Onnenonkija (2016): Ei koukkua eikä draivia hempsankeikan julkkistyrkyn ja nuoren Wahlroosin romanssissa

Romanttinen komedia lukeutuu elokuvan niihin lajityyppeihin, joille katsoja on valmis antamaan paljon anteeksi. Ideoitakaan ei tarvitse olla monta, yksikin voi riittää, jos se on kantava. Päälle vetävä toteutus plus jännitteinen pääpari ja avot, vaikkei juttua voisikaan ottaa tosissaan.

Käsikirjoittaja Pekko Pesonen koettaa ammentaa genren syvimmistä pohjavireistä: eri paria olevan nuoren miehen ja naisen kohtaamisesta. Ajantasaisuutta tuovat tarinaan ympätyt blogit, vlogit ja hashtagit – ellet tiedä mitä ne ovat, et varmasti haluakaan nähdä tätä elokuvaa. Lopussa palataan taas perinteiseen: tulee moraalinen opetus, halusit sitä tai et.

Minka Kuustonen näyttelee kolmeakymmentä lähestyvää lifestyle-bloggaajaa ”Marja Auroraa”, joka häpeää nimeään (Pirjo) ja teeskentelee muuta kuin on. Muotihepenet, poseeraukset ja päivitykset peittelevät vain lähestyvää henkilökohtaista konkurssia. Luulotautinen Pirjo on aikamme kuva: minäkeskeinen wanna-be-something, vastuuton seurapiirityrkky, joka hamuaa sitä mitä muillakin hänen mielestään on.

Voisiko vaurauttaan peittelevä Olavi, muusikko-näyttelijä Olavi Uusivirran yhtäläisen kömpelö hahmotus, pelastaa Pirjon vanhempiensa hoteista ja velkavankeudesta? Jo ensitreffit menevät mönkään tavalla, jota tapahtuu vain huonoissa elokuvissa. Mutta siitä viis, kun suhdetta ajetaan sisään kuin käärmettä pyssyyn. Mikään ei voisi tuntua yhdentekevämmältä.

Eri paria. Olavi ja Pirjo (Olavi Uusivirta ja Minka Kuustonen) tahtovat tykätä.

Eri paria. Olavi ja Pirjo (Olavi Uusivirta ja Minka Kuustonen) tahtovat tykätä.

 

Onnenonkija (2016) on Ville Jankerin toinen ohjaustyö, komedia, joka ei naurata, ja romanssi, jossa ei liiku tunteita.

En pitänyt Mikko Rimmisen menestysopuksen elokuvasovituksesta Pussikaljaelokuva (2011). Silti odotukset olivat korkeammalla. Ehkä luulin, että Jankeri jatkaa debyyttinsä kauniista loppukuvasta Linnunlaulun sillalta. Mutta hän jatkaakin sen vaivaannuttavimmista kliseistä ja kärrää ne Turkuun.

Talvivaara-eepos Jättiläisen (2016) nähneet tietävät, että Pekko Pesonen on tekijämiehiä. Ei siis ole siitä kiinni, etteikö hän osaisi. Pesonen on puhunut avoimesti kotimaisen tuotantojärjestelmän ja käsikirjoitusten ongelmista. Jos rahaa ja aikaa ei suoda riittävästi, jälki on sen mukaista. Silti tällaisia huitaisuja ei pitäisi päästää tuotantoon. Pikavoittoja voi tulla, mutta suuressa kuvassa häviäjiä ovat kotimainen elokuva ja yleisö.

ELOKUVA:
Onnenonkija
Ohjaus: Ville Jankeri
Pääosissa: Minka Kuustonen, Olavi Uusivirta, Pamela Tola, Taneli Mäkelä, Pirkko Hämäläinen
2016, 88 minuuttia
Onnenonkijassa ei ole minkäänlaista koukkua eikä draivia, ei oivalluksen häivääkään. Jankerin ohjaus on yhtä latteaa, pinnallista ja rytmillisesti mielenkiinnotonta kuin Pussikaljaelokuvan aikoihin. Näyttelijät ovat aivan hukassa ja hämilliset roolit suurin piirtein vähä-älyisen oloisia. Onko tämän tarkoitus kuvastaa heidän keskenkasvuisuuttaan?

Jopa Taneli Mäkelän ja Pirkko Hämäläisen kaltaiset konkarit hukataan tyhmentävän ruokapöytäjutustelun tyhjänpanteiksi. Mihin Pamela Tolaa ja Emmi Parviaista edes tarvittiin?

Ilmeisesti komedia haluaisi olla satiirisempi kuin se on. Se ei onnistu, koska Pirjosta muotoillaan mieluummin köyhää tyttö rukkaa kuin ahneutensa sokaisemaa pyrkyriä. Äveriään paperisuvun kapinalliselle perilliselle Olaville, nuorelle Wahlroosille, rakenneltua duunarihabitusta ja maailmanparantajan eetosta taas uskoisi paremmin, ellei tämä ihastuisi päätä pähkää tyhjäpäiseen hempsankeikkaan, joka edustaa kaikkea sitä mitä Olavi sanojensa mukaan halveksuu.

Molemmat vaikuttavat teeskentelijöiltä, joiden elämänvalheita pitäisi ivata. Nyt kumpaakin suitaan myötäkarvaan.

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Hollywoodin nousevan ohjaajatähden kiitelty tieteiselokuva Arrival tarjoaa sentimentaalista soopaa

Hollywoodin nousevan ohjaajatähden kiitelty tieteiselokuva Arrival tarjoaa sentimentaalista soopaa.

Denis Villeneuve nousi amerikkalaisen rikosdraaman ykkösnimien kastiin elokuvillaan Incendies (2010), Vangitut (2013) ja Sicario (2015). Nyt hänen taiteellista vapauttaan rajoittavat latteat käsikirjoitukset, joiden laatimiseen hän ei ole itse osallistunut. Kliseistymisen rinnalla Villeneuvesta on kehittynyt yksi nykyelokuvan audiovisuaalisimmista elokuvantekijöistä.

Kanadan ranskankielisestä Quebecistä kotoisin olevan ohjaajan teokset ovat parhaimmillaan järisyttäviä kokemuksia, jotka on tehty katsottavaksi suurelta kankaalta elokuvateatterin pimeydessä. Yhä harvempi ensi-iltaelokuva menettää mitään pienemmältä ruudulta huonommalla äänentoistolla, joten tässä mielessä hän on jo nyt poikkeus. Elokuvan tulevaisuudesta vakavasti otettavana taiteenlajina kiinnostuneita kehitys on huolettanut jo pitkään.

Arrival (2016) on Villeneuven tähänastisen uran kallein teos. Siinä tuotannonnolliset vaateet puristavat hänen liikkumavaraansa vielä aiempaakin kapeampaan uomaan. Kädenjälki on yhä tunnistettava, mutta samalla huolestuttavia merkkejä geneerisyydestä on ilmassa.

Science fictionin karkeaa lajityyppiä edustava teos on tietoinen pyrkimys naittaa älyllisemmin motivoitunutta scifiä kaupallisesti helpommin markkinoitavaan muukalaisten tulon teemaan. Sen lähin sisarteos ei sentään ole Independence Day (1996) vaan Ensimmäinen yhteys (1997), jossa mieluummin punnitaan ihmiskunnan suhtautumista vieraisiin kuin halutaan räjäyttää heidät taivaan tuuliin.

Näyttävän toiminnallista spektaakkelia odottelevan aika voi käydä pitkäksi katsoessa elokuvaa kommunikoinnin vaikeudesta ja ihmiskunnan pienuudesta.

Selvimmin Arrival on ohjaajansa teos nimenomaan kuvallisen ilmaisun ja äänen aavamaisena yhdistelmänä. Syyllisyyden ja koston johtoajatukset sen sijaan loistavat poissaolollaan, mutta muiston ja psyyken kysymyksistä voi joku (yli-)innokas kenties vetää kaukaa haettuja yhteyksiä Villeneuven tuotannon mysteerisempiin painotuksiin.

Kahteentoista maailmankolkan osaan laskeutuvat soikionmuotoiset jättiläisalukset pelästyttävät kansakuntia kaikkialla, mutta herättävät myös uteliasta kiinnostusta. Ted Chiangin kirjasta laaditun käsikirjoituksen punnitumpaa laitaa edustavat esimerkiksi pyrkimykset valottaa ihmisten reaktiota pelkkää amerikkalais- tai maanpuolustusnäkökulmaa laveammin. Sotilaallinen varautuminen potentiaaliseen uhkaan ei tapahdu tällä kertaa tähtilippua heiluttavan sankaripresidentin johdolla, vaan avainhenkilöiksi nostetaan valkoisen tiedemaailman poikkeusyksilöt (Amy Adams, Jeremy Renner).

Lingvistiikan ja teoreettisen fysiikan asiantuntijat alkavat hakea keinoa keskustella muualta tulleiden kanssa, mutta yhteisen kielen löytäminen kysyy asemiesten hermoja. Forest Whitakerin ja Tzi Man yrmeät upseerit maapallon jättiläisvaltioista tasapainottavat elokuvan etnistä vaakaa kassahitiksi kaavaillun jutun sallimien rajojen verran. Rooleina ne ovat univormuparaatin jäykkiä ilmentymiä.

Näyttävän toiminnallista spektaakkelia odottelevan aika voi käydä pitkäksi katsoessa elokuvaa kommunikoinnin vaikeudesta ja ihmiskunnan pienuudesta. Yhteenoton odotuksen lisäksi haaleaa jännitystä haetaan viestien vaihdosta, joten elokuvan kannalta katsoja tulee kiinnittäneeksi liikaa huomiota esimerkiksi onnettomasti roolitettuun Renneriin.

Arrival on sinänsä kiehtova ajatus tehdä hoksnokkaa kysyvä suuren yleisön scifi, mutta sen ajatussisältö tarjoaa vain vastaavaa sentimentaalista soopaa kuin esimerkiksi Christopher Nolanin Interstellar (2014). Se lapioi kurkkuun ymmärryksemme rajat ylittävää kosmista lohdullisuutta näennäistieteellisten raamiensa siivellä. Sen imelän ikiaikainen viesti kehottaa tarttumaan hetkeen rohkeasti, vaikka sen lupaama onni jäisikin lyhyeksi.

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Hollywoodin kiistellyin elokuvantekijä putosi pohjalle noustakseen taas kerran todistelemaan masokistisen väkivallan välttämättömyyttä

Hollywoodin kiistellyin elokuvantekijä putosi pohjalle noustakseen taas kerran todistelemaan masokistisen väkivallan välttämättömyyttä.

Mel Gibson mellasti parin vuosikymmenen ajan Hollywoodin juhlittuna tähtinäyttelijänä masokistisissa rooleissa, joiden jumalallisia ulottuvuuksia hän on päässyt alleviivaamaan myös ohjaajan tuolilta. Historiallisissa teoksissaan hän todistelee aina väkivallan välttämättömyyttä.

Skotlantilaisen vapaustaistelijan verisyyttä ihannoiva Braveheart (1995), Jeesuksen uhrausta vanhatestamentillisesti painottava The Passion of The Christ (2004) ja muinaisen heimokulttuurin julmuutta huutava Apocalypto (2006) kertovat kaikkein eniten tekijänsä katolisesta fundamentalismista, jossa ei ole sijaa humanismille.

Väkivallan esittämiselle ei tietystikään voi vetää mittatikulla määriteltävää kohtuuden rajaa, mutta jossakin terveen ihmisen sietokykyä alempana se varmasti on. Veripaltun tyrkyttäminen moitteettomalla ammattitaidolla visualisoiduissa hidastuksissa ja kamera-ajoissa edustaa voimakkaan arvolatautunutta hurmoksellisuutta. Pelastus on mahdollinen vasta käsittämättömän kärsimyksen jälkeen.

Alkoholismin kanssa kamppaillut Gibson sysättiin tyystin syrjään amerikkalaisen elokuvateollisuuden eturivistä rasististen esiintymisten seurauksena viime vuosikymmenen lopulla. Hänen oma elämänsä on ollut kuin viiltävä vertaus ohjaustensa sadismista. Vain muutamia rooleja viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut mutta viinapirunsa tiettävästi hylännyt elokuvantekijä palaa nyt valokeilaan myös ohjaajana pitkän hiljaisuuden jälkeen vain osoittaakseen, ettei hän ole halunnut irtautua kaikista demoneistaan.

Mustavalkoinen maailma

Gibsonin elokuvien mustavalkoista maailmaa toistaa tällä kertaa aseistakieltäytymisen teema. Yhdysvaltojen ensimmäisen aseettoman sotilaan Desmond Dossin ulkoisesta kamppailusta vakaumuksensa puolesta armeijan käskyttäjiä vastaan muodostuu kaksintaistelu yksilön oikeuksien ja koneiston velvollisuuksien välillä.

Gibsonin todelliset motiivit tarttua aiheeseen eivät kuitenkaan liity tarpeeseen torjua turhia kuolemia mielettömässä hyökkäyksessä Hacksawn harjanteen päälle motteihinsa piiloutuneita, kiilusilmäisiksi pedoiksi luonnosteltuja japanilaisjoukkoja vastaan. Protestanttisiin kristittyihin kuuluvan adventistin näkökulma avaa ohjaajalle mahdollisuuden perustella aina vain uusien uhrauksien hyödyllisyyttä.

Mitä tiukemmin Andrew Garfieldin esittämä armeijan vapaaehtoinen sitoutuu aatteeseensa kokemastaan simputuksesta ja nöyryytyksestä sekä todennäköisestä kuolemasta huolimatta, sitä selvemmin katsoja ymmärtää elokuvan poliittisen viestin yksilöiden sokeasta antautumisesta heistä piittaamattomien instituutioiden armoille. Sodan myllyt jauhavat kaikista jauhelihaa, mutta antaa mennä vain.

Sankari vailla vertaa

Muotoonsa, rakenteeseensa ja kuvastoonsa elokuva puolestaan lainaa ensin avausjakson Terrence Malickin Veteen piirretystä viivasta (1998) siirtyäkseen sitten Stanley Kubrickin Vietnam-teoksen Full Metal Jacket (1987) kaksijakoisuuteen nuorten värvättyjen koulutuksesta ja teorioiden käytännön toteutuksesta. Silmätikuksi heti joutuvaa kapinallista epäillään ensin pelkuriksi, mutta rintamalla tämä osoittautuu tietysti luoteja hämmästyttävän taiturimaisesti vältteleväksi ja rohkeutensa yliluonnollisen sitkeästi todistavaksi sankariksi.

ELOKUVA:
Hacksaw Ridge – aseeton sotilas
Ohjaus: Mel Gibson
Pääosissa: Andrew Garfield, Teresa Palmer, Luke Bracey, Sam Worthington
2016, 131 minuuttia
★☆☆☆☆

Hacksaw Ridge – aseeton sotilas (2016) alkaa paperinmakuisena pyörittelynä vaihtuakseen toisen tuntinsa ajaksi räjähtävien pommien ja läpäisevien luotien kyllästämäksi teurastukseksi, jonka sotilaallista perustetta ei voi ymmärtää. Gibsonin rotuvihamieliseltä vaikuttavassa propagandassa kasvoton vihollinen leimataan taas kerran primitiiviseksi roskaporukaksi.

Viimeisessä kuvassa kristuksen kaltaisena verisenä myyttinä korkeuksista maan kamaraa kohti laskeutuvan päähenkilön symboliikkaa ei tarvitse paljon arvailla.

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Ylistetty britti teki palkitun elokuvan puusepästä, jonka hyvinvointivaltio haluaa tappaa

Ylistetty britti teki palkitun elokuvan puusepästä, jonka hyvinvointivaltio haluaa tappaa.

Ken Loach täytti kesällä 80 vuotta. Veteraanin ensimmäinen pitkä elokuva ilmestyi 1960-luvun lopulla täysin erilaiseen maailmaan, mutta hän ei ole vuosikymmenten aikana juuri tinkinyt näkökulmistaan tai työskentelymetodeistaan. Proletaariteoksistaan tunnettu brittirealisti kuvaa duunariluokkaa maanläheisesti ilman näyttäviä krumeluureja.

Etenkin festivaaliyleisöt ja kriitikot arvostavat köyhien ja alistettujen asialla pitkäjänteisesti puhuttelevaa elokuvantekijää. Loach lukeutuu myös siihen harvalukuiseen joukkoon, jonka teokset ovat voittaneet kahdesti Cannesin filmijuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun.

Irlannin itsenäisyystaistelusta kertova The Wind That Shakes the Barley (2006) oli ensimmäinen, viime keväänä palkittu ja nyt Suomeen saapuva I, Daniel Blake (2016) toinen. Minusta kumpikaan ei kuulu ohjaajan avainteoksiin, ja pystit kielivät raatien kompromisseista.

Käsityöläisen kärsimys

Tällä kertaa arkinen työläissankari on leskeksi jäänyt ja sydänkohtauksesta toipuva viisikymppinen puuseppä. Työkiellon lääkäriltään saanut mies huomaa joutuvansa hänen työttömyysturvahakemuksensa evänneen vastahakoisen systeemin rattaisiin, jonka tiukkapipoisista vaatimuksista ja uusista digitaalisuuksista vanhan maailman käsityöläisjäärä ei ymmärrä tuon taivaallistakaan. Syntyy absurdi ristiriita, kun hänen olisi yhtäältä osoitettava tarmokkuutta työnhaussa työllistymistukea saadakseen ja toisaalta todistettava työkyvyttömyytensä työttömyysturvaan.

Byrokraattisesta painajaisesta kertoo jo elokuvan avaava keskustelu, jossa emme heti näe näyttelijä Dave Johnsin tuskastuneita kasvoja vaan kuulemme vain hänen hermostuneen äänensä. Kaavamaiset kysymykset Danielin voinnista tuovat suomalaisille mieleen nykyisen hallituksen kaavailemat työttömien työnhakijoiden määräajoin toistettavat haastattelut. Ikänsä työtä tehnyttä konkaria tunnutaan nöyryytettävän, sillä yksityisen firman työntekijää valtion laskuun arvioiva nainen ei tahdo kuunnella tämän todellista sanomaa.

Systeemi haisee

Vasemmistolaisesti yhteiskuntaa katsovien voi olla houkuttelevaa nielaista Ken Loachin kriittiset myrkyt mukisematta. Taantuvaan teollisuuskaupunkiin Newcastleen sijoittuvan teoksen taiteelliset painotukset ovat älykkään taiteilijan punnittuja vetoja, joita ei kukaan pääse leimaamaan valheellisiksi.

I, Daniel Blake näyttää näet ruohonjuuritasolla, kuinka helposti kuka tahansa saattaa päätyä systeemin silmätikuksi ilman omaa syytään, terveyden menetettyään tai muuten epäonnisena. Puusepän tarinaa täydentää yksinhuoltajaäidin toivottomuus, kun myös häntä uhkaa henkilökohtainen konkurssi. Kun epäreilusti kohdellut päästävät höyryjä yhdessä, jaetusta ahdingosta sukeutuu nurkkaan ajettujen solidaarinen ystävyys. Loach kuuluukin Aki Kaurismäen hengenheimolaisiin.

ELOKUVA:
I, Daniel Blake
Ohjaus: Ken Loach
★★★☆☆
Pääosissa: Dave Johns, Hayley Squires
2016, 101 minuuttia

Näin kaunista ajatusta en tietenkään tahdo arvostella, enkä ıliioin ohjaajan tuntua kuvaamiensa henkilöiden arkeen. Mikään ei ole elokuvassa yhtä vaikeaa kuin kaikkein tavallisimman näyttäminen uskottavasti. Sen puolen Loach taitaa. Kriitinen moite tulee painotuksista, joilla hän ohjaa katsojan ajattelua oman agendansa taakse.

Minun silmääni esimerkiksi tapa, jolla työttömyystoimiston johtajat leimataan kovasydämisiksi pilkunviilaajiksi vaikuttaa tarkoitushakuiselta. Kun taas tavalliset kaupunkilaiset yhtyvät hurraamaan Danielin kapinalle toimiston edustalla, kohtaus ei vaikuta luonnolliselta vaan pikemminkin elokuvantekijän populistiselta tuohtumukselta yksilön epämääräistä pompottelua vastaan. Ristiriitaista vaikutelmaa lisää äidin ainoaksi vaihtoehdoksi tarjottu prostituutio. Henkilöiden surkeutta kehystää, totta kai, hiipuvan pohjoisenglantilaisen kaivosjätin ankea harmaus, jota vain heidän jaettu humanisminsa valaisee.

Köyhien ja kurjien voivottelevaksi seremoniaksi kääntyvä teos edustaakin julistukseltaan toisteista elokuvaa, joka haluaa jättää kurjan olon. Näin se pääsee alleviivaamaan, ettei yhä globalisoituvassa, oikeamieliset dinosauruksensa ja madonnansa hylkäävässä maailmassa ole enää oikeutta vaan hämärän järjestelmän puolelta ainoastaan tyrmistyttävää kohtuuttomuutta. Oikeansuuntainen idea kaipaisi hienovaraisemman toteutuksen.

Toivotaan, ettei tilanne Suomessa ole vielä näin huono kuin Loachin Britanniassa.

RANE AUNIMO
DEMOKRAATTI

Keskustelua aiheesta

Suomalainen törky myy nyt kuin häkä — ”Kiitos kaikille!”

Luokkakokous 2 – Polttarit -elokuvalla on avausviikonloppunsa jälkeen koossa ennakoineen jo 116 861 katsojaa. Jatko-osakin kertoo sikailevien mieskaverusten edesottamuksista.

Pelkästään perjantain ja sunnuntain välisenä aikana elokuva keräsi 83 381 katsojaa. Kyseessä on vuoden kovin kotimaisen elokuvan avausviikonloppu — ei kuitenkaan aivan yhtä kova kuin edeltäjällään.

Elokuva tuli ensi-iltaan keskiviikkona 2.11.2016.  Elokuvan on ohjannut Taneli Mustonen. Yhtä pääosaa esittää Sami Hedberg.

— Huippuyleisömäärä, kiitos kaikille! Kyllähän Suomessa vielä yleisöä riittää, toivottavasti he löytävät tiensä elokuviin.

Ensimmäinen Luokkakokous-elokuva ilmestyi vuonna 2015. Se keräsi teattereissa yli puoli miljoonaa katsojaa. Se on toiseksi katsotuin kotimainen elokuva 2000-luvulla.

Kummatkaan elokuvat eivät ole lukeutuneet arvostelumenestyksiin, mutta suuri yleisö on ollut toista mieltä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Niinistö kehuu Leonardo DiCapriota — ”Aikaa on seuraavat 20 vuotta”

Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari

Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kehuu verkossa vapaasti katsottavissa olevaa tuoretta Before the Flood -elokuvaa, joka kertoo ilmastonmuutoksesta. Teoksen taustalla ovat Hollywoodin supertähti Leonardo DiCaprio ja monista tv-sarjoista tuttu näyttelijä Fisher Stevens.

— DiCaprio ja Fisher Stevens ovat tehneet hienon ja tärkeän elokuvan ilmastonmuutoksesta. Before the Flood kertoo siitä, kuinka ainoan planeettamme tulevaisuus on ihmisen toiminnan takia vaakalaudalla. Jäätiköt sulavat, myrskyt lisääntyvät ja kuivuus pahenee – ruuantuotanto heikkenee ja ilmastopakolaisuus lisääntyy.

Niinistö kirjoittaa Facebook-sivuillaan, kuinka Pariisin ilmastosopimuksessa valtiot osoittivat sitoutumista päästöjen vähentämiseen. Tämä ei vielä riitä.

— Lisää toimia tarvitaan. Before the Flood kertoo kuinka maapallon ja lastemme tulevaisuuden pelastaminen on mahdollista. Olkaamme itse se muutos, jota me maailmalta ja muilta ihmisiltä odotamme. Aikaa on seuraavat 20 vuotta muuttaa talous kestäväksi ihmiselle ja ympäristölle. Yhdessä voimme sen tehdä.

Keskustelua aiheesta