Tyovaen Musiikkitapahtuma Valkeakoskella 28.-31.7.2016

Onnenonkija (2016): Ei koukkua eikä draivia hempsankeikan julkkistyrkyn ja nuoren Wahlroosin romanssissa

Romanttinen komedia lukeutuu elokuvan niihin lajityyppeihin, joille katsoja on valmis antamaan paljon anteeksi. Ideoitakaan ei tarvitse olla monta, yksikin voi riittää, jos se on kantava. Päälle vetävä toteutus plus jännitteinen pääpari ja avot, vaikkei juttua voisikaan ottaa tosissaan.

Käsikirjoittaja Pekko Pesonen koettaa ammentaa genren syvimmistä pohjavireistä: eri paria olevan nuoren miehen ja naisen kohtaamisesta. Ajantasaisuutta tuovat tarinaan ympätyt blogit, vlogit ja hashtagit – ellet tiedä mitä ne ovat, et varmasti haluakaan nähdä tätä elokuvaa. Lopussa palataan taas perinteiseen: tulee moraalinen opetus, halusit sitä tai et.

Minka Kuustonen näyttelee kolmeakymmentä lähestyvää lifestyle-bloggaajaa ”Marja Auroraa”, joka häpeää nimeään (Pirjo) ja teeskentelee muuta kuin on. Muotihepenet, poseeraukset ja päivitykset peittelevät vain lähestyvää henkilökohtaista konkurssia. Luulotautinen Pirjo on aikamme kuva: minäkeskeinen wanna-be-something, vastuuton seurapiirityrkky, joka hamuaa sitä mitä muillakin hänen mielestään on.

Voisiko vaurauttaan peittelevä Olavi, muusikko-näyttelijä Olavi Uusivirran yhtäläisen kömpelö hahmotus, pelastaa Pirjon vanhempiensa hoteista ja velkavankeudesta? Jo ensitreffit menevät mönkään tavalla, jota tapahtuu vain huonoissa elokuvissa. Mutta siitä viis, kun suhdetta ajetaan sisään kuin käärmettä pyssyyn. Mikään ei voisi tuntua yhdentekevämmältä.

Eri paria. Olavi ja Pirjo (Olavi Uusivirta ja Minka Kuustonen) tahtovat tykätä.

Eri paria. Olavi ja Pirjo (Olavi Uusivirta ja Minka Kuustonen) tahtovat tykätä.

 

Onnenonkija (2016) on Ville Jankerin toinen ohjaustyö, komedia, joka ei naurata, ja romanssi, jossa ei liiku tunteita.

En pitänyt Mikko Rimmisen menestysopuksen elokuvasovituksesta Pussikaljaelokuva (2011). Silti odotukset olivat korkeammalla. Ehkä luulin, että Jankeri jatkaa debyyttinsä kauniista loppukuvasta Linnunlaulun sillalta. Mutta hän jatkaakin sen vaivaannuttavimmista kliseistä ja kärrää ne Turkuun.

Talvivaara-eepos Jättiläisen (2016) nähneet tietävät, että Pekko Pesonen on tekijämiehiä. Ei siis ole siitä kiinni, etteikö hän osaisi. Pesonen on puhunut avoimesti kotimaisen tuotantojärjestelmän ja käsikirjoitusten ongelmista. Jos rahaa ja aikaa ei suoda riittävästi, jälki on sen mukaista. Silti tällaisia huitaisuja ei pitäisi päästää tuotantoon. Pikavoittoja voi tulla, mutta suuressa kuvassa häviäjiä ovat kotimainen elokuva ja yleisö.

ELOKUVA:
Onnenonkija
Ohjaus: Ville Jankeri
Pääosissa: Minka Kuustonen, Olavi Uusivirta, Pamela Tola, Taneli Mäkelä, Pirkko Hämäläinen
2016, 88 minuuttia
Onnenonkijassa ei ole minkäänlaista koukkua eikä draivia, ei oivalluksen häivääkään. Jankerin ohjaus on yhtä latteaa, pinnallista ja rytmillisesti mielenkiinnotonta kuin Pussikaljaelokuvan aikoihin. Näyttelijät ovat aivan hukassa ja hämilliset roolit suurin piirtein vähä-älyisen oloisia. Onko tämän tarkoitus kuvastaa heidän keskenkasvuisuuttaan?

Jopa Taneli Mäkelän ja Pirkko Hämäläisen kaltaiset konkarit hukataan tyhmentävän ruokapöytäjutustelun tyhjänpanteiksi. Mihin Pamela Tolaa ja Emmi Parviaista edes tarvittiin?

Ilmeisesti komedia haluaisi olla satiirisempi kuin se on. Se ei onnistu, koska Pirjosta muotoillaan mieluummin köyhää tyttö rukkaa kuin ahneutensa sokaisemaa pyrkyriä. Äveriään paperisuvun kapinalliselle perilliselle Olaville, nuorelle Wahlroosille, rakenneltua duunarihabitusta ja maailmanparantajan eetosta taas uskoisi paremmin, ellei tämä ihastuisi päätä pähkää tyhjäpäiseen hempsankeikkaan, joka edustaa kaikkea sitä mitä Olavi sanojensa mukaan halveksuu.

Molemmat vaikuttavat teeskentelijöiltä, joiden elämänvalheita pitäisi ivata. Nyt kumpaakin suitaan myötäkarvaan.

Keskustelua aiheesta

Liaanimies ei jodlaa – Tarzanin legendan (2016) lihasveistos ei kätke valkoisen yli-ihmisen poliittisuutta

Taistelupari. Lihaksikas Tarzan (Alexander Skarsgård) pelastaa Janea vihollisten kynsistä amerikkalaisen tohtorin (Samuel L. Jackson) kanssa.

Tarzanin palauttaminen valkokankaalle kallishintaisena spektaakkelina on paitsi taloudellinen myös imagoriski. Ensimmäinen Tarzan-opus ilmestyi yli sata vuotta sitten täysin erilaiseen, siirtomaaisäntien ja riistettyjen alusmaiden maailmaan. Edellinen isompi elokuva, Hugh Hudsonin ohjaama Greystoke: Leganda Tarzanista, apinain kuninkaasta ilmestyi vuonna 1984.

Kaupallisena satuna Edgar Rice Burroughsin kirjasarjan sankarihahmo putoaa oudolle katvealueelle, jossa se ei välttämättä vetoa mihinkään yleisösegmenttiin. Yhtäältä elokuva peilautuu Indiana Jonesin tyylisten kaukomaissa tapahtuvien seikkailufilmien kilpailijaksi ja toisaalta markkinoita nykyään hallitsevien supersankarikuvitusten vanaveteen. Vaarana on jääminen pelkäksi museaaliseksi kuriositeetiksi historian pölyisiltä sivuilta, vaikka tuotantoon onkin ladattu kaikki nykypäivän turhakkeet muovisista digitehosteista alkaen.

Alkuperäistä tarinaa raskauttavia rasismia ja seksismiä on vielä vaikeampaa sulauttaa osaksi poikahenkistä toimintaa, mutta niitä pakoonkaan ei oikein pääse uhraamatta koko alkuasetelmaa mustia villejä, eläimiä ja kaunotarta hallitsevasta valkonaamasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätään poliittisesti Janea tähdellisempi musta tohtori.

Ilman minkäänlaisia pidäkkeitä pilvenpiirtäjien seinämillä liihottavien Batmanien tai Hämähäkkimiesten rinnalla kapeasti liikkuva liaanimies vaikuttaa vain tavalliselta kuolevaiselta, johon lohduttavaa eskapismia kaipaavat 2010-luvun teinipojat eivät ehkä samastukaan enää samalla tapaa kuin vanhemmat sukupolvet. Jopa Johnny Weissmullerin tähdittämien elokuvien kuuluisin tavaramerkki, Tarzan-jodlaus, on uhrattu liian naurettavana.

Yleinen urbanisoituminen ja luonnosta vieraantuminen ovat myös omiaan lisäämään etäisyyden tunnetta viidakossa kasvaneeseen sivistymättömään kloppiin, jolla ei ole anonyymin city-rankaisijan ylpeää eetosta tai sivullisen nörtin hämillisyyttä. Vielä tunkkaisemmalta saattaa vaikuttaa aikuistumisensa jälkeen kotiinsa Englantiin Greystoken jaarliksi palanneen vakavan miehen keekoilu parlamentin ylähuoneen arvostettuna jäsenenä sekä sanansa ja ilmeensä tarkkaan harkitsevana herraskaisena siniverisenä.

Janen lumoissa Tarzan.

Janen lumoissa Tarzan.

Kun brittiaatelinen (ruotsalainen Alexander Skarsgård) tempaistaan uudelleen mukaan Afrikan pimeimpään sydämeen Kongoon psykoottisen belgialaisen puliveivarin (itävaltalainen Christoph Waltz) toimesta epäuskottavalla suunnitelmalla, ei kestä aikaakaan ennen kuin puoliso Jane (Margot Robbie) vedetään mukaan valtapeliin, jossa timantitkin ovat ikuisia.

Pelastaakseen hikisissä oloissa hehkunsa säilyttävän rakkaansa hengen Tarzan on taas valmis riisumaan pukunsa ja paljastamaan tuiman skandinaavinäyttelijän ankaran lihastreenin tulokset. Sen rinnalla elokuvantekijät eivät jaksa liiemmin panostaa avuttomana kahleisiin sidottuun Janeen, vaan päivittävät tämän muutaman poikkipuolisen sanan ja uhmakkaan eleen varaan.

Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätäänkin poliittisesti vaimoa tähdellisempi musta tohtori, entinen palkkasotilas (Samuel L. Jackson), joka keksii katua intiaaneille ja meksikolaisille tekemäänsä pahaa töksähtävässä tunnustuspuheessa. Tämänkaltaisilla hatusta vedetyillä kaneilla elokuva uskottelee olevansa nyt historian hyvällä puolella ”kritoisoidessaan” orjakauppaa ja kansanmurhia.

Suurinta syntisäkkiä ei silti soviteta transatlanttisten liittolaisten Amerikan ja Britannian niskaan vaan vanhaa korruptoitunutta manner-Eurooppaa edustavan Belgian velkaantuneelle kuninkaalle ja tämän ahneuden sokaisemalle palkolliselle.

Hämmentävän keinotekoiselta näyttävälle visuaaliselle kuvastolle tuhratun puusta pudonneen (sic) keitoksen jäykkää konservatiivisuutta alleviivaa kongolaisten työntäminen pelkiksi uhreiksi ja sijaiskärsijöiksi, joiden yläpuolelle heidän kanssaan elänyt mutta verenperimästään oppineisuutensa ammentanut Tarzan kohoaa.

Viidakon kuningas on kenties haavoittuvainen mutta silti valkoinen yli-ihminen verrattuna mustiin alkuperäisasukkaihin.

Ensimmäisen suuren kansainvälisen elokuvapääosansa tekevän Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta ironisoimaan moninkertaista myyttiä ja paksua legendaa. Kasvottomimmat Potter-elokuvat ohjannut David Yates on jälleen kerran hajuton leipäpappi ilman persoonallisen kädenjäljen häivää.

ELOKUVA:
Tarzanin legenda
Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Alexander Skarsgård, Samuel L. Jackson, Margot Robbie, Djimon Hounsou, Christoph Waltz
2016, 110 minuuttia
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Yksi suurista on poissa: elokuvaohjaaja Abbas Kiarostami kuoli 76-vuotiaana

Kuva: Lehtikuva

Iranin tunnetuimpiin elokuvaohjaajiin kuuluva Abbas Kiarostami on kuollut.

Kiarostami oli 76-vuotias ja sairasti syöpää. Iranin median mukaan ohjaaja kuoli Ranskassa, minne hän oli matkustanut viime viikolla syöpähoitoihin.

Kiarostami ohjasi urallaan kymmeniä elokuvia. Hänen tunnetuin työnsä on elokuva Kirsikan maku, joka voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun vuonna 1997.

Kiarostami edusti niin kutsuttua Iranin elokuvan uutta aaltoa, joka sai alkunsa 1960-luvulla. Hän jäi Iraniin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen, vaikka monet muut elokuvaohjaajat pakenivat ulkomaille.

Kiarostami teki elokuvia, jotka kertovat iranilaisten koettelemuksista ja arjesta. 2000-luvulla hän ohjasi ensi kertaa elokuvia myös ulkomailla.

Vaikka Kiarostami sai uransa aikana lukuisia elokuvapalkintoja, useita hänen töitään ei ole saanut näyttää Iranissa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

”Kerrotaan Suomesta puoli, jota ei ole nähty maailmalla” – Jokisen Pahan kukat voitokas Shanghaissa

Kuva: Lehtikuva
34888554
Antti J. Jokinen on voittanut parhaan ohjauksen palkinnon Pahan kukat -elokuvallaan Shanghain kansainvälisellä elokuvafestivaalilla. Kuvassa Jokinen (vasemmalla) ja elokuvassa näyttelevät Mikael Gabriel, Viljami Nojonen ja Juno.

Shanghain kansainvälisellä elokuvafestivaalilla palkittu ohjaaja Antti J. Jokinen uskoo, että Pahan kukat palkittiin paitsi ohjauksesta myös aihevalinnasta.

– Tässä kerrotaan Suomesta sellainen puoli, jota ei ole nähty maailmalla, Jokinen kertoo STT:lle puhelimitse Shanghaista.

Jokinen jatkaa, että lähiönuorista ja syrjäytymisestä kertova elokuva kohtasi vastustusta koko sen tuotannon ajan.

– Tuntui, että ajateltiin, ettei tällaista elokuvaa saisi tehdä Suomesta. Se vaikutti tuntuvan ihmisistä jotenkin vaaralliselta.

Jokinen kiinnostui aiheesta muutama vuosi sitten Tukholman lähiömellakoiden myötä. Hän näki mellakoissa pahoinvointia ja halusi antaa näille ihmisille äänen.

Elokuvaa varten Jokinen koekuvasi lähes 500 suomalaista lähiönuorta ja haastatteli 60. Elokuva on fiktiivinen, mutta Jokinen kertoo yhdistelleensä siinä erilaisia ihmiskohtaloita ja rikoksia.

Uskon naiivisti siihen, että ihmiset ovat hyviä.

Jokisen mukaan Shanghaissa Pahan kukat on saanut tunnustusta realistisuudesta. Hänen tarkoituksensa olikin näyttää lähiöiden koko todellisuus.

– Kun sanon todellisuus, en missään nimessä tarkoita negatiivista kuvaa. Lähiöissä on paljon onnellisia ihmisiä, paljon perheitä ja rakkautta sekä hyvinvointia. Enemmänkin tämä elokuva kertoo siitä, että jossain vaiheessa tyytymättömyys voi kasvaa niin, että se johtaa mellakoihin.

Jokinen tahtoi välittää paitsi Pahan kukissa, kuten aikaisemmissa elokuvissaankin sen, että vaikka ihmiset tekevät pahaa, he eivät välttämättä ole pahoja.

– Uskon naiivisti siihen, että ihmiset ovat hyviä ja jos he käyttäytyvät huonosti, se johtuu pahoinvoinnista.

Pahan kukat saa Suomen ensi-iltansa 30. syyskuuta. Sen pääosissa esiintyvät muun muassa räppärit Juno ja Mikael Gabriel sekä näyttelijä Krista Kosonen.

Shanghain elokuvafestivaali kuuluu maailman merkittävimpien elokuvafestivaalien joukkoon. Pahan kukat osallistui festivaalin pääkilpasarjaan.

The Neon Demon (2016) eli kuinka kaikki oikeasti kaunis on uhrattavissa väärän jumalan alttarilla

Nousukas. Maalaistyttö Jesse (Elle Fanning) loikkaa melkein yhdessä yössä huipulle Los Angelesin valoloisteessa.

”Kauneus ei ole kaikki mitä on. Kauneus on ainoa mitä on.”

Pysäyttävän ajatuksen zeitgeististamme sisältävä Nicolas Winding Refnin tuorein elokuva käsittelee viihteen ja laajemmin koko länsimäisen kulttuurin obsessiivista suhtautumista kauneuteen ja nuoruuden häviävään unelmaan. Siinä elämän tarkoituksena ovat menestys ja täydellisen ulkokuorisuuden tavoittelu.

Teoksen johtoajatus tarkentuu liki dystooppiseksi, kuinka kaikki oikeasti kaunis on uhrattavissa tämän väärän jumalan alttarilla ja kuinka pitkälle epätoivoiset ihmiset ovat valmiita menemään jo valmiiksi utopististen ja aina vain kauemmas karkaavien haaveidensa vuoksi ja mitä voidaan menettää hävityssä taistelussa.

Kamppailun syvempi traagisuus syntyy siitä, ettei kukaan tunnusta horisontissa häämöttävää tappiota. Meistä kukaan ei ole immuuni vanhenemiselle ja viimein kuolemalle. Mutta aina voi yrittää, ja sitä tämän elokuvan henkilöt tekevät nihilistisesti ja traagisesti.

Alussa mainitsemani lainaus kuullaan Alessandro Nivolan esittämän tylyn muotisuunnittelijan suusta elokuvan julistaman hyytävän teesin kiteytymänä. Tälläkään kertaa tanskalaisohjaajalla ei ole tarjota minkäänlaista toivoa tai pelastusta henkilöilleen.

ELOKUVA:
The Neon Demon
Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Elle Fanning, Jena Malone, Alessandro Nivola, Karl Glusman, Keanu Reeves
2016, 118 minuuttia
Kaikkien huulilla tärkeillä kansainvälisillä filmifestivaaleilla nykyään keekoileva Refn onnistui yllättämään vuosikymmenen alussa viipyilevällä autofilmillä Drive (2011). Siinä hän yhdistää onnistuneesti myyttisen westernin ja kovaksikeitetyn noirin maailmat vaiteliaan erakon sankarihahmoon.

Cannesissa palkittua ohjausta seurannut tyhjäpäinen kostofantasia Only God Forgives (2013) tuuttaa puolestaan onttoa symboliikkaa ja pulp-kuonaa sellaisella syötöllä laveriin, ettei teoksen anniksi jää kuin tehokkaasti tyrmäävää väkivaltaviihdettä ryöpsähtävine raakuuksineen.

Tällä Refn teki siis nopeasti selväksi, että edellisen surumielinen retroeksistentialismi jää jatkossa kakkoseksi hänen tarpeelleen tyrkyttää provokatiivista primitismiä. En ole valinnasta mielissäni. Pari viikkoa sitten niinikään Cannesissa esitelty The Neon Demon (2016) on sinänsä näyttävissä verenkarvaiden ja sysimustien sekä puhtaanvalkoisten ja neonvalojen kuvavuorotteluissaan silti suorastaan jännitteetön.

Ongelma korostuu, koska vastaavia Los Angelesiin sijoittuvia rappiokuvauksia on riittänyt markkinoilla viime vuosina. Etenkin Terrence Malickin Knight of Cups (2015) ja David Cronenbergin Maps to the Stars (2014) kertovat paljon kiinnostavammin kuuluisuuden kiroista ja elämänvalheiden kasautumisesta.

The Neon Demon lienee satiiri tai kärjistävä kauhukuva, jonka korostuneen epädramaattinen alku räjähtää lopulta tuimaan huipennukseen. Totinen ilme hymyttömine henkilöineen vaikuttaa silti vain ryppyotsaiselta. Maailman kurjuutta kuuluttava ohjaaja on aiemminkin tunnustanut velkaansa ranskalaiselle Gaspar Noélle, eikä hänen visuaalinen palettinsa ole nytkään kaukana Irreversiblen (2002) hurjuudesta. Mitään todellista vimmaa tai eetosta Refn ei silti onnistu loihtimaan, vaikka elokuva kuinka koettaa kohahduttaa päälle liimatuilla kauheuksillaan, joita en halua tässä kirjaimellisesti paljastaa.

The Neon Demon jättää maailman taakan tosissaan ottavan lukiopojan yksinuottisen teelmyksen vaikutelman seuratessaan maalaistytön nousua kohti mallimaailman huippua ohi kateellisten kilpailijoittensa. Sen mahdolliset ironiset viritykset eivät kuitenkaan järkytä ketään. Elle Fanningin rooli tähdeksi nousevana tyrkkynä on epäkiitollinen, koska tämän henkinen muutos näyttäytyy loikkana eikä niinkään siirtymänä, jossa valta viettelee hitaasti mutta varmasti.

Mässäilyn rinnalla elokuvan yhteiskunnallinen viesti tuntuu hurskastelulta.

Louhimiehen Tuntematon täydentyi tutuilla nimillä

Kuva: Lehtikuva
Ohjaaja Aku Louhimiehen uuden Tuntematon sotilas -elokuvan tuotantoa käynnisteltiin Vekaranjärvellä järjestettävillä harjoitusleireillä ja testikuvauksilla.

Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntematon sotilas -elokuvan kuvaukset käynnistyvät maanantaina Haminassa Kymenlaaksossa.

Ohjaaja ja elokuvan näyttelijät ovat valmistautuneet kuvauksiin kevättalven aikana muun muassa osallistumalla Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen harjoitusleireille.

Jo aiemmin julkaistujen näyttelijöiden lisäksi valkokankaalla nähdään muun muassa Paula Vesala, joka esittää karjalaisen maatilan emäntää Lyytiä.

Näyttelijöiden joukkoon liittyvät myös esimerkiksi Samuli Vauramo, joka nähdään luutnantti Lammion roolissa sekä Matti Ristinen majuri Sarastienä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta