Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Oraakkelin ja pessimistin Kootut runot: Kaikki heidän vihreytensä

Paavo Haavikko edusti modernistista kirjailijasukupolvea.
KIRJA:
Paavo Haavikko:
Kootut runot
Teos 2014, 864 s.
Vain harvoja suomalaisia kirjailijoita voi kutsua jättiläisiksi. Lista saattaisi olla näinkin lyhyt: Aleksis Kivi, Eino Leino, Frans Emil Sillanpää.

Uudemmista kirjailijoista Paavo Haavikko (1931–2008) voidaan nostaa tähän harvalukuiseen joukkoon. Hän erottui jämäkkyydellään edukseen muista viime vuosisadan tärkeimmistä runoilijoista, kuten Eeva-Liisa Mannerista ja Pentti Saarikoskesta, ja sai valmiiksi yli 70 kirjaa. Runojen lisäksi Haavikko julkaisi muun muassa romaaneja ja sai lukemattomia jäljittelijöitä.

Koottuja runoja on odotettu. Haavikko julkaisi tuotantonsa WSOY:n, Otavan ja oman Art House -kustantamonsa kautta. Tähän asti sivussa pysynyt Teos julkaisee nyt hänen kaikki runonsa. Niitä riittää, kuten kirjan 864 sivusta voi päätellä. Massiivisen urakan päätyminen Teokselle johtuu todennäköisesti Heikki Haavikosta, jolta ilmestyy samalta talolta kirja ”Paavo Haavikko, isä”.

Oraakkeli ja pessimisti

Kootut runot on toimittanut pitkän linjan kirjallisuusmies Jaakko Anhava. Hän toteaa alkusanoissa, että runoja toimitettaessa on ollut pakko toimia niiden tekijää vastaan. Tämä johtuu lähinnä siitä, että myös Haavikon näytelmät ja proosatekstit ovat runollisia. Lajityypit sekoittuvat toisiinsa. Kootut runot sisältää myös monia julkaisemattomia tekstejä, jotka Haavikko on syystä tai toisesta jättänyt arkistoon.
Vaikka alkusanat voisivat olla pidemmät, Anhava nostaa niissä esiin Haavikon keskeiset vaiheet.

Haavikko niitti mainetta ennen kaikkea runoilijana. Hän edusti modernistista kirjailijasukupolvea, joka irrottautui sidotusta mitasta ja siirtyi vapaaseen. Jo Haavikon ensimmäinen kokoelma ”Tiet etäisyyksiin” (1951) tunnustettiin valmiin tekijän tasokkaaksi tekstiksi.

Talvipalatsia on pidetty modernismin huipentumana.

Nykyään voidaan huomata, että Haavikko syyllistyi ensimmäisissä kokoelmissaan liioittelevaan paatokseen. Se korvautui myöhemmin aidon tuntuisella pessimismillä. 20-vuotiaana esikoisensa julkaisseessa Haavikossa oli vielä kuitenkin ylimääräistä patsastelua: ”Sillat voitetaan kulkemalla niitten ylitse. / Jokainen paluu on tappio. / Jokainen lähtö on voitto paluusta. / Runoilija, / paperit on kirjoitettava loppuun.”

Haavikon väitettiin edustavan talvi- ja jatkosotien jälkeistä illuusiotonta ja ihanteetonta sukupolvea. Tämä on turha yksinkertaistus, vaikka synkkyys toimiikin eräänä hänen runoutensa määrittävänä piirteenä. Hän näki olemassaolon turhana ja mielivaltaisena. Ihmisyyteen kuului olennaisesti turha etsiminen, joka ilmeni muun muassa rakkauden ja tiedon tavoittelussa. Tätä asiaa Haavikko käsitteli syvällisesti.

Ammottava aukko

1950-luvun kokoelmista tärkeimpiä ovat ”Lehdet lehtiä” (1958) ja ”Talvipalatsi” (1959). Niissä Haavikko osoittautui kielelliseksi uudistajaksi. Hän kokeili rajojaan ja kirjoitti joitakin parhaita säkeitään: ”Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä? / Puhe virtaa virtaavassa maailmassa, / puhe virtaa virtaavassa maailmassa / ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.”

Talvipalatsia on pidetty modernismin huipentumana. Haavikko on kokoelmassa haastavimmillaan, eikä fragmentaarisia säkeitä ole helppo tulkita. Niiden voima on yhtä kaikki kiistaton. Kirja rakentuu löyhästi Pietarissa sijaitsevan keisarien palatsin varaan, mutta kasvaa kielelliseksi taloksi. Siinä on näytelmällinen, monimutkainen rakenne, joka huipensi Haavikon varhaiskauden ja vahvisti hänen vaikutusvaltaansa.

Tarkkanäköistä Haavikkoa alettiin pitää eräänlaisena yhteiskunnallisena oraakkelina.

Vaikeudesta kertoo sekin, että Talvipalatsi sisältää itsensä määrittelyä ja lukuohjeita: ”Tämä runo tarkoittaa olla kuvaus, / ja minä tahdon runoutta joka ei maistu paljon, / ja kuvittelen että / olen esine joka toivoo kuin ruoho // nämä rivit ovat hyvin vähän todennäköiset, sillä / tämä on retki tunnetun kielen lävitse kohti / seutua joka ei ole paikka, / tämä runo on laulettava seisaalta / tai luettava yksin”.

Tuotteliaana tunnettu Haavikko julkaisi 1960-luvulla vain yhden runokokoelman, merkittävän ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” (1966). Hän keskittyi vuosikymmenen mittaan muihin lajityyppeihin, kuten näytelmiin ja proosaan. Puut, kaikki heidän vihreytensä on edeltäjiään henkilökohtaisempi. Haavikko käsittelee siinä hänelle rakkaita asioita: historiaa, kuolemaa, puita, rahaa, naisia ja viiniä. Haavikko palasi toistuvasti samoihin aiheisiin. Hänen sanavarastonsa oli runojen suhteen pienehkö.

Kokoelmassa on surullinen pohjavire. Haavikon vaimo Marja-Liisa Vartio kuoli traagisesti sen ilmestymisvuonna, mikä jätti jälkensä sekä Haavikon tuotantoon että hänen ajatteluunsa. Hänestä tuli entistä pessimistisempi. Vartion menehtyminen jätti Haavikon elämään ammottavan aukon, jota hän ei pystynyt kokonaan paikkaamaan.

Kansakunnan linja

Tarkkanäköistä Haavikkoa alettiin pitää eräänlaisena yhteiskunnallisena oraakkelina. 1970-luvun parhaita kirjoja olivat ”Runoja matkalta salmen ylitse” (1973) ja Kalevala-tulkinta ”Kaksikymmentä ja yksi” (1974). Ne jäivät surullisen vähälle huomiolle tekijän näytelmien ja ”Kansakunnan linja” (1977) -historiateoksen rinnalla. Vasta myöhemmin runokokoelmille annettiin niiden ansaitsema arvo.

Ensimmäisessä korostuu Haavikon aforistisuus, jälkimmäisessä suuren materiaalin hallinta. Sampo-myytti yhdistyy Bysanttiin. Teoksessa kannetaan ”satavarvasta kaksitahtista sampoa, / Bysantin sielua: / sen onni, sen rahan ikuinen arvo, joka halveksii devalvoijaa.”

On sääli, että Haavikkoa ei ole juuri käännetty muille kielille. Hänen runoutensa on kansainvälisessä mittakaavassa korkeatasoista ja ansaitsee kaiken huomion.

Haavikko seurasi pörssikursseja ja oli taitava käymään kauppaa. Hänen taloutta kohtaan tuntemansa kiinnostus näkyy hänen runoissaan. Hän vetäytyi 1980-luvulla taemmas ja julkaisi lähinnä omakustanteena ja Art House -kustantamonsa kautta. Masentavat kuvat pääsivät esiin: ”Olla ensin niin näkyvissä, joka hetki, että siihen tottuu, sitten niin / pimeää arkkitehtuuria että se on pelkkä tila ja pimeä”.

Yksityisten kokoelmien jälkeen Haavikko palasi parrasvaloihin. Vauhdikkaasti ilmestyneissä julkisissa kokoelmissa ”Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä” (1987), ”Toukokuu, ikuinen” (1988) ja ”Talvirunoja” (1990) keskityttiin taas suuriin linjoihin. Haavikon tämän jakson runoihin vaikutti huoli luonnon tuhoutumisesta ja sitä seuraavasta katastrofista. Hän sivalsi ihmiskuntaa: ”Ei missään laivassa ole niin / paljon paikkoja / kuin uppoavassa.”

Kansainvälisen tason runoutta

Vanhuuden edetessä tahti hiipui. Haavikko väläytteli yhä osaamistaan, mutta ei enää 1990- ja 2000-luvuilla pystynyt tekemään yhtä hyviä kirjoja. Niissä oli hyviä, jopa erinomaisia runoja, mutta kokonaisuudet eivät enää olleet entisellä tasolla. ”Puiden ylivertaisuudesta” (1993) ja ”Prosperon runot” (2001) toistivat samaa vanhaa, eivätkä avanneet uusia polkuja. Haavikon aika edelläkävijänä oli lopussa.

Haavikko palkittiin tuotannostaan muun muassa Neustadt-palkinnolla. Sitä pidetään toiseksi arvostetuimpana kirjallisuuspalkintona Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen. On sääli, että Haavikkoa ei ole juuri käännetty muille kielille. Hänen runoutensa on kansainvälisessä mittakaavassa korkeatasoista ja ansaitsee kaiken huomion.

Kootut runot ei ole pelkästään kulttuuriteko, se on kulttuurihistoriaa. Sen toimittaja Jaakko Anhava toteaa alkusanoissa myrkyllisesti, että koko kotimainen kirjallisuus on ajautunut pysyvään taantumaan. Edelleen hän listaa Haavikon kanssa samalla viivalla olevia lyyrikoita. Heitä ovat Aleksis Kivi, Eino Leino, Aaro Hellaakoski, P. Mustapää ja Eila Kivikk’aho. Anhava päättää kyynisesti: ”Mutta vähän heitä on eikä enää tule.”

Suuren runouden ja korkean kirjallisuuden kuolleeksi julistaminen lienee turhaa. On selvää, ettei tässä kritiikissä mainittuja hienoja kirjailijoita enää tule. Maailma on muuttunut peruuttamattomasti toiseksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kestävää lyriikkaa enää tehtäisi. Haavikon runous on elävä perinne. Se ei ole vanhentunut vuosikymmenien varrella ja siitä tullaan varmasti ammentamaan tulevaisuudessa.

Esa Mäkijärvi

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE