Eurooppa-tuntija ja -tutkija Timo Miettinen kutsutaan televisiostudion ajankohtaiskeskusteluihin, kun Euroopassa tapahtuu merkittäviä ja kauaskantoisia asioita. Eikä ole ihme, että kutsutaan, sillä asiantuntijuuden lisäksi Miettiseltä saa vaikeisiin asiakokonaisuuksiin ymmärrettäviä vastauksia. Hän osaa havainnollistaa ja tiivistää.

Miettinen työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

– Olen jo pitkään tehnyt myös julkista kommentointia. Viimeisen vuoden aikana Ranskan ja Saksan vaalit työllistivät minua paljon, tietyiltä osin myös Ukrainan sota. Ovathan ne toisaalta myös sellaisia tapahtumia, jotka nostavat tieteellisen ajatteluun uudenlaisia kiinnostuksen kohteita.

Miettinen torjuu moiset johdattelut. Hän pitää hyvin tärkeänä julkisen yhteiskuntakeskustelijan rooliaan.

– Ajattelen, että keskusteleminen ja kommentointi liittyvät osin myös tutkijan vastuuseen. Tieteellisessä keskustelussa toimitaan toki vähän eri tavalla kuin yhteiskunnallisessa. Näiden roolien yhdistäminen on aina tasapainon hakemista, ja se vaatii välillä myös pitkiä työpäiviä.

SUURI YHTEISKUNNALLINEN mullistus, korona-aika, soi Miettiselle hyvän tilaisuuden toteuttaa mielessä pidempään kyteneen suunnitelman Euroopan aatehistoriaa käsittelevän tietokirjan kirjoittamisesta. Viime vuonna ilmestynyt Eurooppa: poliittisen yhteisön historia (Teos) paneutuu Euroopan aatehistoriaan muun muassa talouden, aatteiden ja poliittisten ideologioiden kehyksistä käsin.

Kirja valottaa nimensä mukaisesti sekä Euroopan että Euroopan unionin aatehistoriallisia juuria ja perusteita antiikista lähtien. Kirja käsittelee muun muassa vallan luonnetta ja oikeuskäsitysten muotoutumista. Erityisessä tarkastelussa on talouden rooli ideoiden, poliittisten aatteiden ja järjestelmien keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Historian ystäväin liitto palkitsi Miettisen kirjan vuoden 2021 historiateoksena. Kirja sai myös Kalevi Sorsa -säätiön myöntämän Kalevi Sorsa -palkinnon. Säätiön palkitsemisperusteluissa kerrottiin muun muassa, että ”kirjan vahva filosofinen ja aatehistoriallinen perusta auttaa hahmottamaan Euroopan tarinan pitkän kaaren, historiallisten kehityskulkujen merkityksen sekä kansakuntien henkisen perinnön vaikutukset nykyhetkessä.”

Kuva Jani Laukkanen

EUROOPPA ON saavuttanut suosiota myös laajemmassa lukijakunnassa, sillä sitä lainataan ja varataan ahkerasti Suomen kirjastoissa.

– Palautteen perusteella kirja kertoo selkeästi sellaisista asioista, mitä ihmiset ovat pohtineet, mutta jota he eivät ole osanneet oikein sanoittaa. Esimerkiksi kysymys valtion suvereniteetista on sellainen: milloin se ajatus syntyi ja mikä on se historiallinen kokemus, josta suvereniteetin idea nousee, onko aina ollut valtioita ja ovatko ne aina ajaneet omia etujaan, Miettinen kuvaa kirjaa ja sen saamaa palautetta.

Miettinen sanoo näiden teemojen liittyvän yleisemmin ja laajemmin myös nyky-Euroopan olemuksen, tavoitteiden ja arvojen pohtimiseen, myös EU:n sisällä käytävään keskusteluun ns. Eurooppa-projektista.

– Onko Euroopan unioni ensisijaisesti talousliitto vai arvoyhteisö? Mikä on sen paikka maailmassa ja minkä tyyppinen yhteisö EU perimmiltään on? Nämä kysymykset ja niiden selvittäminen olivat minullekin tärkeitä teemoja.

– Vanha ajatus siitä, että talousliitto estää Ranskaa ja Saksaa sotimasta keskenään, ei ole monelle enää riittävä. Rauhanprojektin rinnalle tarvitaan uusia ajatuksia ja uskon kirjani puhuttelevan lukijoita senkin takia.

ENTÄ VENÄJÄ? Mihin se asettuu suhteessa Eurooppaan ja sen aatehistoriaan? Millainen on Venäjän aatehistoria ja miten se näkyy nyky-Venäjällä, esimerkiksi Ukrainan sotaan liittyvissä asioissa?

Miettisen viime vuonna ilmestynyt kirja ei rajaustensakaan takia käsittele Venäjää erityisen paljon, eikä Ukrainan sota ollut sen ilmestyessä edes alkanut.

Haastattelussa Miettisen analyysi Venäjästä, alkukesästä 2022, on viiltävä ja tarkka. Miettinen huokaa hieman tahattoman oloisesti, ja sanoo:

– Venäjä on eurooppalainen maa. Se tulee kuitenkin omassa poliittis-historiallisessa kehityksessään noin sata vuotta muuta Eurooppaa jäljessä. Venäjä ei ole tehnyt tiliä oman imperialisminsa ja kolonialisminsa kanssa toisin kuin monet muut eurooppalaiset valtiot.

– Sellaiset argumentit, jotka muualla Euroopassa olivat suosittuja maailmansotien välisenä aikana, mutta eivät ole sitä enää tai menevät korkeintaan hyvin huonosti läpi, ovat Venäjällä nykyisinkin hyvin suosittuja.

Miettinen ei monestakaan syystä lämpene sille toiveajatusten ja huhupuheiden sävyttämälle julkiselle keskustelulle, jossa Putinin ja Venäjän nykyjohdon vaihtuminen saatetaan nähdä kovin mutkattomana tienä kohti Venäjän myönteistä muutosta ja demokratiaa.

– En sinänsä ota vahvasti kantaa siihen mitä johtajan vaihtuminen Venäjällä toisi mukanaan. Yleensäkin oma käsitykseni politiikasta ja poliittisista mekanismeista ei ole erityisen johtajakeskeinen. Politiikan journalismissa keskitytään usein johtajiin ja halutaan puhua ihmisistä, koska ajatellaan, että katsojille ja lukijoille on helpompi ymmärtää asiat, kun politiikalle annetaan kasvot.

– Se on aika kaukana siitä, miten ajattelen poliittisesta todellisuudesta ja yhteiskuntaa eteenpäin vievistä voimista.

Miettinen muistuttaa, että ideologioiden lisäksi Venäjän suuntaan vaikuttavat syyt ovat pitkälti sosioekonomisia.

Kuva Jani Laukkanen

MUTTA MIKSI Ukraina ja miksi juuri nyt? Mitä Venäjä tavoittelee Ukrainan sodalla? Miksi Putinin Venäjä aloitti sodan ja näin ampui itseään jalkaansa?

Näitä kysymyksiä on sakeanaan esitetty median keskusteluissa ja analyyseissä pitkin kevättä sen jälkeen, kun Venäjä 24. helmikuuta hyökkäsi Ukrainaan. Maallikon on ollut hankala erottaa munaa ja kanaa, sotimisen ja vaikuttamisen keinoja sekä niiden oikeutusta Ukrainan sodan pohjimmaisesta motiivista kaiken savuverhon keskeltä.

Miettinen esittää vakuuttavan tiivistyksen siihen kysymykseen, mikä on Venäjän aloittaman sodan perimmäinen moottori. Hänen mukaansa kyse on jälleen yhdestä Neuvostoliiton hajoamissodasta, joka on tullut historiallisesti katsoen viiveellä. Vastaavia viivästyneitä Neuvostoliiton hajoamissotia Venäjä on sotinut monessa muussakin entisen Neuvostoliiton osassa, kuten Tšetšeniassa, Georgiassa ja Krimillä.

– Käytännössä kyse on siitä, että Venäjä pyrkii pitämään entisen Neuvostoliiton alueet, jos ei nyt täysin kontrollissa, niin ainakin ideologisessa talutushihnassa. Niiden johtajien halutaan noudattavan Venäjän mukaista politiikkaa ja toimivan Venäjän arvojen ja etujen mukaisesti.

MIETTISEN MIELESTÄ Putinin Venäjän keskeinen pelko liittyy Ukrainan poliittiseen ja yhteiskunnallisen kehitykseen. Ukraina on yksi länsimielisimmistä entisistä Neuvostoliiton maista, jotka eivät ole liittyneet Euroopan unioniin tai Natoon.

– Sodan todellinen moottori on sisäpoliittinen ja se on Venäjällä.

– Putin pelkää, että jos länsimainen kumous – oikeusvaltioon ja demokratiaan siirtyminen – tapahtuvat Ukrainassa ja se osoittautuu vieläpä menestystarinaksi, se on huono esimerkki Venäjälle. Valko-Venäjän suhteen Putinin strategia on toiminut. Lukashenka on pysynyt Venäjän otteessa.

Miettinen pitää eurooppalaisen aatehistorian yhtenä tärkeänä opetuksena sitä, että demokraattisia yhteiskuntia ei missään synny ilman demokraattista kulttuuria. Demokratian perusedellytyksiä ovat taloudellisen vallan suhteellisen tasainen jakautuminen sekä kriittinen ja reflektiivinen suhde historiaan.

– Pakkomielteinen ajatus historiallisesta Venäjälle tehdyistä vääryyksistä ja niiden korjaamisesta ei ole pelkästään Putinin. Siksi vain johtajaa tai korkeinta johtoa vaihtamalla yhteiskunta ei välttämättä muutu.

Lue koko haastattelu Demokraatin aikakauslehdestä 12/20.