Kirjallisuus

Pelastiko Stalin Suomen demokratian?

Työväen arkisto
Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivän juhlassa toukokuussa 1927. Se ei ollut merkki sisällissodan haavojen arpeutumisesta vaan herätti suuttumusta niin vasemmalla kuin oikeallakin.
Työväen arkisto
Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivän juhlassa toukokuussa 1927. Se ei ollut merkki sisällissodan haavojen arpeutumisesta vaan herätti suuttumusta niin vasemmalla kuin oikeallakin.
Työväen arkisto
Väinö Tanner otti pääministerinä vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivän juhlassa toukokuussa 1927. Se ei ollut merkki sisällissodan haavojen arpeutumisesta vaan herätti suuttumusta niin vasemmalla kuin oikeallakin.

Seppo Hentilä on valinnut uuden kirjansa kanteen saman lavastetun teloituskuvan, jonka taiteilija Ilkka Suppanen sijoitti valtioneuvoston tilaamaan Suomi 100 -juhlarahasarjaan. Perustelun Hentilä sanoo olevan saman kuin, millä ministeri Petteri Orpo perusteli rahan diskausta. Kalikka kalahti.

Hentilän mukaan vuoden 1918 tapahtumia ei siis vieläkään voida käsitellä ”normaalina” historiana, eikä niihin vieläkään voida suhtautua täysin kiihkottomasti. Siksi tämä kirja.

Muistovuoden aikana käydään varmaankin monta kertaa läpi itse sisällissotaa, mutta myös sen syitä ja seurauksia. Itse tapahtuma lienee kohtuullisesti kaluttu. Syistä ja seurauksista käydään luultavasti tarkentavia ja rapsakoitakin keskusteluja. Hentilän kirja ei paneudu sodan syihin vaan seurauksiin. Tämä kattaus onkin suositeltava muistamisen historian oppitunti ja merkittävä pohjustus muistovuodelle

Sisällissodan kauheudet paljastuivat julkisuuteen vähin erin ja rajusti jälkijunassa. Verileikki oli laajuudeltaan karmaiseva. Hentilä muistuttaa, että ennen sotaa kuolemantuomio oli Suomessa pantu toimeen edellisen kerran vuonna 1825. Siihen nähden sisällissodan silmitön tappaminen sai epäilemättä aikaan shokkivaikutuksen, joka jäyti pitkään. Nykytermein ilmaistuna sisällissodassa tehtiin vakavia sotarikoksia, joukkotuhontaa, etnisiä puhdistuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Toki on huomautettava, että myös paikkaansa pitämättömiä kauhutarinoita leviteltiin propagandamielessä sodan vielä kestäessä.

Aivan aluksi sodan voittaja määritteli tapahtuneen. Sisällissodasta tuli vapaussota. Termiä alettiin käyttää jo sodan aikana, kun valkoisen puolen propagandassa sotaa käytiin erityisesti venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kanssaan liittoutuneita ”punaryssiä” vastaan. ”Punaryssän” käsite oikeutti kätevästi myös etnisen puhdistuksen, hehän olivat oikeastaan menettäneet suomalaisuuden statuksen.

Seppo Hentilän keskeisiä päätelmiä kirjassa on historian eräänlainen paradoksi.

Sisällissodan seurauksena syntyi Hentilän mukaan niin sanottu ”Valkoinen Suomi”. Sodan lopputulos ratkaisi kokonaisen yhteiskuntarakenteen tuleviksi vuosikymmeniksi. Valkoisen Suomen muistelukulttuuri muovasi yhteiskuntaa, punaisten uhrien muisteleminen julkisesti kiellettiin.

Pitkien varjojen lomaan alkoi työntyä myös valoisia puolia. Suomi pysyi autoritaarisesta kulttuurista huolimatta demokraattisena valtiona. Kunnallisvaaliuudistuksen jälkeen maltilliset sosialidemokraatit nousivat monessa kunnassa valtapuolueeksi. SDP:stä tuli vuonna 1927 myös pääministeripuolue ja Väinö Tanner otti vastaan suojeluskuntien paraatin valkoisten voitonpäivänä 16. toukokuuta. Tilanne närkästytti poliittisen kentän molempia laitoja.

Sisällissodan muisteluhegemonia säilyi silti voittajien puolella. SDP:llä ei ollut alkuun edes intressiä nostaa esiin toista puolta. Kapina katsottiin virheeksi, joka oli parasta unohtaa. Kommunistit ylläpitivät omaa luokkasotakertomustaan, aluksi maan rajojen ulkopuolella ja vasta sotien jälkeen suomalaisessa julkisuudessa.

Seppo Hentilän keskeisiä päätelmiä kirjassa on historian eräänlainen paradoksi, kun Stalinin diktatuuri määräsi rauhansopimuksen perusteella lakkautettaviksi ”fasistiset” järjestöt ja samalla siis ”Valkoisen Suomen” rakenteet. Stalin siis pelasti Suomen demokratian?

Toki kansallista eheytymistä oli tapahtunut jo ennen sotia. Punamultakauden alku ja talvisodan henki olivat järsineet kaikkein yksipuolisinta kuvaa yhteiskunnasta.

Sotien jälkeisen valkopesuveden mukana meni tosin muutakin. Talvisodan hengessä perustettu aseveliliike oli sentään itsenäisyyspäivänä 1940 asettanut kunniavartioita myös punakaartilaisten haudoille.

Valkoisen Suomen vaalima vapaussotakertomus piti silti yhä pintansa. Sitä pääsi järkyttämään oikeastaan vasta Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -trilogia (1959–1962). Fiktiivinen romaani ei ainoastaan muuttanut suomalaisten vakiintunutta kuvaa sisällissodasta vaan käynnisti samalla yhteiskunnallisen kulttuurimurroksen, jonka vaikutukset tuntuivat pitkään.

Punaisen Suomen historiahanke toteutui 1980-luvulla. Heikki Ylikankaan ”Tie Tampereelle” (1993) tarkensi kuvaa edelleen. Sen innoittamana käynnistettiin Sotasurmat-hanke (1998–2004). Hentilän mukaan se oli selkeä irtiotto sekä valkoisesta että punaisesta muistiperinnöstä. Projektin nimitiedostoon kertyi lähes 40 000 vuosien 1914–1922 sotaolojen uhria.

Heistä valtaosa eli noin 36 600 kuoli sisällissodassa.

Sisällissota on vapaussota, kansalaissota, vallankumous, luokkasota tai kapina siitä riippuen kuka puhuu.

Keskustelua sodan nimestä on käyty vielä tänäkin vuonna. Aihe ryöpsähti esiin myös Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, kun epäiltiin ”suomettumisen” vaikuttaneen myös historiakulttuuriin. Hentilän mukaan vapaussotakertomus teki 1990-luvun ilmapiirissä ”näyttävän paluun” poliittisista sidonnaisuuksista riippumattoman sisällissota-nimikkeen rinnalle. Sisällissota oli jo siinä vaiheessa korvannut sinänsä konsensushenkisen kansalaissota-nimikkeen. Mutta sodan eri nimillä on yhä kannattajansa. Sisällissota on vapaussota, kansalaissota, vallankumous, luokkasota tai kapina siitä riippuen kuka puhuu.

Vuoden 1918 pitkät varjot ulottuvat siis tänne asti – vai ulottuvatko? Varjojen hälvetessä käy lähes mahdottomaksi todeta, onko jokin ajankohtainen kiista sadan vuoden takaisten tapahtumien värähtelyä vai demokratiassa normaalia poliittisten näkökantojen törmäilyä.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat