Tyovaen Musiikkitapahtuma Valkeakoskella 28.-31.7.2016
Oscar-suosikki The Revenant tärisyttää kehoa audiovisuaalisen ilmaisun kaikkinaisella voimalla

Alejandro González Iñárritun ”kuoleman trilogiaksi” kutsumat Amores Perros (2001), 21 grammaa (2003) ja Babel (2006) kuvaavat ketjureaktioita, jotka käynnistyvät kohtalokkaista onnettomuuksista. Niistä lankeavaa kurimusta kantavat harteillaan peltikärryjen ja luotien tielle täysin sattumanvaraisesti osuneet ihmiset, jotka alkukantaisten viettiensä vetäminä joutuvat kohdakkain itsensä kanssa.

Tähän arvaamattomuuteen kiteytyy jotakin hyvin olennaista elämän lohduttomuudesta. Iñárritun silmiinpistävän moraaliset henkilöt eivät ole täydellisiä, mutta hän antaa heille heikkouksistaan huolimatta arvon, kuuntelee tarkasti ja tarjoaa myös pelastavan lohdun mahdollisuutta.

The Revenant (2015) yhdistyy näihin teoksiin selviytymisen, syyllisyyden ja koston tematiikallaan sekä ankaralla fyysisyydellään, mutta sen humaanisuudesta voi olla montaa mieltä. Näkemistäni ja nyt muistamistani elokuvista tämä lienee kaikkein ehdottomimmin ruumiillisin sitten Brad Andersonin nääntymiskuvauksen The Machinist (2004), joka muistetaan Christian Balen kahjosta painonpudotuksesta.

Terrence Malickin vakiokuvaajan Emmanuel Lubezkin häikäisevä kamera hyökkää suoraan ”suden suuhun” jo sotaisassa avausjaksossa, jonka verisyys iskee silmille audiovisuaalisen ilmaisun kaikkinaisella voimalla. Jos siis haluaa tärisyttää kroppaansa elokuvalla, laadukas multiplex-teatteri ja The Revenant ovat yhdistelmä, jota ei voi välttää.

Kolme näytöstä

Tositapauksesta jälleen kerran innoituksensa saaneen elokuvan klassinen draamarakenne rakentuu kolmelle näytökselle. Niistä ensimmäinen on raaka western turkismetsästäjistä, joista yksi (Leonardo DiCaprio) on tulla karhun syömäksi. Pisin, keskimmäinen kolmannes seuraa kuolemaan hylätyn sotilaan alkukantaista kamppailua erämaan ankaruutta, hyytävää talvea ja tielle osuvia vihollisia vastaan. Vasta lyhyt melodramaattinen lopetus on varsinaista mainosaineiston lupaamaa tilientasoitusväkivaltaa ja samalla kokonaisuuden heikoin osuus.

Iñárritun myöhempien teosten rakenteet ovat tulleet suoraviivaisemmiksi sen jälkeen, kun yhteistyö päättyi meksikolaisen maanmiehen Guillermo Arriagan kanssa. The Revenantkin tyytyy rikkomaan kronologista kerrontaa vain välähdyksenomaisilla takaumilla ja unijaksoilla, joissa päähenkilö hallusinoi edesmenneestä intiaanivaimostaan ja pojastaan. Vain heidän rakkauttaan muistelemalla henkitoreissaan kituva sankari onnistuu säilyttämään järkensä ja henkensä epäinhimillisissä olosuhteissa.

Visuaalisesti häikäisevän elokuvan kivirekenä on tuhannesti toistettu juoni yksinäisen selviytyjän urheasta kamppailusta todennäköisyyksiä vastaan.

Visuaalisesti häikäisevän elokuvan kivirekenä on tuhannesti toistettu juoni yksinäisen selviytyjän urheasta kamppailusta todennäköisyyksiä vastaan. Itse tarinasta ei löydy ainuttakaan yllättävää käännettä tai kohtaa. Pahan ruumiillistuma on britti Tom Hardyn paksusti karrikoima saalistajakumppani, jonka itsekkäälle ahneudelle vetävät vertoja vain päähenkilön sisukas sitkeys, kissan yhdeksän henkeä ja hellittämätön kostonjano.

Katkeruuden maljan ylittäviä viimeisiä pisaroita kasaantuu reitin varrelle sitä mukaa mitä lähemmäksi hän etenee sotilasosaston rajaseudulle turvakseen paaluttamaa tukikohtaa.

Hiljaisuuden äänet

Parhaimmillaan The Revenant toimiikin taltioidessaan yksilöä luonnonvoimien armoilla täysin ilman vuoropuhelua tämän aistien varassa. Kun henkilöt ovat äänessä, käsikirjoituksen lattea tavanomaisuus korostuu. Silti tähän saakka poikamaisen tähtinäyttelijän DiCaprion paneutunut metamorfoosi pitkän parran alla kähiseväksi ihmissudeksi ansaitsee kaiken tunnustuksen. Nyt hän viimein näyttää ja tuntuu siltä, miltä olisi pitänyt jo Martin Scorsesen The Gangs of New Yorkin (2002) aikoihin.

ELOKUVA:
The Revenant
Ohjaus: Alejandro González Iñárritu
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Will Poulter, Domhnall Gleeson, Lukas Haas, Kristoffer Joner, Brad Carter
2015, 157 minuuttia
Ensi-ilta 29.1.
Kuvien herättämät mielleyhtymät taas vievät välillä liikaakin Malickin kuvauksiin valkoisten valloittajien ja vieraiden kulttuurien yhteentörmäyksistä. Myyttisen ohjaajaerakon ja Lubezkin yhdessä luoman estetiikan yksittäiset neronleimaukset toistuvat Iñárritun ohjauksessa läpinäkyvästi, kun alhaalle sijoitettu kamera tiirailee taivaaseen kurkottavien mäntyjen korkeutta tai sukeltaa alaspäin vyöryvän virran mukana putouksen kitaan.

Ainakin elokuvaharrastajille The Revenant on siis yllättävänkin tuttu kokemus, mutta sen näyttävyydestä ei silti ole kahta sanaa.