Elokuva

Phantom Thread (2017): Daniel Day-Lewisin viimeinen rooli on vanheneva poikamies ja luova nero, joka voi olla myös manipulatiivinen hirviö

Sukupolvensa juhlituin amerikkalainen elokuvaohjaaja Paul Thomas Anderson rakentelee itsepäisistä pyrkyrimiehistä laveita aatepotretteja, joissa ei ole aiemmin juuri pelastukseen uskottu.

Hänen teoksissaan elämänvalheisiin kouristuksenomaisesti takertuvat henkilöt menettävät toistuvasti työnsä, ystävänsä ja terveytensä metsästäessään unelmiaan. Uuden amerikkalaisen elokuvan mammutit Magnolia (1999), There Will Be Blood (2002) ja Mestari (2012) loistavat klassisia teemoja menetyksestä, epätoivosta ja lunastuksesta.

Andersonin kahdeksaskaan ohjaus ei luovu rikkinäisen miesten kuvauksista. Phantom Thread (2017) ei läpäisisi Bechdelin testiä.

Vain hiljainen kuolema lähestyy.

Reynolds Woodcock on menestynyt muotisuunnittelija 1950-luvun Lontoossa. Hänen ympärillään tärkeilevät kuninkaalliset ja muut palstamillimetrejä täyttävät julkisuuden henkilöt. Täydellisyyden tavoittelija on luopunut läheisistä ihmissuhteista, ellei sellaiseksi lasketa pitkäaikaista työkumppanuutta kulmiaan kurtistelevaan vanhapiikasisareensa Cyriliin (Lesley Manville), jonka kanssa hän jakaa ammatilliset arvostukset muttei juuri muuta.

Uurastavaa erakkotaiteilijaa esittää uransa lopettamisesta viime kesänä kertonut Daniel Day-Lewis, jonka viimeiseksi elokuvaksi Phantom Thread on siis jäämässä. Metodinäyttelijänä tunnettu, kolmesti miespääosan Oscarin historiallisesti voittanut Britannian ja Irlannin kaksoiskansalainen ei hae sympatiaa puolelleen sulkeutuneena ja sosiaalisesti estyneenä pukusuunnittelijana.

ELOKUVA
Phantom Thread
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Lesley Manville, Vicky Krieps
2017, 140 minuuttia
★★☆☆☆
Onko vanheneva poikamies poikkeuksellisen lahjakkuutensa sisäistänyt sankari vai manipulatiivinen hirviö ja inhimillinen tragedia, joka on valmis uhraamaan nuoren tarjoilijan (Vicky Krieps) herkän rakkauden ylevän metodinsa alttarilla?

Sivistyneen Reynoldsin huomio ensin imartelee yksinäisen oloista ja työväenluokkaista Almaa, jolla ei näytä olevan ikäisiään ystäviä tai muitakaan sosiaalisia siteitä. Edes näennäisen kohteliaan liehittelijän pikainen paljastuminen työtään ensisijaisesti ajattelevaksi ja uutta muusaa etsiväksi orjapiiskuriksi ei saa rakastunutta naista hylkäämään tunnekylmää miestä.

Jos hulppean kartanon isäntä on tytölle jonkinlainen puuttuva isähahmo, elokuva jättää kysymyksen harmittavasti ilmaan. Vain hiljainen kuolema lähestyy.

Yhteisen kodin taiteilijan kanssa jakavien ja viime kädessä hänen menestyksensä mahdollistavien naisten kautta paljastuu etäisen miehen perimmäinen yksinäisyys. Vähän kuin Mestarin impulsiivisen Freddien (Joaquin Phoenix) Anderson jättää myös Reynoldsin ärsyttävän salaperäiseksi henkilöksi, josta on vaikea sanoa, onko hän surullisen hahmon ritari vai kurjalta näyttävän tulevan kohtalonsa ansaitseva julmuri. Luultavasti jälkimmäistä.

Phantom Thread sivuaa feministisiä päämääriä korkeintaan sekavasti laventaessaan psykologisia luonnehdintojaan jaetun sairauden suuntaan. Mies on tauti, jota nainenkin alkaa potea.

Omaehtoisuuttaan julistava Reynolds on todellisuudessa täysin sisarensa ja muusansa kärsivällisyydestä riippuvainen sosiopaatti. Alman keikauttaminen uhrista toimijaksi maistuu liian uskomattomalta henkiseltä kuperkeikalta. Erinomaiset näyttelijätkään eivät kykene peittämään käsikirjoituksen tympäisevää ongelmaa.

Luovuttuaan leveyttään pullistelevista ryhmävalaisuista ja Robert Altmanilta omaksutuista liukuvista kamera-ajoista Andersonin teoksiin on pesiytynyt myös kerronnallista puuduttavuutta ja tyhjäkäyntiä.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat