Tuloksena on joukko erilaisia akrobaattisia pari- ja ryhmämuodostelmia, joissa raajat ja kehot törmäilevät, kietoutuvat toisiinsa ja pyörivät monin tavoin. Mukana on myös näyttäviä nostoja ja taidokasta tasapainoilua kumppanin harteilla.

Jokainen myös toteutti oman tulkintansa vertikaaliliinan käytöstä. Niistä näyttävin oli Lehtisen osuus, jossa nähtiin ripaus ilma-akrobatiaa.

Stoan tyhjä näyttämö on kuitenkin armoton mitä tulee esityksen sisältöön tai dramaturgiaan. Ainakaan minä en löytänyt näkemästäni mitään yhteiskunnallista roolianalyysia tai ulkopuolisten odotusten kritisointia, vaan esitys näyttäytyi puhtaasti abstraktina liikkeenä. Toki paikoitellen hyvin suorassa kontaktissa yleisöön, mutta silti vain liikkeenä.

Esiintyjien hyvin pelkistetyt ja niukat ihon väriset asut saattoi tulkita avoimuuden ja omana itsenä olemisen symboliksi, mutta ennen kaikkea ne toimivat vain huomion keskittäjinä itse liikkeisiin.

Myös dramaturgisesti esitys olisi ehkä tarvinnut tiivistämistä, sillä muutamat jaksot venyivät hiukan liikaa. Toisaalta oli nautinnollista nähdä, kuinka uskallettiin käyttää aikaa, eikä kaikki tekeminen ollut pelkästään vauhdikasta.

Joonas Outakosken luoma äänimaailma oli pääasiassa melko tummasävyistä ja monotonista sykettä, jolla ei aina tuntunut olevan yhteyttä lavatapahtumiin. Myös June Horton-Whiten ja Jere Mönkkösen valot vaikuttivat aika päämäärättömiltä muutamia näyttäviä hetkiä lukuun ottamatta.

2+2+2 vaikutti kokonaisuutena olevan vielä enemmän demoasteella kuin viimeistelty ja sisältönsä katsomoon asti kantava valmis esitys.