aiheuttajakin pyyhkiytyy pian pois elävien lajien kirjoista.

Tärkeää on, että Kuudes sukupuutto käy läpi itse evoluutioteorian kehitystä 1700-luvun geologiasta Charles Darwinin uraauurtaviin oivalluksiin. Tämä auttaa lukijaa ymmärtämään paitsi aihetta myös tieteellisen ajattelun kehitystä.

Pekka Wahlstedt

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Pohjolan hyytävä dekkarikesä II: Tappavia reputuksia ja ministerimurhaa

NETTI dekkarikesä2 vk27
Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt

Suom. Jaana Nikula

Otava 2016, 476 s.

Stefan Ahnhem: Yhdeksäs hauta

Suom. Outi Menna

WSOY 2016, 536 s.

Jos ruotsalaiset rikosromaanit jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan – huippulaadukkaat, kelpo dekkarit sekä vain buumin ansiosta ulkomaillakin julkaisukynnyksen ylittäneet – Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt -kaksikon koko Stefan Bergman -sarja mahtuu tuohon suppeaan eliittisakkiin. Tekijät ovat antaneet kovia näyttöjä myös tv-sarjatuotannoissa, Hjorth Wallander-tv-elokuvien käsikirjoittajana ja Rosenfeldt muun muassa kaikkialla hehkutetun ”Silta”-sarjan pääkäsikirjoittajana.

Duon päähenkilö, arrogantti, sovinistinen ja sosiaalisesti lahjaton kriminaalipsykologi Sebastian Bergman, kuuluu kiinteänä osana tukholmalaiseen poliisin erikoisyksikköön, joka komennetaan milloin minnekin päin Ruotsia ratkomaan hankalia henkirikoksia.

Viisihenkisen tutkintatiimin kullakin jäsenellä on tarinankulussa omat erityispiirteensä ja siviilielämän sotkunsa. Viidenteen suomennokseen ehtineen sarjan läpi on kulkenut esimerkiksi sivujuoni Bergmanin isyydestä: edellisen Mykkä tyttö -romaanin päätöskoukuksi jätettiin se, että hän viimein kertoi poliisiryhmään kuuluvalle Vanja Lithnerille olevansa tämän biologinen isä. Tilanne tuo nyt vinkeitä lisäjännitteitä ryhmän toimintaan.

Bergmanin ultrakompleksinen hahmo on poikkeuksellisuudessaan sukua Sillan Saga Norénille. Hans Rosenfeldt tuntuukin rakastavan näitä poliisityössään taitavia, mutta tiimityöhön sopeutumattomia tyyppejä.

”Hylätyt”-romaanin tarina on kihelmöivä. Kansakunnan sivistyksen rapistumiseen sekä somen ja tosi-tv:n tyhmistäviin vaikutuksiin tympiintynyt mies päästää päiviltä wanna be -julkkiksia. Valinta on tylyä: uhrit eivät ole selvinneet tyydyttävästi miehen laatimasta yleistietoa mittaavasta kysymyspatterista. Kohtalokkaita reputuksia tulee liuta, ja poliisitiimi on sen kanssa kuutamolla.

Kunnes muuten niin pedantti tappaja alkaa sortua ylimielisyyteen.

Hylätyt-romaanin loppurytinä on elokuvallisen suurellinen, mikä  särähtää pienenä riitasointuna kurinalaisesti juonitun ja tarkkaan henkilökuvaukseen perustuvan romaanisarjan kokonaisvirityksessä.
Mutta kirjailijakaksikon romaaninsa loppuun kehittämä cliffhanger on taas aivan järisyttävä ja verraton – seuraavaa kirjaa jää odottamaan veri kielellä.

Ahnhem lisää kierroksia

Stefan Ahnhemin lupaava trilleriridebyytti esitteli lukijoille rikostarkastaja Fabian Riskin, syntysijoilleen Helsingborgiin menneisyyttään paenneen ja uuden elämän aloitusta sekä avioliittonsa pelastamista yrittävän poliisimiehen. Uudessa romaanissa mennään yllättäen ykköskirjan tapahtumista ajassa puolisen vuotta taaksepäin. ”Yhdeksäs hauta” -romaanissa kerrotaankin, miten ne varjot alunperin Riskin ylle kasautuvat.

Ruotsin oikeusministeri katoaa kesken valtiopäivien istunnon ja löytyy kohta surmattuna. Ruumiita alkaa tulla lisää ja ne kytkeytyvät vääjäämättä samaan sotkuisaan vyyhteen, jossa on mukana Ruotsin pakolaispolitiikkaa, Lähi-idän sotatantereita, turvallisuuspoliisi Säpön hämärämmän puolen hommia ja rankemman luokan kostoprojekti. Risk joutuu pahaan puristukseen, kun hänen pitäisi päästä selville raa’asta murhasarjasta ja samanaikaisesti väistellä oman poliisiorganisaation hänen tutkintapoluilleen asettamia miinoja.

Aiemmin ilmestyneestä ”Pimeään jäänyt” -romaanista tuttu periksiantamaton tanskalaispoliisi Dunja Hougaard tekee myös romaanissa sisääntulon näyttämölle. Hänellä on tutkinnassa sikäläisen tv-julkkiksen puolison murha. Jäljet johtavat lopulta, kuinka ollakaan, Ruotsiin.

Dunjan kohdalla lukija on vähän turhan hyvin jo perillä siitä, millaiseen solmuun hänen hankala esimiessuhteensa vielä menee. Tämä jännite on ikään kuin jo spoilattu kerronnallisella ratkaisulla, jossa ”episode 1” ilmestyy vasta avauksen jälkeen kuin Tähtien sota leffasarjassa konsanaan.

Yhdeksäs hauta on hyvin ottessaan pitävä ja raflaava trilleri, jonka pahuus tosin lyö rajuudessaan jo yli. Silpomisiin on skandi-noirin parissa toki jo totuttu, mutta kannibalismi on toistaiseksi ollut kokeilematon juttu. Nyt sitäkin lajia on sivujuonteena luvassa.

Ahnhemin (Wallander-sarjan kirjoittajia muuten hänkin) olisi pitänyt painaa joissakin mutkissa hiukka jarrua. Yhdeksäs hauta kärsii näet ajoittaisesta vauhtisokeudesta, vähän samaan tapaan kuin jotkut muuten viihdyttävät/hiuksianostattavat Lars Keplerin trillerit.

Keskustelua aiheesta

Mediahistoriassa on evoluutio ollut merkityksellisempää kuin revoluutio

Businessman Planning Strategy Laptop Communication Social Network Concept

Päälle päin näyttää, että median historia koostuu suurista kumouksista, joita ovat synnyttäneet sellaisia virstanpylväitä kirjapainotekniikan, lennättimen, radion, television ja viimeisimpänä tietysti digitaalisen median. Kunnian saavat  usein tksilötyksilöt – Gutenberg, Morse, Bell ja muut nerot.

Jukka Kortti: Mediahistoria
Viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puheesta bitteihin
SKS 2016, 379 s.

Jukka Kortti osoittaa monipuolisessa ja eri näkökulmat huomioivassa teoksessaan, että mediahistoria on kuitenkin  enemmän evoluutiota kuin revoluutiota. Media ei myöskään ole yksinäisten suuruksien luomus eikä se kulje ja kehity itsekseen omia raiteitaan pitkin, vaan vastaa ja palvelee aina kontekstinsa vaateita. Mediat ovat sidoksissa sosiaalisiin, kulttuurisiin,  poliittisiin  ja erityisesti taloudellisiin pyrkimyksiin.

Painokoneet ja lennätin suurimmat mullistajat

Mediahistorian evoluutiomaista luonnetta perustellessaan Kortti viittaa mediatutkimuksen klassikkoon Marshall McLuhaniin Tämän mukaan uusi viestin on vain vanhan viestimen laajennettu ja tehokkaampi versio – niin kuin auto on vain nopeampi hevonen ja sähkövalo vain tehokas kynttilä.

Viestinnällä on kyllä käännekohtansa, kuten kirjapainotaito ja  lennätin. Edellinen mahdollisti kirjojen ja lehtien leviämisen myös kansan keskuuteen. Jälkimmäinen ylitti hetkessä maiden ja mantereiden rajat ja muutti maailman globaalimmaksi. Kortti pitääkin 1800-luvun suuren löydön, sähkön, mahdollistamista keksinnöistä lennätintä jopa internetiä tärkeämpänä. Lennätin muutti viikot minuuteiksi ja kilometrit senteiksi,  ja muut myöhemmät keksinnöt ovat ainoastaan lennättimen parannuksia ja laajennuksia.

Kirjapainotaito tulee hyvänä kakkosena. Se synnytti yhtenä painotuoteryhmänä uutiskirjeet, joissa kerrottiin jostain huomiota herättävästä tapahtumasta. Sensaatiolehdistö ei siis ole meidän aikamme keksintö.

Pienistä uutiskirjeistä kasvoi koko sanomalehdistö. Alussa se rajoittui nousevan porvariston piiriin. Lehdet ja kirjapainotaito olivat alusta alkaen palvelleet ja saaneet tukea maiden rajoja ylittäviltä kauppiaita.

1700-luvulla lehdistö politisoitui,  kun porvaristo valistusajattelijoiden johdolla arvosteli kirkon ja aateliston valtaa. 1800-luvulla riiston kohteena ollut työväenluokka synnytti omat lehtensä vuorostaan arvostelemaan porvariston valtaa.

Media onkin ollut tärkeää juuri politiikalle. Jo Julius Caesarilla oli oma tiedotuskanava, jolla hän halusi heikentää senaatin valtaa tuomalla esiin omia populistisia kantojaan kansalaisille.

Myös ”meidän aikamme Roomassa” eli Yhdysvalloissa käydään tällä hetkellä poliittista kamppailua,  jossa populismin ja median rooli on keskeisessä asemassa.

Medioituva yhteiskunta

Sähkön ja digitaalisen median ansiosta koko yhteiskunta on median läpäisemä ja kansalaiset ottavat osaa kamppailuihin sosiaalisessa mediassa.

Kortti pohtii erilaisia käsityksiä yhteiskunnan ”medioitumisesta” mutta ei asetu erityisesti minkään taakse – mikä on hyvä, koska monimutkaista ja yhteiskunnan kaikki tasot ja ryhmät läpäisevää medioitumista ei yhdellä  teorialla saa selitetyksi.

Ainakin kaksi vastakkaista mahdollisuutta löytyy: yhtäältä sähköinen media mahdollistaa kaikkien kansalaisten äänen pääsyn kuuluville ja näin muodostaa demokratian perustan ja elinehdon. Toisaalta kaikkialle ulottuva verkko voi toimia valvonnan, kontrollin ja propagandan välineenä ja panna toteen George Orwellin totalitaristisen  kauhukuvan Ison Veljen hallitsemasta yhdenmukaisesta yhteiskunnasta.

Pekka Wahlstedt

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Rahaa riittää, luonnonvaroja ei

Kuva: Jukka-Pekka Flander
Joukko kaupunkiviljelijöitä otti välitilat käyttöönsä Helsingin Kalasatamassa.
Kaupunkiviljely Kasvimaa Hyötykasvi
Kaupunkiviljely on käytännön esimerkki siitä, kuinka taviskansalaiset voivat oppia näkemään tuotantoprosesseja laajemmalla perspektiivillä.

Paavo Järvensivu:

Rajattomasti rahaa niukkuudessa

Like 2016, 230 s.

Talouskulttuurintutkja Paavo Järvensivun kirjan otsikko saattaa kummastuttaa. Eikö  rahasta päinvastoin ole pulaa, etenkin kun lama on velkaannuttanut valtiot korviaan myöten?

Järvensivun mielestä pulaa on pikemminkin luonnonvaroista.

Rahan rajattomuutta tutkija perustelee jälkikeynesiläisillä argumenteilla. Raha on pohjimmiltaan vain ihmisten luoma sopimus, ja syntyy kun pankit pistävät rahaa kiertoon myöntämällä lainoja.

Näin valtio ei ole riippuvainen verotuloista, vaan voi rahoittaa kulutuksensa keskuspankkirahoituksella – valtio velkaantuu tällöin vain itselleen eikä takaisinmaksuista ole huolta. Järvensivun mukaan tiukka talouskuri nojaa käsitykseen siitä että rahaa on niukasti mutta resursseja rajottamasti.

Toisaalta luonnonvarojen ehtymisen kaikki kyllä myöntänevät. Syy siihen, miksi meno  jatkuu lähes entiseen tapaan johtuu siitä, että teoreettinen tieto on irrallaan käytännön elämästä ja arjesta.

Ihmiset eivät osaa hahmottaa laajoja kokonaisuuksia ja nähdä sitä, mistä autot, muovipussit, ruoka-aineet, ja muut arkiset esineet ovat tulleet ja minkälaisia vaiheita ne ovat käyneet läpi ennen päätymistään kauppoihin ja koteihin.

Yksi tekijä,  mikä häivyttää tehokkaasti esineiden historian on se, että lähes kaikki tavarat legoista taloihin ja hedelmistä paisteihin ovat persoonattomia massatuotteita. Muovipussi sen enempää kuin lihankimpale ei kerro mitään siitä mistä ja miten se on valmistettu. Pussin fossiiliset raaka-aineet ja tehotuotetun eläimen kärsimykset eivät näy lopputuloksessa.

Itsetekeminen on toimivin keino tulla tietoiseksi asioiden välisistä kytköksistä ja pyrkiä muuttamaan niin omia kuin yhteiskunnan toimintatapoja. Ruokaosuuskunnat ja kaupunkiviljely ovat esimerkkijä kansalaisten aktiivisuudesta. Kaupunkiviljelijä näet oppii, miten kasvi kehittyy siemenestä ruoka-aineeksi ja mitä ulkoisia edellytyksiä kuten vuodenaikoja ja sääolosuhteita  kasvuprosessi vaatii.

Järvensivun mielestä valtion tulisikin luoda rahaa tälläisten hankkeiden tukemiseksi. Myös perustulo, sallisi kieltäytymisen epäeettisistä töistä ja mahdollistaisi keskittymisen mielekkääseen toimintaan.

Järvensivu toteaa että kesällä kesämökki on mitä tehokkain tapa oppia oivaltamaan yhteyksiä. Kesämökkielämä on riippuvaista ympäristöstä,  ja esimerkiksi aurinkopaneelien akut eivät lataudu ilman auringonpaistetta. Paras on sähkötön hirsimökki, jossa lomaileva kalastelee, kerää marjoja ja sieniä, viljelee pientä palstaa ja lämmittää mökin lähimetsän puilla.

Pekka Wahlstedt

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta