Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Nyt urheiluisät ja -äidit petipuuhiin – tarvitsemme mäkihyppääjiä ja Jari Litmasia

Nyt urheiluisät ja -äidit petipuuhiin. Tarvitsemme paitsi mäkihyppääjiä niin myös Jari Litmasia ja Hyypiän Sameja nostamaan Suomen futis taas aurinkoon. Ei edes ukko jumala eivätkä valmentajahuiput, olivat he keitä tahansa, saa nykypolveemme iskostettua futiksen menestystaitoja. MM-karsinnoissakin olemme jo pihalla. Piskuinen Islantikin on Suomen edellä roimasti. Ja satakunta muuta maailman maata.

Laiha, mutta piristys kuitenkin, oli harjoitustasapelimme 1—1 Itävaltaa vastaan. Ei kuitenkaan voitettu.

Toisin on moottorikuvioissa. Maailman nopeimpien autojen rateissa viisaat ja taitavat vauhtiveikot Valtteri Bottas ja Kimi Räikkönen ovat neljän maailman parhaan joukossa. Bottas vahvisti Melbournessa sen, mikä määrää F1-menestyksen. Eli insinöörit, kuskit, renkaat ja tilannetaju. Tietty myös isot rahat. Wihurihan vaikutti osaltaan myös Bottaksen pestiin mersulle.

Sipilän talousoppi leikata eikä elvyttää on myös Hiihtoliiton lääke rappiotilassa olevaan mäkihyppyyn. Budjettia leikataan reippaasti eikä miehiä auteta mäessä. Ei vaan ole mania eikä sponsoreita lajille. Krista Pärmäkosken kv-kilpi himmeni hieman kun SM-hiihdoissa hän ei pärjännyt Kaisa Mäkäräiselle eikä Kerttu Niskaselle.

Yllättivätkö naisemme lätkän MM-kisojen alussa? Eivät. Koska tiedetään, että he yllättävät. Tappio Venäjälle ja voitto Kanadasta eivät siis yllätyksiä.

ME-tuloksia taitoluistelussa kirjataan. Ne eivät perustu sentteihin eivätkä sekunteihin. Vaan ihmissilmän arviointiin. Siis hataralla pohjalla. Kuitenkin 22-vuotiaan Japanin Yuzuru Hanyun taituruus MM-kisajäällä oli herkullista katsottavaa. Sanoivat sen hipovan täydellisyyttä, mitä se sitten onkaan.

Kojonkosken eroa on odotettu, mutta siitä ei ole kuulunut mitään merkkejä.

Olympiakomitea etsii itselleen toimitusjohtajaa entisen pääsihteerin Teemu Japissonin paikalle.. Hakijoita on 45. Opetusministeriö on asettanut tehtävään palkkakaton. Tähän mennessä OK ei ole piitannut siitä. Siksikin valtio perii avustusrahoja takaisin OKlta. Nyt kun puheenjohtajana on uusi mies Timo Ritakallio, liike-elämänkin tunteva, niin uskottavaa on, että tehtävästä ei enää makseta pääministeripalkkaa vaan pysytään kohtuudessa.

Pulmakin on. Tulevan toimitusjohtajan palkka on alhaisempi kuin hänen alaisensa huippu-urheilusta vastaavan Mika Kojonkosken, joka on epäonnistunut tehtävässään. Kojonkosken eroa on odotettu, mutta siitä ei ole kuulunut mitään merkkejä.

Myös valintamenettely on muuttunut. OK on kääntynyt headhunter-firman puoleen, nakannut sille 45 hakijan paperit ja pyytänyt ehdotuksia. On pelkästään hyvä, ettei päädytä enää yksinomaan kokoomuslaiseen valintaan vaan muillakin on mahdollisuutensa pätevyyden perusteella..

Ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuuttakaan.

Suomen huippu-urheilulla pyyhki vielä kohtuullisen hyvin kun Suomen Urheiluliiton ja Olympiakomitean puheenjohtajana oli intomielinen urheilumies Jukka Uunila. Jopa niin fanaattinen, että kun kyseli hänen sympatioitaan johonkin poliittiseen puolueeseen, niin vastaus oli, että hän kannattaa urheilupuoluetta.

Nyt parin kuukauden (4.6.) kuluttua 94 vuotta täyttävä terävä-älyinen kauppaneuvos ei halua antaa enää neuvoja eikä haastatteluja nykypolvelle. Hän on vetäytynyt kriittiseksi ja viisaaksi sivustaseuraajaksi. Mutta kyllä hän on perinnöksi jättänyt kaksi kertaa viisituntisen haastattelun urheilumuseon johtajalle Pekka Honkaselle. Mietteet ja kokemukset ovat kaikkien käytettävissä. Mutta vaikuttaa siltä, että vain harva nykyinen urheilujohtaja on nähnyt vaivaa tutustua niihin.

Sukupolvesta toiseen omaksutaan tuo ajatus, että me tiedämme ja osaamme asiat paremmin kuin vanhat kalkkikset. Totuushan on kuitenkin se, että historian tuntemus on tulevaisuudelle mitä tärkeintä. Ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuuttakaan.

Nythän tunnelmoitiin kivalla mukanaolon fiilisajatuksella.

Uunila satsasi aikanaan muun muassa olympiavoittaja Peter Snellin valmentaja Arthur Lydiardin juoksuoppeihin, joiden tuloksena meillä syntyivät sellaiset juoksunimet kuin Lasse Viren, Juha Väätäinen, Pekka Vasala, Kaarlo Maaninka ja monet muut. Uunila kokosi valmennukseen lisäksi räväkät valmentajat Rolf ”Raaka-Rolle” Haikkolan, Seppo ”Nitti” Nuuttilan ja monet muut suomalaiset valmemnnustietäjät. Nuuttilahan valmensi myös Pertti Karppisen kolmeen soudun olympiakultaan. Myös triathlonisti Pauli Kiuru kuului valmennusrinkiin.

Yksi olympiakomitean päämääristä oli myös tavoitteiden asettaminen, mikä nyt puuttui kokonaan esimerkiksi Rioon lähdettäessä. Nythän tunnelmoitiin kivalla mukanaolon fiilisajatuksella. Se tiehän ei yksinään riitä kuitenkaan urheilun huipulle, vaikka onkin urheiluaatteen perimmäisiä ajatuksia. Kun keskustelee Uunilan kanssa, niin hän ei ymmärrä sitä, että Suomen uinnille tähtihetkiä luonut päävalmentaja Kari Ormon kaula katkaistiin kesken kukoistuskauden lähinnä kokoomuslaisen poliitikon ja Uintiurheilun Tuen puheenjohtajan edesauttamana. Ormolla kun oli liikaa tv-näkyvyyttä.

Uunila on aina kokenut ja sanonut, että urheilu tarvitsee itsenäisiä toimijoita ja ajattelijoita. Siksi hän tuki myös, turhaan, Arto Bryggaren valintaa Urheiluliiton puheenjohtajaksi. Toisin päättivät.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Sekä vähemmän että enemmän Eurooppaa

Vuosi sitten brexit-äänestyksen tulos tuntui Euroopassa iskuna, joka voisi saattaa Unionin taas uuteen eksistentiaaliseen kriisiin, eikä Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi pelkoja vähentänyt. Nationalistinen oikeistopopulismi oli vahvassa nousussa ja sen pelättiin johtavan Unionista eroamispyrkimysten vahvistumiseen muissakin EU-maissa.

Nyt tunnelmat ovat valoisampia. Brexit ja Trump eivät ole EU:ta lamauttaneet vaan pumpanneet päättäjien suoniin uutta adrenaliinia ja tahtoa viedä eteenpäin uudistuksia, jotka auttaisivat unionia selviytymään vahvempana ulos sitä nyt jäytävistä kriiseistä.

Rohkaisua ovat tuoneet myös oikeistopopulistien tappiot Itävallassa, Hollannissa ja Ranskassa.

Vaikka EU ei enää näytä olevan hajoamassa, ei siitä mihin se on menossa ole varmaa tietoa. Euroopassa on kahdensuuntaista uudistustarvetta, jotka tarkoittavat sekä vähemmän että enemmän Eurooppaa.

Edellinen tarkoittaa läheisyysperiaatteen eli subsidiariteetin kunnioittamista. EU vähentäisi merkittävästi siihen kohdistuvaa torjuntaa, jos se ymmärtäisi ja osaisi poistaa tarpeetonta säätelyä.

Enemmän Eurooppaa tarvitaan taas ilmastonmuutoksen torjumiseksi, kestämättömän kehityksen kääntämiseksi kestävälle uralle, uusien finanssi- ja talouskriisien estämiseksi yhtälailla kuin globalisaation paremmaksi hallitsemiseksi ja sen tuottamien etujen oikeudenmukaisemmaksi jakamiseksi.

Europarlamentin vaali palautetaan kansallisiin parlamentteihin, joiden jäsenistä europarlamentin jäsenet on valittava.

Eurooppaa tarvitaan myös sen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamiseksi. Mitään eurooppalaista armeijaa tai Natoa korvaavaa järjestelmää emme tule näkemään, mutta kaikki se, jolla EU:n kriisinhallintakapasiteettia, puolustusyhteistyötä ja kykyä vastata myös erilaisiin ei-sotilaallisiin uhkiin tehostetaan, on erityisesti Suomen kaltaisen jäsenmaan turvallisuudelle hyväksi. Vahvempi ja solidaarisempi vastuunkanto maahanmuutto- ja pakolaispolitiikassa on myös tarpeen.

Ja ennen kaikkea Eurooppa tarvitsee enemmän avoimuutta, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamista.

Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että sitä loukkaavien jäsenmaiden toimiin on puututtava tehokkaasti, edellinen esimerkiksi sitä, että europarlamentin vaali palautetaan kansallisiin parlamentteihin, joiden jäsenistä europarlamentin jäsenet on valittava.

Suomi taas tarvitsee hallituksen jolla olisi riittävän selkeä näkemys ja aktiivinen ote EU:n kehittämiseen.

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Mika Kari

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja

Kutsunnat laajennettava koskemaan koko ikäluokkaa

Suomen uskottava puolustus nojaa pitkälti yleisen asevelvollisuuden varaan. Asevelvollisuus onkin erittäin hyvin toimiva ja maassamme arvostettu järjestelmä. Järjestelmää on kuitenkin koko ajan kehitettävä, jotta sen yhteiskunnallinen hyväksyttävyys säilyisi myös tulevaisuudessa korkealla tasolla.

Perustuslaissa maanpuolustusvelvollisuus määritellään koskemaan jokaista suomalaista. Koska naisten asevelvollisuus on vapaaehtoista, jää käytännössä lähes puolet väestöstä maanpuolustusvelvollisuuden tehtävien ulkopuolelle.

Yhä ajankohtaisemmaksi käykin kysymys siitä, miten maanpuolustukseen liittyviä mahdollisuuksia ja yleistä maanpuolustustietoisuutta voitaisiin tuoda paremmin myös naisten ulottuville.

Kutsuntojen ulottaminen koskemaan koko ikäluokkaa – sukupuoleen katsomatta – olisi merkittävä askel kohti maanpuolustusvelvollisuuden nykyistä tasavertaisempaa toteutumista. Näin naisten osallistuminen maanpuolustukseen tehtäisiin aikaisempaa vaivattomammaksi, mikä todennäköisesti edistäisi myös heidän hakeutumistaan nykyistä aktiivisemmin vapaaehtoiseen asepalvelukseen.

Näin naisten osallistuminen maanpuolustukseen tehtäisiin aikaisempaa vaivattomammaksi.

Koko ikäluokkaa koskevat kutsunnat olisivat edistysaskel myös kansanterveyden näkökulmasta. Nykyisin vain puolet ikäluokasta on oikeutettu terveystarkastuksiin, jotka toteutetaan osana kutsuntoja. Nämä tarkastukset ovat käytännössä viimeinen tilaisuus, jossa koko ikäluokan terveydentila voidaan kartoittaa.

Molempien sukupuolten osallistuminen näihin tarkastuksiin edistäisi myös ennaltaehkäisyä ja oikea-aikaista palvelunsaantia.

Mikäli kutsunnat päätettäisiin laajentaa nykyisestä, voitaisiin niihin tuoda samalla osaksi myös työvoima- ja koulutuspalvelut. Siten kutsunnat voitaisiin hyödyntää tavalla, joka tukee nuorten kasvua sekä kehitystä myös armeijan harmaiden ulkopuolella.

En pidä tarpeellisena sitä, että yleinen asevelvollisuus laajennettaisiin koskemaan kaikkia sukupuolia. Kuitenkin meillä on velvollisuus pyrkiä lisäämään naisten hakeutumista vapaaehtoiseen asepalvelukseen sekä pitää parhaalla tavalla huoli siitä, että maanpuolustukseen liittyvä tiedotus saavuttaa jokaisen nuoren suomalaisen. Näitä tavoitteita kutsuntojen laajentaminen tukisi erinomaisesti.

Mika Kari

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja

Kolumni

Ville Skinnari

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, eduskunnan Japani-ryhmän puheenjohtaja

Japanin aurinko paistaa Suomeen saakka

Japanin pääministerin Shinzo Aben vierailu Suomeen on osoitus maidemme välisistä erinomaisista suhteista. Vuonna 2019 diplomaattisuhteemme täyttävät 100 vuotta.  Japania sanotaan nousevan auringon maaksi, mikä tulee suoraan maan nimen muodostavista kirjoitusmerkeistä.

Muutin Japaniin työharjoitteluun japanilaiselle kauppahuoneelle vuonna 1997. Toimin nuorena harjoittelijana yhden japanilaisen keiretsun eli kauppahuoneen palveluksessa Tokiossa.

Meitä yhdistää yllättävän moni asia: yhteiskunnallinen arvopohja, ikääntyvä kansa, hiljainen luonne, vahva vientiriippuvuus ja Venäjä rajanaapurina. Suhtautuminen työhön ja siihen liittyvä kurinalaisuus sekä kunnioitus on ollut molempien maiden vahvuus.

Lisäksi Suomi ja Japani ovat erottuneet globaalisti aina osaamisella. Suomalaista oppimista on arvostettu, samoin opettajia. Luovien alojen osaamista eli esimerkiksi musiikkia, taidetta ja kulttuuria, arvostetaan Japanissa. Se näkyy myös panostuksissa. Molempia maita yhdistävä pelialan tietotaito kuuluu myös tähän sarjaan.

Pitää muistaa, että kvartaaliajattelu kestää Japanissa 25 vuotta.

Japanissa on 130 miljoonaa asukasta. Suomelle Japani on kolmanneksi tärkein kauppakumppani EU:n ulkopuolella. Meillä on lähes 40 suoraa lentoa viikottain Suomesta Japaniin. Meille molemmille vienti on tärkeää tai suoraan sanottuna hyvinvoinnin elinehto. Teemme japanilaisten kanssa tiivistä yhteistyötä eri tasoilla.

Tekesin ja ulkoministeriön leikkaukset valitettavasti näkyvät ja resurssimme ovat rajalliset. Lisäksi suomalaiset ovat usein liian kärsimättömiä Japanin vaativille markkinoille. Pitää muistaa, että kvartaaliajattelu kestää Japanissa 25 vuotta.

Meillä on kaikki edellytykset tehdä erittäin menestyksellistä yhteistyötä seuraavat 100 vuotta Suomen ja Japanin välillä. Se vaatii kuitenkin uutta ajattelua meiltä molemmilta. Pienten ja keskisuurten yritysten roolia on nostettava uudelle tasolle ja se vaatii uutta ajattelua ja yhteistyötä. Tutkimus- ja kehitysyhteistyössä voimme rakentaa vielä paljon parempia kokonaisuuksia.

Japanilaisia kiinnostavat erityisesti arktisen alueen yhteistyö ja Venäjä on tässä merkittävässä roolissa. Myös uudet liikenneyhteydet ovat painopisteitä, kuten Koilliskaapeli ja Koillisväylä. Suomi hyvine yhteyksineen on japanilaisille portti Eurooppaan ja – useille ehkä yllättäen – myös Venäjälle.

Miltä kuulostaisi tuubimainen rakkaushotelli Helsinkiin tai Lappiin?

Omassa kokoluokassaan Japani on monella mittarilla edelleen maailman kärjessä. Toisaalta taas Japanin yhteiskunnalliset uudistukset ovat hitaita, kuten meilläkin. On ironista, että teknologian luvatussa maassa esimerkiksi digitalisaatio ei ole edennyt, kuten parhaissa Euroopan maissa. Silti monen ulkomaalaisen päät pyörivät Tokiossa ja syystäkin, koska kaupunki tarjoaa paljon sellaista, mitä Euroopassa tai Yhdysvalloissa ei ole.

Tässä on hyvä yhteistyön paikka. Kun puhutaan Japanista, suomalaisissa yrityshautomoissa ja ajatuspajoissa kannattaa olla hereillä. Miltä kuulostaisi robottiravintola itsepalvelun luvattuun maahan eli Suomeen? Tai nuorille pariskunnille suunniteltu tuubimainen rakkaushotelli (Love Hotel) Helsinkiin tai Lappiin? Syntyvyysongelmaamme tällä tuskin ratkaistaan, mutta yritysideana se ei ole huono.

Villienkin yritysideoiden lisäksi meidän pitää tehdä töitä ja kehittää yhteistyötä entistä rohkeammin. Lopputuloksena Japanin aurinko paistaa hyvää Suomeen saakka vielä entistäkin kirkaampana.

Ville Skinnari

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, eduskunnan Japani-ryhmän puheenjohtaja

Kolumni

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Hallitus on syönyt loput eväänsä

Suomessa vallitsee tällä hetkellä niin poikkeuksellinen tilanne, että lienee sallittua tässä kolumnissa lainata itseään. Maaliskuun kirjoitukseni otsikko oli ”Hallitus on eväänsä syönyt”. Nyt se on tosiasiallisesti tapahtunut, vaikka tämän ilmiselvän faktan tunnustaminen vielä on lopullisesti tekemättä.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta teki Annika Lapintien johdolla perusteellista ja ansiokasta työtä. Valiokunnan yksimielinen lausunto on vastaansanomaton argumentti laidasta laitaan vellovassa sotekeskustelussa. Hallituksen hätäinen valmistelutyö johti perustuslain vastaisiin esityksiin. Nyt joudutaan aloittamaan valinnanvapausesityksen tekeminen alusta. Se tulee viemään niin paljon aikaa, että seuraavat eduskuntavaalit painavat päälle ennen kuin hyväksyttävä esitys on valmis.

Valinnanvapausesitys oli tunnetusti kokoomuksen sotehärvelin lempilapsia. Keskusta halusi ennen kaikkea maakuntauudistuksen, joka rimaa hipoen läpäisi perustuslakivaliokunnan testin. Siitä Sipilän joukkue on ollut riemuissaan, vaikka aikataulu senkin osalta siirtyy, kuten alun pitäen oli ilmeistä. Opposition taholta on jo esitetty, että maakuntavaalit pitää siirtää vähintään eduskuntavaalien yhteyteen vuonna 2019. Se on täysin loogista ja viisasta – ajatellen sekä kansalaisten että vaalikassojen kestokykyä

Valinnanvapausesitys oli tunnetusti kokoomuksen sotehärvelin lempilapsia.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että koko maakuntauudistus on turha. Isojen kaupunkiseutujen johtajajoukko kokoomuksen voimahahmon Jan Vapaavuoren johdolla on lähtenyt kampanjaan tätä uutta byrokratiahanketta vastaan. He ovat oikealla asialla. Ei tämänkokoista maata pidä nyt lähteä hajottamaan uusilla himmeleillä eikä tuhlaamaan resursseja valtavilla henkilöstön, kiinteistövarallisuuden ja muun omaisuuden siirto-operaatioilla, joiden kustannukset ovat vielä täysin hämärän peitossa.

Juha Sipilä ja Petteri Orpo totesivat ilmoittaessaan hallituksen tarvitsemasta aikalisästä, ettei ole aikaa tuhlata parlamentaariseen valmisteluun. Tämä on lausunto, jonka nämä miehet löytävät edestänsä vielä monta kertaa. Nyt olisi nimittäin juuri muun muassa Tuula Haataisen esittämän rauhallisen, parlamentaarisen pohdiskelun paikka. Se olisi poliittisesti erittäin viisasta, ja se rauhoittaisi myös vinhasti vellovaa markkinakuhinaa, jossa ostetaan ja myydään pian kaikki mikä näyttää liikkuvan.

Hallitus on eväänsä syönyt sekä politiikan sisällön että myös parlamentaarisen kannatuksen osalta. Muutaman paikan enemmistöllä ei voi mullistaa koko yhteiskuntaa. Se on satavuotiaan Suomen merkittävimpiä totuuksia. Tätä maata on eri historian vaiheissa johdettu erimerkkisillä hallituksilla. Viimeiset nelisenkymmentä vuotta Suomi on esiintynyt edukseen kansainvälisesti eräänä vakaimpana parlamentaarisena demokratiana. Olemme kyenneet muodostamaan toimintakykyisiä hallituksia yli perinteellisen blokkirajan ja sopimuspolitiikka on ollut meidän tunnuksemme.

Viime eduskuntavaalien jälkeen tämä perinne murtui. Saimme lähtökohtaisesti jo hajanaisen osapuolihallituksen, joka on joutunut tekemään puolivillaisia kompromisseja jo hallitusohjelmasta lähtien, ja nyt tulokset tulevat näkyviin. Perussuomalaiset hajosivat jo tässä kyydissä, keskustan piirissä tyytymättömyys kasvaa. Kokoomus on hyötynyt tähänastisesta menosta, mutta miten puolueen palkansaajaväki tulee nielemään kaikki leikkaukset ja huononnukset, on vielä jäänyt näkemättä.

SDP:n perussanomaa ei tarvitse muuttaa eikä juuri edes muokata.

SDP:lle on viime aikoina ennustettu sekä pysyvää tappiota että uusia mahdollisuuksia. Mikä on todennäköinen skenaario?

Ystäväni ja ikätoverini Matti Ahde sanoi mieleenpainuvassa haastattelussa Demokraatissa 6.7. olevansa erityisen huolestunut SDP:n linjasta. ”Viime vuosisadalla äänestäjät vielä tiesivät, mikä on SDP:n linja, nykyään puolueesta erottuvat vain jakolinjat. Oltiin aikaisemminkin erimielisiä asioista, mutta linja päätettiin neljän seinän sisällä ja siinä pysyttiin”, Ahde sanoi.

Veteraani puhuu painavaa asiaa. Sosialidemokratian panosta tarvitaan kipeästi tämän maan johdossa, SDP:n perussanomaa ei tarvitse muuttaa eikä juuri edes muokata. Solidaarisuuden sanoma on globaaliyhteiskunnan, mutta myös ja uudelleen tämän päivän Suomen keskeinen asia.

Olisiko liikaa vaadittu, että puolueen johtajat, niin eduskunnassa kuin kenttäorganisaatiossa alkaisivat yhdessä palauttaa sosialidemokratiaa todellisten mahdollisuuksien kokoiseksi.

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Bottaksen taidot maailman huippua

Valtteri Bottas on Suomen urheilun kirkkain ja maailmalla tunnetuin sporttitähti juuri nyt. Ensin Itävallan F1-osakilpailussa paalupaikka ja sitten voitto itse kisassa. Jo toinen tällä kaudella ja kaikkiaan kuudennen kerran bodiumilla.

Bottas on luonteeltaan rauhallisesti ajatteleva ja eritoten tiimityötä tekevä formulakuski. Sanoa voi samalla, että hän on olympiauimari Emilia Pikkaraisen vanhempien unelmavävy. Huippu-urheilupariskunta ymmärtää miten olla ja elää valokeilassa. Valtterilla on kaikki edellytykset voittaa maailmanmestaruus jo tällä sesongilla – eli jatkaa Keke Rosbergin, Mika Häkkisen ja Kimi Räikkösen MM-tittelivauhtia.

Tällä hetkellä MM-taistoa johtaa Saksan Sebastian Vettel, mutta Valtteri on enää 15 pistettä Mersun tähtikuljettajan Lewis Hamiltonin takana. Tunnelma tihenee. Kimi Räikkönenkin ahdistelee kärkipäätä, muttei niin vakavasti. Autotallien välinen kisa on kahden kauppa (Mersu-Ferrari) ja kolmannen (Red Bull) korvapuusti.

TUL:n liittojuhlat 1946 ja SVUL:n suurkisat 1947 olivat esimerkillisiä liikunnan ja urheiluaatteen nostattajia kymmenetuhansine osanottajineen. Sittemmin nämä massatapahtumat hiipuivat. Valitettavasti.

Nyt on menneenä viikonvaihteena tuotu uusi kirjo vähemmän harrastettuja lajeja TV:ssä näkyväksi. Se oli mielenkiintoinen kavalkadi 30 lajista, joilla on tuhansia osallistujia ja seuraajia. Joukossa myös perinnelajeja.

Tehdyistä ennätyksistä jäi mieleen Ari-Pekka Liukkosen sähäkkä 50 metrin pyrähdys altaassa. Aika 21,58 oli paitsi Suomen ennätys niin myös kauden 5. paras maailmassa. A-P on ollut maailman kärkeä kolkuttelemassa jo pitkään, mutta arvokisojen alkuerissä on taaplattu. Pyrähdys altaan mitalla on niin vaudikasta ja tiheää jalkapotkua sekä käsien viuhdontaa, että sadasosilla on valtava merkitys. Toivottavasti parin viikon päästä Budapestin arvokisauinneissa vedot osuvat kohdalleen.

Olemme kansainvälisesti jalkapallon kehitysmaa taas kerran.

Koripalloguru Henrik Dettmann on sitä mieltä, että ulkomaalaisista pelaajista Suomen sarjoissa on hyötyä suomalaisen koripallon kehitykselle. Näyttöjäkin on. Koris on kehittynyt.

Jalkapallossa meidän sarjoissamme pelaa runsasmääräisesti niinikään ulkomaisia keskitason, jos senkään, pelaajia. Tulos on laiha. Olemme kansainvälisesti jalkapallon kehitysmaa taas kerran.

Eli mistä kiikastaa? Kaikilla lajeilla on johtonsa, joiden ensisijainen tehtävä on edistää lajiaan. Onko nyt koriksessa sitten viisaampia ja osaavampia johtajia ja valmentajia kuin futiksessa? Miettimisen arvoinen kysymys. Myös lentis ja salibandy tuottavat parempaa satoa kuin futis.

Tapanani on kysyä lajien päättäjiltä, mitä on tehty kehittymisen eteen. Palloliiton ex-varapuheenjohtaja, kansanedustaja (sd.) ja urheilun sekä kulttuurin läpitunkema Jukka Gustafsson totesi, että  jalkapallossa harjoitusmahdollisuudet ovat kunnossa läpivuotiselle treenaamiselle. Mutta hän arveli laajan lajikirjomme hajaannuttavan harrastajia liiaksi. Siksi meillä pulpahtaa vain silloin tällöin Litmasia ja Hyypiäitä huipulle eikä koskaan kerralla koko kentällistä kykyjä.

Hän yhtyi myös esilleottamaani puutteeseen, ettei Suomessa ole vieläkään yhtäkään sellaista yleisöystävällistä peliareenaa jollaisia jääkiekollamme on jo reilusti yli 200. Kummola ja kumppanit ovat taitaneet lobbauksen kuviot.

Mikä merkitys urheilulla onkaan ihmisten keskeisessä ystävyydessä yli rajojen.

Jamaikan Usain Bolt on urheilukenttien ihailtu kuningas, joka on ilmoittanut nyt uransa päättymisestä. Olipa sykähdyttävä hetki Tshekin Ostravassa, missä häntä juhlittiin rakastettuna vieraana. Vaikkei pikamenijä ollutkaan vielä huippuvireessä, niin 15 000 katsojaa nousi seisomaan rakastetun ja uskollisen sankarin vierailua kunnioittaakseen.

Haastattelut, puheet, katsojien plakaatit, aplodit, musiikki ja iloisesti räiskyvä ilotulitus muistuttivat meitä kaikkia siitä, mikä merkitys urheilulla onkaan ihmisten keskeisessä ystävyydessä yli rajojen.

Urheilun liekki ei sammu koskaan.

Maailman valioiden kamppailuja on huikea seurata. Mutta, olisipa vaikkapa timanttiliiganäyttämöllä muitakin suomalaisia kuin Tero Pitkämäki, niin se sykähdyttäisi.

Voimme myös iloita lentisnaistemme menestyksestä Euroopassa.

Kyllä se siitä….

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.