Onnenonkija (2016): Ei koukkua eikä draivia hempsankeikan julkkistyrkyn ja nuoren Wahlroosin romanssissa

Romanttinen komedia lukeutuu elokuvan niihin lajityyppeihin, joille katsoja on valmis antamaan paljon anteeksi. Ideoitakaan ei tarvitse olla monta, yksikin voi riittää, jos se on kantava. Päälle vetävä toteutus plus jännitteinen pääpari ja avot, vaikkei juttua voisikaan ottaa tosissaan.

Käsikirjoittaja Pekko Pesonen koettaa ammentaa genren syvimmistä pohjavireistä: eri paria olevan nuoren miehen ja naisen kohtaamisesta. Ajantasaisuutta tuovat tarinaan ympätyt blogit, vlogit ja hashtagit – ellet tiedä mitä ne ovat, et varmasti haluakaan nähdä tätä elokuvaa. Lopussa palataan taas perinteiseen: tulee moraalinen opetus, halusit sitä tai et.

Minka Kuustonen näyttelee kolmeakymmentä lähestyvää lifestyle-bloggaajaa ”Marja Auroraa”, joka häpeää nimeään (Pirjo) ja teeskentelee muuta kuin on. Muotihepenet, poseeraukset ja päivitykset peittelevät vain lähestyvää henkilökohtaista konkurssia. Luulotautinen Pirjo on aikamme kuva: minäkeskeinen wanna-be-something, vastuuton seurapiirityrkky, joka hamuaa sitä mitä muillakin hänen mielestään on.

Voisiko vaurauttaan peittelevä Olavi, muusikko-näyttelijä Olavi Uusivirran yhtäläisen kömpelö hahmotus, pelastaa Pirjon vanhempiensa hoteista ja velkavankeudesta? Jo ensitreffit menevät mönkään tavalla, jota tapahtuu vain huonoissa elokuvissa. Mutta siitä viis, kun suhdetta ajetaan sisään kuin käärmettä pyssyyn. Mikään ei voisi tuntua yhdentekevämmältä.

Eri paria. Olavi ja Pirjo (Olavi Uusivirta ja Minka Kuustonen) tahtovat tykätä.

Eri paria. Olavi ja Pirjo (Olavi Uusivirta ja Minka Kuustonen) tahtovat tykätä.

 

Onnenonkija (2016) on Ville Jankerin toinen ohjaustyö, komedia, joka ei naurata, ja romanssi, jossa ei liiku tunteita.

En pitänyt Mikko Rimmisen menestysopuksen elokuvasovituksesta Pussikaljaelokuva (2011). Silti odotukset olivat korkeammalla. Ehkä luulin, että Jankeri jatkaa debyyttinsä kauniista loppukuvasta Linnunlaulun sillalta. Mutta hän jatkaakin sen vaivaannuttavimmista kliseistä ja kärrää ne Turkuun.

Talvivaara-eepos Jättiläisen (2016) nähneet tietävät, että Pekko Pesonen on tekijämiehiä. Ei siis ole siitä kiinni, etteikö hän osaisi. Pesonen on puhunut avoimesti kotimaisen tuotantojärjestelmän ja käsikirjoitusten ongelmista. Jos rahaa ja aikaa ei suoda riittävästi, jälki on sen mukaista. Silti tällaisia huitaisuja ei pitäisi päästää tuotantoon. Pikavoittoja voi tulla, mutta suuressa kuvassa häviäjiä ovat kotimainen elokuva ja yleisö.

ELOKUVA:
Onnenonkija
Ohjaus: Ville Jankeri
Pääosissa: Minka Kuustonen, Olavi Uusivirta, Pamela Tola, Taneli Mäkelä, Pirkko Hämäläinen
2016, 88 minuuttia
Onnenonkijassa ei ole minkäänlaista koukkua eikä draivia, ei oivalluksen häivääkään. Jankerin ohjaus on yhtä latteaa, pinnallista ja rytmillisesti mielenkiinnotonta kuin Pussikaljaelokuvan aikoihin. Näyttelijät ovat aivan hukassa ja hämilliset roolit suurin piirtein vähä-älyisen oloisia. Onko tämän tarkoitus kuvastaa heidän keskenkasvuisuuttaan?

Jopa Taneli Mäkelän ja Pirkko Hämäläisen kaltaiset konkarit hukataan tyhmentävän ruokapöytäjutustelun tyhjänpanteiksi. Mihin Pamela Tolaa ja Emmi Parviaista edes tarvittiin?

Ilmeisesti komedia haluaisi olla satiirisempi kuin se on. Se ei onnistu, koska Pirjosta muotoillaan mieluummin köyhää tyttö rukkaa kuin ahneutensa sokaisemaa pyrkyriä. Äveriään paperisuvun kapinalliselle perilliselle Olaville, nuorelle Wahlroosille, rakenneltua duunarihabitusta ja maailmanparantajan eetosta taas uskoisi paremmin, ellei tämä ihastuisi päätä pähkää tyhjäpäiseen hempsankeikkaan, joka edustaa kaikkea sitä mitä Olavi sanojensa mukaan halveksuu.

Molemmat vaikuttavat teeskentelijöiltä, joiden elämänvalheita pitäisi ivata. Nyt kumpaakin suitaan myötäkarvaan.

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Keskitysleirin kauhu ja muisto: Yle Teema esittää kaikkien aikojen dokumenttiklassikon

Kuva: Como Films / Argos Films / Yle Kuvapalvelu

Keskitysleirin kauhu ja muisto: Yle Teema esittää kaikkien aikojen dokumenttiklassikon.

Vuonna 2014 kuollut ranskalainen elokuvaohjaaja Alain Resnais ohjasi 1950-luvulla kaksi elokuvahistorian suurimpiin teoksiin kuuluvaa, toisen maailmansodan perinnöstä ammentavaa mestariteosta, joissa kummassakin muiston tosiasia piirtyy vavahduttavasti esiin.

Myöhempi näistä on fiktiivinen rakkaustarina Hiroshima, rakastettuni (1959) ja varhaisempi tänään Yle Teemalla esitettävä, Resnais’n vain 32-vuotiaana tekemä dokumentti Yö ja usva (1955). Ohjaaja kuvasi kaikkien aikojen kuuluisimman lyhytelokuvan Auschwitzissa kymmenen vuotta raakalaismaisen kansanmurhan loppumisesta.

32-minuuttisessa teoksen ääni on mieskertoja, joka kuvailee kolmannen valtakunnan matemaattista tuhoamiskoneistoa kameran poimiessa linssinsä eteen hoitamattomien teiden ja onttojen parakkien tyhjyyttä. Värillistä nykyisyyttä täydentävät mustavalkoiset jaksot keskitysleirin todellisuudesta.

Teoksessa on paljon fyysistä massaa: luukasoja, nääntyneitä vartaloita ja natsien määräyksestä talteen poimittuja ihmiskehon osia: ne tyypilliset todisteet ihmiskunnan kyvystä suunnattomaan pahuuteen. Mutta Resnais´n tavoitteena ei ole järkyttää vaan muistuttaa.

Kolmannen valtakunnan hävittämisohjelma on historiallinen episodi ja aikaansa sidottu, mutta aivan tavallisten ihmisten suunnittelemana ja toteuttamana aina läheinen uhkakuva. Ehkä juuri tänään se resonoi enemmän kollektiivista tajuntaa kuin viime esityskierroksella televisiossa. Hiljainen elokuva vääryyden seurauksista on lamaannuttavaa katsottavaa, mutta teoksen sydämellinen sanoma koskettaa syvältä.

Kertojaäänen hämäävä leikkisyys ei ole tekijöiden välinpitämättömyyttä, vaan se kuvastaa koettujen tapahtumien toivottomuutta. Lakoninen, kuin ohimennen lausuttu kommentointi korostaa järjestelmän suuruudenhulluutta paremmin kuin yksikään alleviivattu kauhistelu tai turruttava shokkikuva.

Yö ja usva on tottuneellekin katsojalle kiusallinen kokemus. Runollinen, lokerointeja välttelevä dokumentti on kauneimpia koskaan tehtyjä elokuvia, vaikka se vyöryttää kuviinsa 1900-luvun pöyristyttävää hirviömäisyyttä. Mestariteos tavoittaa absurdin ja tekee siitä konkretiaa: lihaa ja verta, osan meitä.

Yle Teema: Yö ja usva la 21.1. klo 21

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Hymyilevä mies ja Tyttö nimeltä Varpu 10-kertaisia Jussi-ehdokkaita

Jarkko Lahti esittää nyrkkeilijä Olli Mäkeä Hymyilevä mies- elokuvassa.

Viime vuoden elokuvista eniten Jussi-ehdokkuuksia kahmivat Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies sekä Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu. Kumpikin sai peräti 10 ehdokkuutta.

Molemmat teokset ovat ehdolla muun muassa paras elokuva- ja paras ohjaus -kategorioissa.

Kolmanneksi eniten Jussi-ehdokkuuksia, kahdeksan kappaletta, sai Aleksi Salmenperän elokuva Jättiläinen.

Tänä vuonna parhaan elokuvan ehdokkaita valittiin viisi – jo mainittujen lisäksi Bodom sekä Angry Birds -elokuva.

Jussi-ehdokkaat valittiin asiantuntijaraadin eilisessä maratonistunnossa, Filmiaura tiedottaa.

Naispääosa-Jussin saajaksi ehdolla ovat Mimosa Willamo (Bodom), Leena Uotila (Nuotin vierestä) ja Linnea Skog (Tyttö nimeltä Varpu).

Miespääosa-Jussin saajaksi ehdolla ovat Jarkko Lahti (Hymyilevä mies), Joonas Saartamo (Jättiläinen) sekä Antti Holma ja Riku Nieminen (Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu).

Jussi-patsaat vuoden parhaille pitkille kotimaisille elokuville jakaa alan ammattilaisten yhdistys Filmiaura.

Voittajat valitsee Filmiauran jäsenistö suljetulla lippuäänestyksellä. Jussi-voittajat julkistetaan perjantaina 24. maaliskuuta.

Jim Jarmuschin runoileva bussikuski on kunnianhimoton haaveilija ja miellyttämishaluinen unissakävelijä

Jim Jarmuschin runoileva bussikuski on kunnianhimoton haaveilija ja miellyttämishaluinen unissakävelijä.

Kriitikkolegenda Tapani Maskula kirjoitti kerran arvostelussaan, ettei mikään ole elokuvassa niin vaikeaa kuin kaikkein tavallisimman kuvaaminen. Täydentäisin ajatusta niin, ettei mikään ole elokuvassa niin vaikeaa kuin kaikkein arkisimman kuvaaminen yhtäaikaa uskottavan realistisesti ja elokuvallisesti mielenkiintoisesti.

Amerikkalainen vaihtoehtoohjaaja Jim Jarmusch haluaa silti yrittää. Hänen uusimman elokuvansa päähenkilö on uneliaassa pikkukaupungissa naisystävänsä kanssa asuva lempeämielinen bussikuski (Adam Driver), joka rustaa naivistisia runoja vapaa-aikanaan tohtimatta näyttää niitä edes elämänkumppanilleen (Golshifteh Farahani).

Lemmikkikoiran joka ilta rutiininomaisesti toistuvan iltalenkin yhteydessä hiljainen kuljettaja istahtaa tuopin ääreen kulmabaarin tiskijakkaralle vaihtaakseen muutaman sanan kuppilan tuttavallisen omistajan (Barry Shabaka Henley) tai muun asiakaskunnan kanssa.

Mutta mikä miehen mieltä painaa vai vaivaako häntä mikään? Onko hänen alakuloinen olemuksensa merkki pettymyksestä turhan työväenluokkaiseen ja paikallaan polkevaan elämäänsä vai vielä vakavampaa ja huolestavampaa masennusta osana eksistentiaalista kriisiä?

Bussikuski Paterson asuu Patersonissa, New Jerseyn osavaltiossa. Jännittävä sattuma vai ymmärrettävä syy synkistelyyn? Paterson (2016) ei anna vastausta.

Uutta teknologiaa kumartavasta amerikkalaisesta nykyelokuvasta ei löydy Coenin veljesten lisäksi kuin Jarmusch, joka viitsii toistuvasti paneutua yksinäisyyden ja sivullisuuden ilmiöihin. Siinä missä Ethan ja Joel laskevat eilistä americanaa onnettomien sattumien ja harmillisten kohtaloniskujen summana, Jarmuschia eivät kiinnosta olosuhteiden sattumanvaraiset uhrit ja pyrkyrit, vaan elämä ikuisena harhailuna, jossa harvoin päästään mihinkään.

Tästä laveammasta tematiikasta löytyy myös Paterson-elokuvan ja sen nimihahmon ydin. Henkilönä Paterson on kunnianhimoton haaveilija ja miltei unissakävelijä. Hän ei tule maistamaan mammonaa tai juhlimaan menestystä, vaikka joskus julkaisisikin tuotantoaan. Alistuja vaikuttaa valmiilta uhraamaan omat unelmansa pitääkseen muut tyytyväisinä ja arjen sovinnollisena.

Naisystävälleen hän ostaa pienestä palkastaan tyyriin kitaran, joka symboloi suurempaa tarpeiden ja toiveiden väistymistä kuin on ehkä suoraan luettavissa. Silti miestä ei voi sanoa onnettomaksikaan. Hellässä suhteessa on oma runoutensa. Luultavasti tarkoituksellista, ettei elokuvasta saa helposti kiinni.

Kohtaamiset ovat arkipäiväisiä, lähes mitättömiä. Niistä ehkä kehittyy jotakin.

Melankolinen elokuva kuljeskelee päähenkilön mukana pienellä säteellä satunnaisen kalenteriviikon ajan. Kohtaamiset ovat arkipäiväisiä, lähes mitättömiä. Niistä ehkä kehittyy jotain, jonain päivänä, tai sitten ei. Samantekevää. Päivien toisteisuus kiinnittää huomion yksityiskohtiin. Valitettavasti tällä sektorilla Jarmuschilla on yllättäen vähiten annettavaa.

Pahiten ”Paterson” nimittäin falskaa sivuosien muotoilussa ja pikkukaupungin ilmapiirin rakentelussa. Kaikkein tavallisimman kuvaaminen osoittautuu taas kerran vaikeaksi, sillä samankaltaisissa kohtauksissa karikatyyriset piirteet korostuvat ja yhteisön arki tuntuu tahallisessa ykstoikkoisuudessaankin liian säyseältä, liki kiiltokuvalta. Edes kerrontaa säestävät Patersonin tapailemat runojen pätkät eivät riitä tiukentamaan näkökulmaa tarpeeksi subjektiiviseksi, jotta ympäristön puuduttavuus täsmentyisi päähenkilön oman vaimean maailman kuvajaiseksi, ei välttämättä ”todeksi”.

Epätasaisen uran tehneen Jarmuschin teos vaikuttaa hänen sovinnaisimmaltaan.

ELOKUVA:
Paterson
Ohjaus: Jim Jarmusch
★★☆☆☆ 

Pääosissa: Adam Driver, Golshifteh Farahani
2016, 119 minuuttia

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Ruotsalaisohjaaja rajujen syytösten keskellä — mitä kuvauksissa tapahtui?

Kuva: Kuvakaappaus tmz.comista

Ruotsalaisohjaaja Lasse Hallströmin uuden elokuvan kuvauksissa epäillään tapahtuneen eläinten kaltoinkohtelua, uutisoi viihdesivusto TMZ.

Sivuston mukaan elokuvayhtiö Universal Pictures ja tuotantoyhtiö Amblin Partners ovat luvanneet selvittää, kohdeltiinko A Dog’s Purpose -elokuvan kuvauksissa huonosti koiraa.

TMZ on julkaissut videon, jossa näkyy, kuinka vastahakoista saksanpaimenkoiraa pakotetaan kuohuvaan veteen altaaseen. Videolla näkyy myös, kuinka altaassa oleva koira jää ilmeisesti hetkeksi aaltojen alle. Sivuston mukaan video on kuvattu Kanadan Winnipegissä vuonna 2015.

– Eläimille turvallinen ympäristö ja eläinnäyttelijöiden eettinen kohtelu olivat elokuvan tekijöille erittäin tärkeitä ja selvitämme tämän videon kuvaamia olosuhteita, elokuvayhtiöt kommentoivat sivustolle.

Eläinten kohtelua Yhdysvaltain elokuvateollisuudessa valvova American Humane Association (AHA) on hyllyttänyt A Dog’s Purpose -elokuvan kuvauksista vastanneen työntekijänsä ja aloittanut asiasta oman tutkintansa.

AHA:n mukaan asiaa tutkimaan pyydetään riippumaton kolmas osapuoli.

TMZ-sivuston tietojen mukaan ohjaaja Lasse Hallström oli paikalla kuvauksissa, joissa kyseenalainen koiran pakottaminen veteen tapahtui.

A Dog’s Purpose -elokuvan on määrä saada ensi-iltansa tänä vuonna.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Yle Teemalla palkitun ohjaajan ankara elokuva: Jumalan selän takana tapahtuu pahoja

Romanian vasta muotoutumassa oleva elokuvakulttuuri kaipaa epäilemättä Cristian Mungiun kaltaisia vakavia teemoja tinkimättömästi pohdiskelevia taiteilijoita raivaamaan tietä tulevillekin sukupolville.

Onneksi hänen taustallaan on jo nyt tukku lahjakkaita elokuvantekijöitä Corneliu Porumboiusta Christian Nemescuun ja Cristi Puiuun, jonka viimeisimmässä elokuvassa Aurora (2010) ohjaaja itse esittää pääosaa Mikko Niskasen ja Kahdeksan surmanluotia (1972) mieleen tuovalla tavalla.

Kultaisen palmun aborttielokuvastaan 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007) Cannesin filmijuhlilla voittanutta Mungiuta voi silti kutsua maan nousussa olevan nykyelokuvan johtotähdeksi, joka näyttää ottaneen tehtäväkseen tukea myös muita elokuvantekijöitä.

Palkintosateesta päästyään Mungiu ei nimittäin kiirehtinyt rahastamaan henkilökohtaisella suosiollaan tai vastaamaan eurooppalaisen art house -elokuvan snobahtavan yleisön vaativaan huutoon. Ennen Cannesissa viime keväänä esiteltyä uutuuttaan hän ehti olla mukana vain kommunistisen hallinnon perintöä jälleen purkavassa, kaupunkilegendoihin pohjautuvassa kokoomaelokuvassa Tarinoita kulta-ajasta (2009), jolla on neljä muutakin romanialaista ohjaajaa.

Kaksi naista

Viiden vuoden odotuksen päätteeksi ilmestynyt Yli vuorten (2012) perustuu BBC:llä työskennelleen Tatiana Niculescu Bran´in kahteen ei-sepitteiseen romaaniin, joitten taustalla on merkillinen tositapaus nuoren naisen vaiheista maaseudun syrjäisessä ortodoksiluostarissa, missä tämä oli joutunut manaamisen kohteeksi. Mungiuta kiinnostavat synkäksi käyvässä tarinassa uskon ja rakkauden epätäydellisiksi osoittautuvat ilmentymismuodot, jotka ajavat ehdottomiin totuuksiin tarrrautuneita ihmisiä kohti umpikujaa. Yksilö on jälleen vaarassa tallautua systeemin rattaisiin.

Kahden orpokodissa kasvaneen lapsuudenystävän tiet ovat vieneet erilleen aikuistumisen jälkeen. Heistä ensimmäinen on ryhtynyt kristityksi nunnaksi ja toinen muuttanut ulkomaille maallisemman työn perässä. Jälkimmäisen palattua kotimaahan edellistä tapaamaan hän haluaa suostutella tämän jättämään uskonnollisen yhteisön ja lähtemään mukaansa Saksaan. Entisten läheisten ennen niin kiinteä suhde ei kuitenkaan ala elpyä vanhan ystävän toivomalla tavalla, sillä ankarien sääntöjen puitteissa elävä nunna vannoo uuden elämänsä ja Kristuksen nimeen.

Ohjaajan visuaalisessa ilmaisussa kamera jähmettyy tarkkailemaan epämukavien tilanteiden joustamattomuutta välistä pitkiksikin toveiksi aivan kuten hänen edellisessä elokuvassaankin. Jo varhain hän paljastaa luostariin saapuneen epäluuloisen tulokkaan välittämisen olevan laadultaan toveruutta suurempaa, eroottisen kosketuksen kaipuun vain vaivoin kätkevää intohimoista rakkautta, jota samaa sukupuolta olevien henkilöjen välillä ei saisi kirkon sisällä olla. Tunteiden kohdekin työntää ajatusta mielestään antamatta tarjotulle hellyydelle sijaa.

Mitä selvemmin vieras ripustautuu kumppaniinsa suostumatta kuuntelemaan kenenkään suostuttelua, kieltoja tai järkipuhetta jatkaa elämäänsä muualla, sitä useammin ihmiset hänen ympärillään koettavat käsittää ja ratkaista asiaa uskonsa voimalla.

Kukaan ei halua pahaa

Elokuvan karmiva totuudellisuus ei kumpua vain tositarinasta vaan viitteellisemminkin sinänsä hyvää tarkoittavien ihmisten kohtalokkaista virheistä, kun heidän sokeutensa omille vioilleen johtaa lumivyöryilmiön kaltaiseen tapahtumaketjuun, jota tuijottaa miltei yhtä mykistyneenä kuin Lars von Trierin vastaavaa naismarttyyri- ja kollektiivisen syyllisyyden kuvausta Dogville (2003). Pitkälti samalla tavalla ulkopuolisen on taas helppo kertoa, miten lopun olisi voinut välttää, mutta osalliset eivät edes ymmärrä rooliaan. Jumala sallii pahan puutarhassaan.

Tanskalaisprovokaattorin madonluvussa aidon humanismin häilyvyys johtaa vain koston katkeamattomaan kierteeseen, mutta romanialaiselokuvan airut pysähtyy lopuksi poliisien arkiseen rupatteluun kuin mitään kovin erikoista ei olisi koskaan sattunutkaan. Moraaliset päätelmät Cristian Mungiu jättää näin viisaasti yleisölle, jolla on tekemistä raskaan elokuvan kahden ja puolen tunnin kestossa.

Yle Teema ke 18.1. klo 21:45. Kirjoitus on ilmestynyt aiemmin Demokraatissa 2013.

Keskustelua aiheesta