Kansallisoopperan uusimman Don Giovannin nähtyään mieleen nousee tyylin suhteen sekä innostuneita ajatuksia ja tuntemuksia että parahteluja ja nolostumista.

Aita ei saa olla matalalla

Tiedämme kaikki, että oikaisu ohituskaistoilla houkuttaa, mutta tuloksena on pahimmillaan suistuminen kaseikkoon niin, että vaalea pölypilvi vain pöllähtää. Kömpelöimmillään sellainen lähentelee jo (tässä tapauksessa) nuoren yleisön lipomista.

Parhaimmillaan Kansallisoopperan uusi esitys on näet oopperatoteutusten kuluneisuudesta poiketen vapautunut ja virkistävä ja musiikillisesti palkitseva. Tarina hengittää ja liikkuu, solistien ansiokkaat roolityöt ulottuvat elävyydestä ja antaumuksesta lauluäänen onnistuneeseen sovittamiseen juuri oman roolihenkilön luonnehtimiseen. Odotukset heräävät kurkottamaan kohti kukoistavaa, yhä parempaa huomista.

Don Giovannin tarinan päähenkilössä velloo sammioittain rakastelun himoa tai sen puutetta, sulaa metoo-seksiä ja -ahdistelua, kaiketi rakkauden kaipuutakin. Kontaktia on aina vain saatava lisää. Kyltymättömän miehen mitta on mahdollisimman isonumeroinen luku rakasteluja ja sitten hylkäyksiä.

Petkutus ja isommin pettäminen on kaiken ylitsekäyvää ja kun kerran rakkaus on polttanut, se on hetikohta jo kärventynyt ja karstoittunut.

Ohjaajalla on hyvin varustettu kalupakki

Ohjaaja Jussi Nikkilä on hamunnut teatterista mukaansa runsaasti ammatillista keksintää, tervetulleita tuliaisia, myös yksityiskohtien tarpeellisen, mutta vaikeasti hahmotettavan mittaharhan, suhteellisuuden. Ohjaajalla on hyvin varustettu kalupakki, teroitetut, tyyliin istuvat ruosteisetkin välineet, jotka juuri tässä dissektiossa ovat hyväksyttäviä. Kehnoinkaan kirurgi ei näet sellaisilla välineillä edes peräpukamia leikkaisi.

Kohtaukset levittäytyvät näyttämölle laveasti, rikkonaisestikin rakenteensa ja sanottavansa johdosta. Tarina avaa makaaberin kohtauksen Komtuurin ensiesiintymisestä sekä etenee lopulta kohti Komtuurin haamun ilmestymistä ja Don Giovannin tuhoa.

Ohjaus tuulettaa oopperan käytänteitä tervehdyttävästi samalla kun se yliajaa eri taidemuotojen itsenäisiä piirteitä ooppera tässä etunenässä. Ja kun tehoja haetaan kovin matalalta, mielistely vie huomion ja halpa näyttäminen ottaa vallan. Se älytön digittelykin vielä, voi ei! Ja vaikka lajirajojen yliastuminen onkin taiteessa luvallisempaa kuin urheilussa, ooppera ei sittenkään ole teatteri, teatteri ei ooppera.

Oopperan lavastus (taiteilijanimi takis) on näyttävä ja toimiva konkretian ja mielikuvituksen kombinaatio. Näyttämön moni-ilmeisyys on suvereenisti toteutettu. Lavastepintojen meripihkan kuultavat ruskean ja punan sävyt markkeeraavat lämpöä ja rakkautta mutta heijastelevat myös rakastelevan elostelijan ahavoituneen ihon värejä. Puvuissa (Erika Turunen) on tyylikkään kauneuden huumaa ja osuvuuden muotokieltä. Epookit elävät! Valaistus (Kalle Ropponen) kokoaa näyttämön, zoomaa sen osiin, tunnelmoi ja terävöittää. Tansseissa (Ima Iduozee) on “oikeiden”’  tanssien kosketusta, asetelmallisuutta ja pysähdyksen taikaa. Vastapainoksi on myös villiä menoa ja hekuman hakua. Mutta on myönnettävä, että tanssi tulkinnan uutena elementtinä herätti pienen irrallisuuden tunteen.

Tilaa ja mahdollisuuksia uusillekin solistitähdille

Nimiroolin tekevä bassobaritoni Tuomas Pursio on jo pitkällä äänensä koulimisessa. Matalassa äänessä on hallittua soinnikkuutta ja volyymiä, sävyjä. Rooli on vivahteikas, harkittu. Liine Carlsson ja häntä toisessa näytöksessä sijaistanut Hanna Rantala selvittivät uskottavasti Donna Annan luonnekuvaa. Sopraanot tulkkasivat tunteita ja ajatuksia notkeasti ja vapautuneina. Markus Suihkonen (Leporello) kajautti paikoin lämpimän lujana resonoivan bassonsa sävyjä. Soivaa kapasiteettia on.

Tamuna Gochashvili Donna Elviran osassa lauloi voimakkaan ja hehkuvan sopraanonsa yleisön sydämiin, samaa loihti lyyrinen sopraano Olga Heikkilä Donna Zerlinan heleässä ja herkäksi hiotussa osassa. Koit Soasepp esitteli bassonsa pehmeämpiä piirteitä, jyryäkin. Rooli oli hiukan hankala, mutta laulaja selvitti senkin verkon vahvan rutiininsa turvin.

Jussi Myllys (Don Ottavia) ja Henri Uusitalo (Masetto) kuuluvat uuden ääniaallon lahjakkuuksiin, esiinnouseva materiaali on jo ovella.

Tanssijat olivat taitavia, monivivahteisen liikekielen kanssa sinut. Aidot tanssiopinnot kuulsivat tukirankana läpi liikehdinnän.

Orkesterin ryhtiä ja vivahdeherkkyyttä ei täyspakkaus horjuta

Kapellimestaria voisi alkunuottisivujen pohjalta kutsua signor Elasticoksi, niin elävää ja lempeän taipuisaa työskentely paikoin oli. Ensilämmittelyn jäljiltä Patrick Fournillier olikin valmis siirtymään yhä kiihkeämmän karnevaalin seremoniamestariksi. Silti hillitty asenne ohjasi kulkua vaikka suihkuvirtaukset miten syöksyilivät.

Varmavaistoinen orkesteri oli Mozartin tunnelmissa haltioituneessa tilassa, ainestahan partituurissa on moneen suuntaan. Kuorosta kantautui jälleen terävä vuorolaulu, maailmaa ja miestä paloittelevaan tarkoitukseen istuva tasahampainen äänteiden ja sävelten purenta kuului ja toimi.