Kun Wozzeckin kuvakulmat ovat miestä jo kaatamassa ja Marie itsellisyyttään yhä ponnekkaammin kaipaava, ainekset lopulliselle tragedialle alkavat olla koossa.

Ooppera on ankaruudestaan huolimatta tai juuri siksi pysäyttävä ja herättelevä. Tässä makeilevan myymäläromantiikan maailmassa on hyvä nähdä, että asiat ovat joskus näinkin. Mutta aina on lupa toivoa, on lupa haaveksia. Katsojakin voi valita, pitääkö silmänsä auki vai sulkeako niiltä jotakin.

Ohjaaja on ollut riuska otteissaan, kohtaukset hujahtelevat väliverhon juoksutuksena, tarina ei todellakaan jahkaile. Kulku on hengästyttävän nopeatempoinen. Librettoa on luettu palavin silmin, luonnekuvat sen mukaan todentuntuiset. Mässäilylle ei ole sijaa missään muodossa, koskettavuus pistelee, näkemyksellinen zoomaus tähdentää.

Lavastus on viittauksellinen kerronnan lisä, yksityiskohdissaan ylikorostamaton, tarinaa etunojassa kannatteleva. Näyttämö on paljonpuhuva peittäessään ja paljastaessaan. Puvutkaan eivät catwalkia haikaile, mitä nyt viivoittimina koketeeraavat upseerit ja opeissaan harhautuneet lääkärismiehet ammattiensa täyteyttä pullistavat. Koreografin hienotunteinen näkemys on oiva lisä, askelet ja liike kuin teräviä täpliä rosoisella laveerauksella. Ilmi tulee sekin, miten valojen tehtävä on paitsi valaista, myös varjostaa, sävyttää ja herätellä.

Itsenäinen Berg

Alban Bergin musiikki on tradition kahleista itsellinen. Rikkonaisuuden kuvauksessa musiikki kammitsoi palasia, säveltäjä on näkemyksissään äärettömän rehellinen. Paineinen ja leimuava musiikki herättelee tarinaa piiskansivalluksista ja kumisevista jyrähdyksistä herkimmin lepattaviin äänisäikeisiin. Tarinaa rikastavan eloisuudenkaan piirteitä ei partituurista puutu.

Esityksen täysimittaisesta henkilökunnasta palavakurkkuinen kuoro suorii työvuoronsa jälleen luotettavasti ja tehokkaasti. Orkesteri etenee voimissaan kapellimestari Hannu Linnun herkeämättömin herätysliikkein. Heleä, kirkas ja puhdas lapsikuoro täydentää valosäteenä näyttämön synkkyyttä.

Solisteja maailmantähden johdolla

Marien osassa kuultava ja nähtävä Helena Juntunen on kansainväliset mitat täyttävä sopraano, hämmästyttävän luonteikas roolissa kuin roolissa. Sopraanon vivahdekimppu kukittaa tämänkin roolin näyttävästi. Elävä ja haaveksiva, naisellinen nainen miesröykkiön keskellä on kaikessa repivyydessään melkoinen voimannäyte.

Olafur Sigurdarsonin esittämän Wozzeckin hajoava mieli on harhanäkyjen ja pettymysten mustaama. Rouhea baritoni soi vivahdeherkkänä luonnekuvaa piirtäen. Hubert Francisin Kapteenin tasapaino on ammatin vaateiden syömä, pirikireällä. Luotisuora tenori lähettää korkeuksista viiltävää sanomaansa.

Tapani Plathan (Tohtori) tuo ihmiskokeensa myötä sekä puistattavaa että absurdia sanottavaa tarinaan. Bassossa on jo terveet siemenet kasvaa suuremmaksi. Ilkka Hämäläisen (Andres) komeakaarinen näyttämöhahmo, Anna Danikin (Margret) ylväästi soiva sopraano, Daniel Brenna mieshormoninaan ruiskuttavana rykmentin rumpalina kuljettavat vuoroillaan tarinan viestikapulaa osumatarkasti. Nicholas Söderlund ja Jussi Merikanto (kisällit) sekä Simo Mäkinen (Houkka) lisäävät tehomausteensa Büchnerin ja Bergin tarinan keitokseen. Lapsiroolin Mikael Kohi (Marien pieni poika) kahmaisee syliinsä koko yleisön – tekee sen , mihin harva aikuinen kykenee.