Kolumni

Marja Liisa Haapala

Kirjoittaja on entinen sosiaalityöntekijä Alajärveltä.

Olipa kerran…

Tämä on opettaja kun soittaa: Teidän lapsenne kiusaa toista lasta. Tämä on opettaja kun soittaa: Teidän lapsenne on tullut kiusatuksi. Oli viesti kumpi tahansa, se säikähdyttää. Eräässä kunnassa ryhdyttiin toden teolla kehittämään toimintatapoja, jotka kitkisivät kiusaamiset koulusta ja muusta elämästä – yhteisökasvatusta.

Kaikilla koululaisilla oli mahdollisuus käyttää urheiluvälinelainaamoa, jota ylläpiti Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Jokainen, jonka vanhemmat eivät kyenneet kustantamaan urheiluvälineitä, saivat ne käyttöönsä. MLL sai valtiolta tai RAY:lta tai Veikkaukselta määrärahat tähän toimeen. Ja että välineet pysyisivät kunnossa, niin koulussa oli iltapäivätyöpaja, jossa kaikista välineistä pidettiin huolta, korjattiin ja kunnostettiin. Ohjaajana oli opettaja ja yhteisökasvattaja, esim. etsivä nuorisotyöntekijä.

Kesäisin kaikilla lapsilla ja nuorilla oli tekemistä: vanhusten hoivaamista eli ulkoiluttamista, seurustelua, kaupassa käyntiä, puitten klapeiksi hakkaamista ja puiden kantoa sisään. Perheiden, joiden vanhemmat lähtivät aikaisemmin töihin kuin lapset kouluun, lasten hoivaamista eli kouluun laittajia. Samoin iltapäivisin, jolloin yksin kotona olevia ei ollut.

Tämä toiminta voitaisiin järjestää esim. 4H-kerhon kautta, yrityksenä. Sitten on ruohonleikkausta ja
lumenluontia. Kaikille nuorille ja lapsille järjestettäisiin mahdollisuus hygieniapassin suorittamiseen ja SPR voisi järjestää ensiapukursseja. Ja kaikenlaista liikuntaa, urheilua olisi kylillä ja mopojen rassaamispaikkoja olisi, valvottuna. Marjojen poimintaa tarvitseville ihmisille.

Jokainen lapsi saisi jonkin arvoisen ahkeruusrahan toimimisestaan ja vanhemmat nuoret saisivat TES:n mukaisen palkan. Tässä olisi mukana jo koulu, SPR, 4H-kerho, MLL. Rahoitukset pääasiassa valtiolta edellä olevien järjestöjen kautta.

Älä unta nää, voidaan sanoa. Mutta unelmoimasta ei ole kielletty. Huostaanotettu lapsi maksaa lastensuojeluyksikössä 200 euroa/vuorokausi.

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Niina Kivinummi

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä

Sisäilmaongelmat turruttavat päättäjän järjen ja sydämen

Turun yliopiston ja ammattijärjestö OAJ:n tuoreessa tutkimuksessa käy ilmi, että valtaosa 5000:stä kyselyyn vastanneesta opetusalan ammattilaisesta kertoo työpaikallaan olevan sisäilmaongelma. Tutkimuksen mukaan vastaajat arvioivat sisäilmaongelmista aiheutuvan heille erilaisia terveyshaittoja, lisäksi esille nousee negatiivinen vaikutus työssäjaksamiseen eläkeikään asti.  Erilaiset terveyshaitat ovat nousseet esille myös oppilaisiin kohdistuneissa tutkimuksissa. Jopa kahdella kolmesta Suomen koulusta on sisäilmaongelmia ja esimerkiksi THL:n vuonna 2016 julkaistusta tutkimuksesta esille nousevat myös oppimistulosten heikkeneminen ja poissaolojen lisääntyminen.

Jokainen sisäilmaongelman vuoksi sairastunut on liikaa. Kenen puoleen kääntyä, kuka hoitaa asian? Useissa kunnissa ongelmaksi nousee asioiden salailu; sisäilmaraportit piilotellaan, sisäilmatyöryhmät kokoontuvat vaivihkaa ja julkinen keskustelu vaiennetaan nopeasti. Tavallinen kuntalainen ei saa tietoa siitä, onko ongelmien taustalla vain kohtalaisen helposti korjattavat ilmanvaihto- ja lämmönsäätöongelmat vai oikeasti vakava homeongelma. Kiihko kasvaa, kuntalaisten kokemukset kuulluksi tulemisesta kääntyvät yhä huonompaan suuntaan ja kuntien investointien tärkeysjärjestys kyseenalaistetaan.

Entä sitten päättäjän tai virkamiehen rooli? Toinen näkee sisäilmaongelmien yllä vain kalliita investointeja tutkimusten, saneerausten tai jopa rakentamisen muodossa. Sisäilmaongelma koetaan ärsyttävänä sivujuonteena mahdollisten muiden, ”tärkeämpien” asioiden keskellä.  Toinen kuuntelee sydän avoimena yksittäisten kuntalaisten ja perheiden tilanteita ja näkee näiden ihmisten epätoivon, surun ja voimattomuuden. Omien arvojen ja kuntatalouden välinen ristiriita voi aiheuttaa valtavaa päänsisäistä kamppailua ja realistiset ratkaisut ongelmaan saattavat unohtua. Kun kaksi täysin eri näkökulmista ponnistavaa lähtevät yhdessä lähestymään sisäilmaongelmaa, voi lopputuloksena olla pelkkää kilpahuutoa.

Mitäpä jos kokeiltaisiin avointa keskustelua virkamiesten, päättäjien ja kuntalaisten välillä? Tällöin olisi mahdollista saavuttaa yleinen ilmapiiri, jossa kuntalaiset kokevat tulleensa kuulluksi yhdenvertaisina kunnan jäseninä, eikä tunnetta vähättelystä syntyisi. Jos kuntalainen kokee, että hänen asemaansa osataan asettua, saadaan useimmiten vastakkainasettelua riisuttua.

Sisäilmaongelmien ratkaisuun on kehitetty hyödyllisiä toimintamalleja esimerkiksi Työterveyslaitoksen toimesta. Niiden periaatteita noudattamalla olisi myös mahdollista selvittää realistisesti ja taloudellisesti ongelmien vakavuus ja tarvittavat toimenpiteet. Kenenkään ei myöskään tarvitsisi arvailla prosessin etenemistä ja turha kiihkoilu varmasti vähenisi.

Jotta ylläoleva toiminta tulisi automaatioksi sisäilmaongelmien yhteydessä, tarvitaan taloudellisten näkökulmien ja inhimillisyyden yhdistämistä pitkällä tähtäimellä. Ohjataanhan järjen laivaa suurella sydämellä?

 

Niina Kivinummi

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tiina Isotalus

Kirjoittaja on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Kokkolasta.

Kantapäät iskettävä tärkeän asian vuoksi hiekkaan

Yhteistyökykyinen, joustava, mukautuva, positiivinen. Nämä ovat ominaisuuksia, joita arvostetaan rekrytoitavassa työntekijässä, ja joita itsekin olen tottunut työelämässä pitämään vahvuuksina. Uuden valtuustokauden alussa tuore valtuutettu on kuitenkin jännän äärellä; ovatko nämä samat ominaisuudet myös ihanteellisen kuntapäättäjän ominaisuuksia?

Syksyn edetessä ensimmäiset tiukat väännöt kaupungin strategian sisällöstä ja tulevan vuoden talousarviosta ovat jo osittain takanapäin. Ensimmäisen valtuustokauden alku on pitänyt sisällään politiikan sisältöjen lisäksi myös pienen identiteettikriisin ja etsikkoajan: minä, työntekijänä yhteistyökykyinen ja joustava ihminen, olenkin nyt uuden pöydän äärellä, erilaisessa roolissa, johon kuuluu toki kompromissikyky ja mukautuminen päätöksiin. En tiedä kuinka suuri rooli on sillä, että on kaupunginhallituksen pöydän nuorin ja vielä nainen; sisäinen tarve miellyttää ja olla samaa mieltä on välillä kova. Siihenhän meitä on johdonmukaisesti valmennettu niin opiskelu- kuin työelämässäkin, puhumattakaan hienovaraisista viesteistä sosiaalisessa elämässä; terävät kulmat pitäisi hioa pois ja antaa tilaa kokeneemmille.

Luottamushenkilön rooliin kuuluu kuitenkin myös jämptiys, peräänantamattomuus sekä omalle porukalle ja itselle tärkeiden arvojen ja asioiden rohkea ajaminen. Samalla kun naisoletetun sosiaalistamisprosessi on painottunut siihen, kuinka osata antaa tilaa, on tilan ottamisen taito jäänyt jokaisen itse opittavaksi. En ole koskaan kokenut potevani kiltin tytön syndroomaa, mutta jotain sen kaltaisia sisäisiä kamppailuja on käytävä, ennen kuin uskaltaa ottaa tilan. Eikä tilaa edes ota itselleen, vaan niille asioille, joiden puolesta on valmis tekemään töitä.

Oma identiteettikriisini kesti noin neljä yötä. Aamuyöstä unet katkesivat ja tuskailin lakanoissa sen kanssa, pitääkö väistyä vai ottaa leveä haara ja painaa kantapäät hiekkaan. Edelleenkin arvostan kompromissihakuisuutta, joustavuutta ja yhteistyökykyä. Kuntapolitiikassa ollaan mukavasti myös yhteisen asian äärellä; jokainen on mukana oman kotikuntansa parhaaksi, vaikka keinot ja näkemykset saattavat olla hyvinkin erilaisia. Lähestyin lopulta asiaa vastuun kautta. Kun työyhteisössä ollaan vastuussa työnantajalle, esimiehelle ja työyhteisölle, ei kaupunginvaltuutettu ole vastuussa kaupunginjohtajalle tai valtuuston puheenjohtajalle. Kuntapoliitikko on vastuussa äänestäjälle. Eikä äänestäjä äänestänyt minua luottamustoimeen, jotta voisin vain peesailla ja olla samaa mieltä. Äänestäjän toive on, että välillä kantapäät isketään tärkeän asian vuoksi hiekkaan. Siksi täällä olen.

 

 

Tiina Isotalus

Kirjoittaja on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jukka Pekka Matintupa

Kirjoittaja on JHL:n aluepäällikkö Alajärveltä.

Nyt on julkisen sektorin vuoro

Yleisessä keskustelussa annetaan usein ymmärtää, että julkinen sektori hyvinvointipalveluineen on se yhteiskunnan riippakivi, jota siedetään vain solidaarisuussyistä heikoimmassa asemassa olevien huolehtijana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että me kaikki käytämme näitä palveluita jatkuvasti. Niin myös se, että niiden kautta huolehdimme kilpailukyvystä investoimalla tulevaisuuteen – osaamiseen, terveyteen, elinkeinotoiminnan edellytyksiin, taloudelliseen kasvuun ja turvallisuuteen. Niiden kautta huolehdimme myös arjen sujuvuudesta, lasten turvallisuudesta ja vanhusten hyvinvoinnista.

Tosiasia on, että vienti ei vedä, jos tieverkosto ja muu infra ei ole kunnossa tai lapsia ei voi viedä aamulla päiväkotiin. Innovaatioita ei synny, mikäli koulut ja yliopistot eivät toimi. Luomme kilpailukykyä ja hyvinvointia kun huolehdimme liikenteen sujuvuudesta, takaamme hyvän koulutuksen ja järjestämme neuvolat, päiväkodit, terveys- ja sosiaalipalvelut sekä vammaisten ja vanhusten hoivan.

Työnantajat ovat toistelemalla saaneet meidät uskomaan, että työvoima on Suomessa kallista. Tosiasiassa suomalainen työ on kuitenkin kustannuskilpailukykyistä vertaa sitä mihin kilpailijamaahan tahansa. Erityisesti viime vuosina palkkatasomme kehitys on jäänyt selkeästi mm. Ruotsin ja Saksan jälkeen. Tästä huolimatta Suomen on kilpailussa menestyäkseen nostettava hinnan rinnalle laatu, vaikuttavuus, luotettavuus, työntekijöiden hyvinvointi sekä paikallinen vero- ja työllisyysjalanjälki.

Ensiarvoisen tärkeää on, että veronkierrolla, voittojen piilottelulla tai työntekijöiden hyväksikäytöllä etua hakevat toimijat suljetaan ulos yhteisestä eurooppalaisesta toimintaympäristöstä.

Palvelut ovat yhtä kuin niiden tekijät. Kysymys siitä, millaiset edellytykset näillä ammattilaisilla on työtään tehdä, peilautuu ensisijaisen tärkeänä koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Julkisten palvelujen vähättely Kiky- sopimuksen kaltaisella syrjinnällä ei edistä kilpailukykyä vaan koulutus- ja palveluleikkauksineen tuhoaa menestyksemme perusedellytykset. Reilut työolosuhteet, kilpailukykyinen ja oikeudenmukainen palkka sekä työelämän hyvä henki ovat tärkeitä, ei pelkästään työntekijöiden itsensä vaan myös koko suomalaisen yhteiskunnan menestyksen kannalta.

Nykyisenkaltaisessa jälkiteollisessa yhteiskunnassa palvelut ovat eturintamassa kun suomalaista kilpailukykyä ja hyvinvointia luodaan. Tästä syystä tulevissa työehtoneuvotteluissa on keskeistä, että aikaisemmat vääryydet korjataan ja alan työntekijät saavat kohtuullisen ja oikeudenmukaisen osansa.

Jukka Pekka Matintupa

Kirjoittaja on JHL:n aluepäällikkö Alajärveltä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Heli Hokkanen

Kirjoittaja on aikuisopettaja ja kuntapäättäjä Ähtäristä.

Kateutta, kiimaa ja vääriä edustajia

Taas on kansa saatu kateelliseksi, väitetäänhän sen voittavan jopa kiimankin. Vuosittainen verotietojen julkistamispäivä on jälleen eletty ja miljonäärit valtakuntaan nimetty. Tavallinen työtä tekevä kansa pyörittelee silmiään, kiky on vielä hyvässä muistissa.

En kannata kansalaispalkkaa vaan olen edelleen vahvasti siinä uskossa, että työ tekijäänsä kiittää ja nälkä pysyy loitolla sitä herkkua tekemällä. Verosuunnittelu kun ei oikein suju peruspalkannauttijalla. Harvapa meistä työssäkäyvistä tulee ajatelleeksi, että efektiivinen veroprosentti on paljon alhaisempi kuin mitä valtuustot ovat veroprosentiksi päättäneet. Se siitä verosuunnittelusta.

Toinen mieltä kuohuttanut asia oli menneeltä viikolta Nallemme karu toteama perustuslakivaliokunnasta ja perustuslaista. Huh, on miehellä otsaa ja onhan sitä. Kansa suuressa viisaudessaan on eduskunnan valinnut ja eduskunta perustuslakivaliokunnan. Kenen mieleen sitten sen kokoonpano on ja onko siellä oikeita henkilöitä? Nykyisessä perustuslakivaliokunnassa on kuusi lainoppinutta ja oikeus käyttää asiantuntijoita, vaikkapa niitä Nallen mainitsemia vasemmistovihreitä.

Eduskunnan pitäisi olla peilikuva kansasta. Jos eduskunnassa olisi vain pelkästään tohtoreita niin kyllä tavallisen tallaajan arkipäivä karkaisi kauas ja pitkälti se on myös karannut. Ymmärrän toki, että eduskunnan rikkaus on eri aloilta tulevat edustajat, niissä tehtävässä kasvaa aivan varmasti.

Nalle oli kovin murheissaan hiljaisessa pamfletissaan siitä, että 80 vuotta toiminut perustuslaki oli menty muuttamaan parikymmentä vuotta sitten ja vielä niin, että kansalaisten yhdenvertaisuus ja sosiaaliturva tuli kaikille. Köyhimpien tulisi elää hänen maailmankuvansa mukaan varakkailta saatujen almujen varassa. Niin, todellakin 80 vuotta sitten vuonna 1937 säädettiin kansaneläkelaki ja äitiysavustuslaki, joten edistyksellisiä toimia mielestäni molemmat.

Mihin tässä tulemme? Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Aina löytyy ihmisiä, joiden mukaan maailma voi muuttua kunhan laki pysyy samana.

 

Heli Hokkanen

Kirjoittaja on aikuisopettaja ja kuntapäättäjä Ähtäristä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Marjatta Vehkaoja

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja v. 1991-2003 Vaasasta.

Haluatko itse viettää täällä vanhuuttasi?

Vanhainkodeista on haluttu päästä eroon siksi, etteivät ne ole tarjonneet riittävästi yksityisyyttä ja hoito on ollut liian laitosmaista. Rakennukset eivät ole olleet helposti muunneltavissa tehostetun palveluasumisen yksiköiksi. Kansankielellä taidamme puhua palvelutaloista ja palvelukodeista.

Palvelutaloja on rakennettu nopeassa tahdissa valtava määrä. Valtakunnallisilla suosituksilla paikkamääristä ei ole enää paljon virkaa, kun yksityiset firmat ovat tulleet vyöryn tavoin alalle toiminnan pyörittäjiksi. Kaikki mitä rakennetaan näyttää menevän kaupan. Vanhusväen lisääntyessä paikkaa joutuu jonottamaan.

Rakennemuutos on rahoituksen osalta kunnille edullinen, sillä mm. asumis- ja lääkekulut siirtyvät nyt asukkaiden maksettaviksi (lue: pääosin KELA:n maksettaviksi).  Asiakkaiden kannalta tilanne voi olla hankala, sillä KELA korvaa lääkkeistä yhä vähemmän. Monet uusissa yksiköissä asuvat ovat joutuneet rakennemuutoksen seurauksena vanhalla iällään toimeentulotuen asiakkaiksi!

Muutos on ollut ainakin ulkoisilta puitteiltaan onnistunut ovathan vanhukset saaneet pitkäaikaiseen asumiseen oman asunnon. Entä muutoin?

Nyt on hyvä hetki tarkastella saatiinko vanhushuollossa aikaan sellainen palvelukonsepti, joka kelpaa aikanaan myös sinulle ja minulle.  Monet ystäväni ja sukulaiseni asuvat jo palvelutaloissa. Olen tutustunut monien yksiköiden toimintaan.

Tärkein havaintoni on, että erot niin tilojen kuin toiminnan ja niiden hinnoittelun osalta ovat erittäin suuria. Asukkaaksi pyrkivillä ei ole mitään mahdollisuutta verrata vaihtoehtoja yhteismitallisesti ennen päätöksentekoa. Kunnat eivät tuota tilastoja päätöksentekoa helpottamaan. Sen sijaan vanhusta kehotetaan tutustumaan paikan päällä vaihtoehtoihin, joita isoissa kaupungeissa voi olla kymmeniä! Helppoa?

Monet palvelutalot ovat mielestäni aivan liian suuria. Ne on usein halvannäköisesti rakennettuja. Pitkiä käytäviä riittää eikä muissakaan yleisissä tiloissa ole kyetty välttämään laitosmaista tunnelmaa. Tilat saattavat olla liian matalia ja pimeitä. Esteettisyydelle ei ole annettu juurikaan arvoa. Näitä ongelmia on vaikea korjata myöhemmässä vaiheessa.

Laitosmainen ympäristö saattaa koukuttaa laitosmaiseen toimintaan. Kodinomaisen toiminnan luominen ei siis ole pelkästään talon johdon tai muun henkilökunnan käsissä. Ihmeteoilla on rajansa.

Vaikka palvelutalot tarjoavat päivittäin monenlaista ohjelmaa niin liian monet asukkaat eristäytyvät omiin asuntoihinsa ja kokevat yksinäisyyttä. Kynnys lähteä laahustamaan pitkiä käytäviä on korkea. Uusia asukkaita ei riittävästi vedetä mukaan toimintaan.

Olen kiinnittänyt huomiota myös palvelutalojen lounaisiin. Kokolihaa ja tuoretta kalaa löytyy buffetista harvoin. Ruuan hintaan nähden lounaat ovat vaatimattomia, kun niitä verrataan tavanomaisiin lounasravintoloihin. Katsellessani vanhusten toimintaa lounaalla huomaan, että itsepalvelu ei oikein enää suju. Palvelutiskin rakentaminen jälkikäteen ei ole helppo toteuttaa.

Yllä olevasta olette jo voineet päätellä, että en ole vielä onnistunut löytämään palvelutaloa, johon haluaisin itse muuttaa. Jospa te nykyiset päättäjät ryhtyisitte kysymään itseltänne: ”Kelpaako se mitä suunnittelen muille, myös minulle?”

Vanhusten ylenmääräisen kiitollista asennetta tai sairauksia (esim. Alzheimerintautia) ei pidä käyttää hyväksi, kun ratkaisuja palvelutaloista tehdään tai kustannuksista tingitään.

 

Marjatta Vehkaoja

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja v. 1991-2003 Vaasasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta