Kolumnit
21.2.2020 09:43 ・ Päivitetty: 21.2.2020 09:43
Olen ihan tavallinen feministidemari ja me olemme ihmisiä kaikki
Olen rakastavan perheen kasvatti. Isällä oli paha lukihäiriö, äidistä tuli alle 40-vuotiaana sairauskohtauksen myötä sanoja hapuileva afaatikko, veljellä on pakkoliikkeitä ja minä olen – no ihan tavallinen feministidemari.
Ennakkoluuloinen ja ylimielinen käytös kertoo tosi paljon ihmisestä. Poikaystävien osalta tulevan suhteen keston saatoin päätellä hetimmiten siitä, kuinka he suhtautuivat minun tavalliseen perheeseeni. Työkokemus myöhemmin Näkövammaisten Keskusliitosta toi paitsi aviomiehen, jonka kanssa yhteistä matkaa on hapuiltu kohta 35 vuotta myös luontevan tavan kysyä, josko sokea tai liikuntarajoitteinen tarvitsee apua.
Asenteet muuttuvat joskus turhan hitaasti.
Eduskunnassa keskusteltiin äsken selonteosta, joka käsittelee vammaisten henkilöiden asemaa Suomessa. YK:n vammaissopimus tuli voimaan 10.6.2016 ja tämä tarkoittaa sitä, että kansainvälistä sopimusta vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksista on noudatettava lakina.
Laki antaa suotavalle toiminnalle selkärangan, mutta mikään laki ei suoraan säteile ihmisten tapaan kohdata ja kohdella kanssaihmisiä. Asenteet muuttuvat joskus turhan hitaasti. Tuttu on turvallista ja siksi erilaisuutta saatetaan vierastaa.
Kehitysvammaiset ja psyykkisesti sairaat sijoitettiin ennen laitoksiin, joita oli rakennettu keskelle metsää tai ainakin pois silmistä sivummalle elämän sykkeestä. Keskitettyä laitoshoitoa on purettu ja on siirrytty pienempiin hoitoyksiköihin ja enenevässä määrin avohoitoon. Hyvä ajatus oli, että ihmiset pääsevät kodinomaiseen asumisympäristöön ja omatoimista kuntoutumista kannustetaan kevyemmällä hoidolla, jota tarjotaan avohoidossa.
Pääkaupunkiseudun mielenkuntoutujia hoidettiin kotinurkillani Sipoon Nikkilässä isossa sairaalassa vielä parikymmentä vuotta sitten. Kylänraitilla ulkoilevat ja kaupassa asioivat potilaat olivat tuttu näky ja erottamaton osa kyläkulttuuria. Sairaala oli iso työllistäjä, minkä lisäksi hyväkuntoisia potilaita hoidettiin monessa perhepiirissä. Psykiatriveljeni sanoi, että laitoshoidon alasajo tapahtui aikana, jolloin avohoidon toimintaedellytykset olivat aivan riittämättömät. Tämän seurauksena entiset nikkiläläiset vaeltelivat pitkin Helsingin katuja – eikä heitä aina katsottu hyvällä silmällä.
Lisää aiheesta
En haikaile laitoksien perään, vaan kaipaan vammaisten ihmisten osallisuutta tavalliseen arkeen.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.