Pääkirjoitus

Demokraatti
Demokraatti

Pikaisen sadonkorjuun kiusausta ei vältetty — maan toistaiseksi mahtavin yksityistämishanke etenee

Edellisen hallituskauden lopussa nähtiin eriskummallinen näytelmä, kun hallituspuolueidenkin kansanedustajat äänestivät vaivalla aikaansaatua sote-esitystä vastaan. Se ei ollut kaunis näky.

Silti edellisen hallituksen sote-seikkailuista olisi kannattanut ottaa edes jotain oppia. Kun uudistus ei ottanut edistyäkseen, hallitus otti lusikan kauniiseen käteen ja sotea ryhdyttiin viemään eteenpäin parlamentaarisen työryhmän voimin.
Niin olisi pitänyt toimia alusta alkaen. Niin suuresta ja periaatteellisesti tärkeästä hankkeesta oli ja on edelleen kysymys.

Edellisen hallituksen sote-hanke kaatui osin perustuslakiongelmiin mutta kylläkin myös uskon puutteeseen. Nyt on paljastunut, että kyse saattoi olla myös tarkoitushakuisuudesta. Ehkä ajateltiin, että jos vaalien jälkeen löytyisi sopiva porvarillinen koalitio, sote-uudistus voitaisiin viedä maaliin vahvasti ideologisin tavoittein, mikä ei Kataisen/Stubbin laajakirjoisella pohjalla ollut mahdollista.

Ei ole yllätys, että Juha Sipilän hallitus on pitänyt sote-uudistuksen tiukasti näpeissään. Oppositiolla ei ole sijaa niissä pöydissä. Hallitus on kertonut, että oppositiolle riittää osallistuminen niin sanottuun soten seurantatyöryhmään. Päätöksenteon kannalta katsottuna seurantaryhmään osallistumisella ei kuitenkaan ole merkitystä.

Kuka muistaa, että sote-uudistuksen alkuperäisinä tavoitteina oli julkisten palvelujen parantaminen ja hoitoketjujen integraatio?

Porvarihallitus saikin ympättyä sote-malliinsa kaksi merkittävää tavoitettaan. Keskusta saa pitkään ajamansa maakuntahallinnon ja kokoomus palvelujen ”valinnanvapauden”. Jälkimmäinen on ”kustannustehokas” siinä mielessä, että yhteiskunnan kustannukset nousevat. Alalla olevat ja alalle tulevat yritykset sen sijaan pääsevät avoimesti saalistamaan voittoja. Sosiaali- ja terveyspalveluja tuottavien yritysten osakkeet ovat nyt haluttua tavaraa. Kymmeniä yrityksiä onkin siirtynyt ulkomaiseen omistukseen viime kuukausien aikana.

Kokoomuksen kannalta lienee kiusallista, että sen sote-kysymyksiin vahvasti perehtyneet poliitikot ja poliittiset toimihenkilöt eivät kyenneet välttämään pikaisen sadonkorjuun kiusausta. Viime viikolla kokoomuksen ministeriryhmän erityisavustaja siirtyi terveydenhoitoyhtiö Mehiläisen kehityspäälliköksi. Kenties siellä tarvitaan asiantuntemusta vaikkapa yrityksen verosotkujen selvittelyyn.

Toukokuussa entinen ministeri ja apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty päätyi Terveystalon liiketoimintajohtajaksi ja sitä ennen ex-kansanedustaja Lasse Männistö niinikään Mehiläiseen johtajaksi.

Urakierrossa ei sinänsä ole mitään väärää. Eri asia on, miltä tällainen liikehdintä ulospäin näyttää.

Kuka muistaa, että sote-uudistuksen alkuperäisinä tavoitteina oli julkisten palvelujen parantaminen ja hoitoketjujen integraatio? Nyt pääasiallinen vaikutelma on, että kyseessä onkin maan toistaiseksi mahtavin yksityistämishanke.

Syyrian hallitus aloitti Venäjän tuella viime viikolla massiivisen hyökkäyksen Aleppon piiritettyyn kaupunkiin. Loukussa on 200 000 ihmistä. Heistä suurin osa on lapsia. Kyseessä voi olla tämän vuosikymmenen suurin teurastus. Emme voi jäädä välinpitämättömiksi. Me kaikki olemme aleppolaisia.

Demokraatti Demokraatti
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Kolumni

Antton Rönnholm

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.

Tämä populismin tai protestien kehitys on lähestynyt meitä pinnan alla kuin tsunami

Vaaleissa äänestetään aina toivosta tai sen vastakohdista. Ja näiden vastakohtien noustessa hiipii pelko, että menneisyyden aaveet ovat tulossa takaisin. Mietimme miksi?

Kuten heti Brexit-äänestyksen jälkeen, äimistelemme taas, miten yhden suurimman ja vanhimman demokratian äänestäjät voivat valita kokemuksen ja sirkuksen sekä faktan ja fiktion väliltä jälkimmäisen. Uskomme, että asiat kuitenkin kääntyvät oikeaan suuntaan, kun pääsemme totuuden jälkeisestä politiikasta takaisin faktojen politiikkaan. Toivomme löytävämme syitä ja ratkaisumalleja ilmiölle niin arvon jakautumisesta pääoman ja työn välillä kuin maailmantalouden voittajista ja häviäjistä. Osittain koska se on rationaalista, osittain koska se vahvistaa omaa maailmanselitystämme.

Tarkastellessamme analyyseja niin Brexit-äänestäjistä kuin jakaumasta Trumpin ja Clintonin välillä meidät valtaa hämmennys: kummallakaan puolella ei ole yksiselitteisesti globalisaatiossa takkiin ottanut työläinen. Brexitin kannatus ei ollut selitettävissä tulonjaolla, ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Clinton hävisi collegen käyneiden valkoisten äänestäjien enemmistön Trumpille. Yhden selkeän jaon tilastot tuntuvat kuitenkin näyttävän iän ja urbaaniuden muodossa: nuoret ja kaupunkilaiset eivät halua muureja, eroja tai rajoja.

Taustalla on kansallisvaltioiden voimattomuus, jonka ne ovat ulkoistaneet ihmisten hädäksi.

Olemme jo tottuneet ottamaan populistien voitot ja vaalit yksittäisinä tapauksina, torppaamaan ja hoitamaan ne yksi kerrallaan. Mutta jos kyse onkin poliittisen muistimme ja ymmärryksemme ylittävästä trendistä? Muistatteko ne useat kerrat, kun Euroopan unionilla on ollut vaikeuksia saada perussopimuksiaan ratifioitua jäsenmaissa, kun multimiljonääri Silvio Berlusconi palasi toistuvasti Italian politiikan huipulle tai kun yhtäkkiä Ranskan presidentinvaaleissa olikin toisella kierroksella äärioikeiston J-M Le Pen?

Jacques Chiracin vaalivoitosta on nyt 15 vuotta, ja tytär Le Pen kurkottaa toiselle kierrokselle ensi vuoden vaaleissa. Tämä populismin tai protestien kehitys on lähestynyt meitä pinnan alla kuin tsunami, joka kulkee yli valtamerten näkymättömissä, kunnes nousee pintaan, tunnetuin seurauksin.

Tämän aallon ovat laittaneet liikkeelle monet järistykset. Taustalla on kansallisvaltioiden voimattomuus, jonka ne ovat ulkoistaneet ihmisten hädäksi. Osasyynä on valkoisen keski-ikäisen miehen niin sosiaalisen kuin taloudellisen valta-aseman mureneminen. Muutosta on vauhdittanut arvoliberalismin nopea liike sinne, missä siihen ei koeta oltavan vielä valmiita. Ja ympärillämme näemme reaaliaikaisen tiedonvälityksen tarjoamien kiiltokuvien ja näennäisten mahdollisuuksien luomaa katkeruutta.

Tästä kaikesta ja paljosta selittämättömästä muodostuu kokemus, joka on alitajuinen mutta joka määrittää käyttäytymistämme. Tämä kokemus on pelko. Se on ratkaisuja janoava epätoivo siitä, että lapsillani ei mene yhtä hyvin kuin itselläni. Se on syyllisiä etsivä katkeruus siitä, että minulla voisi mennä paremmin. Se on kunniaa janoava kiukku siitä, että maani ei tuota minulle enää ylpeyttä.

Jos ihminen etsii toivoa, hänen katseensa kääntyy kangastuksesta vain sinne, missä sitä on enemmän tarjolla.

Me perinteiset puolueet ja ideologiat mietimme, millä konkreettisilla politiikkatoimilla voimme padota tämän aallon ja rauhoittaa nämä ihmiset. Mutta he löytävät aina helpompia ratkaisuja kangastuksista, joille totuus ei aseta reunaehtoja.

Pyrimme ampumaan populismin ja epärehellisyyden aaveet hajalle ratkaisuilla ongelmiin, jotka olemme itse määritelleet: tarjoamme tulonsiirtoja, parempaa hoivaa ja lisää investointeja taantuville teollisuuspaikkakunnille. Mutta ruutia on rajallisesti, ja aaveet laskevat haulimme läpi. Emme edes tiedä, olemmeko aallon harjalla vai vasta sen alkupärskeissä – vasta kun haaveet ovat vakaalla pohjalla, kaatuvat aaveet.

Me demarit olemme tunnettuja siitä, että meillä on faktoja ja konkreettisia ehdotuksia, ja niitä tulee olla jatkossakin. Mutta tarvitaan myös enemmän ymmärrystä siitä, miten mieli toimii. Jos ihminen etsii toivoa, hänen katseensa kääntyy kangastuksesta vain sinne, missä sitä on enemmän tarjolla.

Aalto pysäytetään vain vaihtamalla pelon tilalle toivo ja tulevaisuuden usko. Siihen tarvitaan uskottava viestinviejä ja määrätietoinen sanoma: eilinen ei palaa, ja enää koskaan maailma ei tule olemaan niin kuin ennen. Mutta tulevaisuus on tätä päivää parempi. Sillä toivon viesti voittaa kaiken ja sen tuojat voittavat kaikki.

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa. Antton Rönnholm

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Jo riittää! — ”Suomi on joutumassa oikeistolaisen tsunamivyöryn peittämäksi — myös urheilussa”

Ruka oli mielenkiintoinen talven kansainvälisten hiihtojen avausnäyttöpaikka. Eri toten haluttiin nähdä, miten omamme pärjäävät ja missä menee Norja dopingin paljastuttua.

Mitä Suomen naishiihtoon tulee, niin Krista Pärmäkoski oli terästä. Hyvä 5. tila sprintissä ja kakkonen kympillä Marit Björgenille vain 4,6 sekuntia hävinneenä. Sitä paitsi kaikki kuusi suomalaisnaista sijoittuivat 18 parhaan joukkoon. Laura Mononen oli kuudes. Norjalaiset kylläkin puolustivat melko kunniakkasti naishiihtoaan ilman dopingpannaa odottavaa Therese Johaugiakin.

Iivo Niskanen oli nopein 15 km:llä. Erittäin ilahduttava alku kansainvälisesti kun taakse jäi Norjan kultakimpale Sundby astmalääkkeineen. Kaikki kuusi suomalaista mc-pisteille.

Yhdistetyssä syttyi uusi tähti, kun Eero Hirvonen oli 4:s ja 11:s kahden päivän aikana.

Entinen lippulaivamme mäkihyppy mataa suurissa vaikeuksissa kun tuskailemme pääsystä 30 parhaan joukkoon.

***

Formuloiden maailmanmestaruus meni puoliksi suomalaiselle Nico Rosbergille. Ratkaisu koettiin vasta viimeisessä kihelmöivässä osakilpailussa Abu Dhabissa. Lewis Hamilton kyllä voitti, mutta kakkostilallaan Nico kuittasi maailmanmestaruuden. Aikaa oli vierähtänyt 34 vuotta siitä, kun Nicon isä Keke oli voittanut oman maailmanmestaruutensa. Saman isä-poika tempun olivat aikaisemmin tehneet Graham ja Damon Hill.

***

Suomi on joutumassa oikeistolaisen tsunamivyöryn peittämäksi. Myös urheilussa. Siksi silmät auki, urheiluväki.

Olympiakomitean siipien suojaan alistetaan nyt kansan liikuttaminenkin päiväkoti-iästä alkaen aina olympiaurheiluun asti. Johtajiksi tähän oikeistovoittoiseen elimeen on valittu urheilijaedustajina kaksi kokoomuslaista aktiivipoliitikkoa (Karjalainen, Multala), vaikka pätevämpiäkin (Sievinen, Bryggare, Kalliomäki, Kononen, Poutala, Salonen, jne) oli tarjolla. Ei haluttu tasapainoa. Vaan häikäilemätöntä puoluepolitiikkaa.

Urheilunhan tulisi olla koko kansan yhteisomistuksessa ja johtama. Kykypuolue kokoomuspomon omiaan suosiva ehdotus siunattiin. Ja oikeistovalta lisääntyi. Ja ovathan tässä OK-keitoksessa mukana myös kokoomuspoliitikot Sanni Grahn-Laasonen ja Hjallis Harkimokin.

OK otti esimerkkiä menossa olevasta yhteiskuntamme tolkuttomasta oikeistolaistamisbuumista. Olivathan muun muassa kokoomuslaiset Häkämies, Räty, Männistö ja Turunen ammentaneet oppinsa julkiselta puolelta ja sitten loikanneet ilman karanteenia vastapuolen privaattileiriin rikastuttamaan heitä. Olihan kokoomuspormestarin esityksestä Helsingin korkeimmaksi virkamieheksi valittu ehdokas, joka syrjäytti kaksi pätevämpää naishakijaa.

Oikeistotsunamiin kuuluu myös rikkaiden rikastuttaminen, kansan jakaminen kahtia, vihamielisyyden lietsominen ja uhoaminen Venäjää kohtaan, sotilasliitto Natoon liittyminen sekä äärioikeistolaisen natsijärjestön jäsenen sivulliseen kohdistunut tappava isku.

Tulee mieleen vuosi 1948, jolloin SDP pelasti Suomen JO RITTÄÄ kampanjallaan joutumisen Tshekkoslovakian tielle. Nyt ollaan menossa toiseen äärisuuntaan ja siksi urheiluväenkin on syytä olla valppaana.

Ei voida myöskään hyväksyä yhteisten varojemme siirtoa varakkaille kansalaisten elintasoa laskemalla, ei kahtiajaon lisäämistä eikä myöskään kepupääministerin päättämää 100 miljoonan euron siirtämistä yhtiölle, joka tekee kauppaa noilla meidän rahoillamme pääministerin sukulaisten kanssa.

Moraalin ja etiikan syrjäyttämisen puolelle menee sekin, kun juopunut persunaiskansanedustaja häiriköi ja nimitettiin sen jälkeen ministeriksi kepun ja kokoomuksen hyväksynnällä.

Pinnan alla kytee ja kuohuu. Toivottavasti ei kuitenkaan räjähdä käsirysyksi.

Aikanaan pingpong tarjosi politiikalle sovintoapua ja onnistui. Tänään urheiluväkeä vedetään oikeiston helmoihin ja siksi on syytä pitää silmät auki sepposen selällään.

Tarvitaan JO RIITTÄÄ.

Suomen mäkihyppy ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin surkeassa tilassa.

Arto Bryggare aitoi 1980-luvulla MM-hopeaa ja olympiapronssia. Hänellä on yhä noilta ajoilta 110 metrin aitojen SE 13,35. Nyt tehdyistä OK-valinnoista Artsi kirjoittaa Facebookissa:

”Suomalaista huippu-urheilua ei ole koskaan viety niin puoluepoliittisesti kuin nykyään. Valmennuksen johtajasta lähtien ruiskukkaporukkaa ja tuloksetkin sen mukaisia. Surullista seurattavaa tuo ammattitaidottomuus!!!”

Niin, taidatko sen paremmin luonnehtia urheilumme nykytilaa. Kokoomus hamuaa valtaa. Tuossa mainittu valmennuksen johtajakin on Kuopiosta kokoomuspoliitikko Mika Kojonkoski, joka on erikoistunut mäkivalmentaja. Suomen mäkihyppy ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin surkeassa tilassa.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Kirjoittajat ovat helsinkiläisiä sosialidemokraatteja.

Kirjoittajat ovat helsinkiläisiä sosialidemokraatteja.

Guggenheim Helsingin hyödyt ovat suuremmat kuin riskit, kirjoittaa joukko pääkaupungin demarivaikuttajia

Helsingin kaupunginvaltuusto saa Guggenheim Helsinki -hankkeen arvioitavakseen keskiviikkona 30.11. Hankkeesta on viime viikkoina keskusteltu vilkkaasti julkisuudessa. Tämä on hyvä, sillä tämän mittaluokan investointeja tuleekin tarkastella huolellisesti eri kulmista ennen päätöksentekoa. Tiedämme, että myös sosialidemokraattisessa valtuustoryhmässä on sekä vastustusta että kannatusta hankkeeseen liittyen.

Mielestämme kaupunginhallituksessa puollettu esitys hankkeen toteuttamiseksi korjaa aiempien esitysten ongelmakohdat.

Esitetyn investoinnin kustannukset ja riski kaupungille ovat kohtuulliset.

Yksityisen rahoituksen määrä on nostettu merkittävästi ja investoinnin riskiä tasattu osapuolten kesken. Osana uutta esitystä, Helsingin kaupunki on myös itsenäisesti arvioinut hankkeen taloudelliset vaikutukset. Kaupungin arvion mukaan ne ovat merkittävät: 400 henkilötyövuoden vaikutus työllisyyteen ja 7 miljoonan euron vaikutus verotuloihin vuosittain museon toimintavaiheessa.

Esitetyn investoinnin kustannukset ja riski kaupungille ovat kohtuulliset museon tuomiin positiivisiin taloudellisiin ja kulttuurisiin vaikutuksiin verrattuna. Toivomme, että kaupunginvaltuusto ja sosialidemokraattiset valtuutetut päätyvät keskustelun jälkeen kanssamme samaan arvioon.

Helsingin on yhä tärkeämpää pystyä profiloitumaan ja erottautumaan kansainvälisessä kilpailussa lähialueen kaupungeista. Guggenheim Helsinki tarjoaisi mahdollisuuden vahvistaa Helsingin profiilia taide- ja designkaupunkina ja lisäisi kaupungin oman arvion mukaan Helsingin matkailijamääriä merkittävästi.

Jos museo toteutetaan esitetyllä tavalla, sen vaikutukset Helsingin matkailuun, investointeihin sekä työllistymiseen ovat konkreettiset ja pitkäkestoiset.

Kulttuuri-investointina sen merkitystä on mahdotonta mitata vain eurossa.

Matkailijamäärien kasvulla olisi positiivinen vaikutus alan toimijoihin ja yrityksiin, joista monet ovat pk-yrityksiä. Samoin museo toisi lisää kävijöitä jo olemassa oleville museoille pääkaupunkiseudulla. Helsingin kaupungin arvion mukaan Guggenheim Helsingin vaikutus ulkomaisten matkailijoiden kulutukseen olisi 13 miljoonaa euroa, kotimaisten 3 miljoonaa euroa vuosittain.

Ei olekaan ihme, että lukuisat elinkeinoelämän ja kulttuurialan toimijat ovat asettuneet hankkeen taakse. Museohanke toimisi sysäyksenä uusille hotelli- ja muille investointihankkeille Helsingissä.

Suomen ja Helsingin vetovoimaisuuden kasvattamisen ja syntyvien työpaikkojen lisäksi Guggenheim on myös merkittävä kulttuuripoliittinen hanke. Kulttuuri-investointina sen merkitystä on mahdotonta mitata vain eurossa. Se on jotain paljon enemmän.

Vertti Kiukas, Miriikka Laakkonen, Anna Mäenpää, Ann Selin, Matti Niemi, Mikko Salmi, Miia Järvi, Olli-Pekka Koljonen, Paavali Kukkonen, Kimmo Sarje, Sara Salomaa, Heli Puura

Kirjoittajat ovat helsinkiläisiä sosialidemokraatteja.

Kirjoittajat ovat helsinkiläisiä sosialidemokraatteja.

Kolumni

Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Toivoisin, että kaikki ne, jotka ovat pettyneitä ja jopa vihaisia USA:n vaalituloksesta, pääsivät käymään saman keskustelun Carolinen ja Mattin kanssa kuin minä

Kaksi viikkoa sitten maailma järkyttyi. Populistisen miljardöörin rynnistys Yhdysvaltain presidentiksi siirsi amerikkalaiset ja koko maailman epävarmuuden aikaan. Ensimmäistä kertaa läntisen supervallan historiassa joudutaan oikeasti pohtimaan millaista sisä- ja ulkopolitiikkaa uusi presidentti tulee harjoittamaan. Huoleen on syytä, sillä puheet vaalikampanjan aikana ja sen jälkeen ovat olleet epäjohdonmukaisia ja vaihdelleet päivittäin.

Sain itse seurata historiallisten vaalien viimeisiä viikkoja suoraan Yhdysvalloissa. Vaalimatka viidessä osavaltiossa ja lukemattomat keskustelut paikallisten äänestäjien kanssa paljasti, kuinka jakautunut Yhdysvallat tällä hetkellä on ja kuinka vahvasti faktojen vastainen mieliala on vallannut poliittista keskustelua.

Faktattomalle vyöhykkeelle pääsin toden teolla, kun osallistuin Donald Trumpin vaalitilaisuuteen Selman pikkukaupungissa Pohjois-Carolinassa. Tilaisuudesta ei jäänyt oikein muuta päähän kuin aito Kiinassa valmistettu ”Make America Great Again” -lippalakki, republikaanien punaisena luonnollisesti, sekä pitkä keskustelu yhden nuoren pariskunnan kanssa.

Tässä vaiheessa uskoin vielä vakaasti Hillary Clintonin voittoon, mutta Carolinen ja Mattin kanssa käymäni keskustelu sai minut hivenen epävarmaksi omasta analyysistäni. Tässä mielessä keskustelu avasi huomattavasti ajatusmaailmaani sellaiseen Amerikkaan, joka ei omassa somekuplassani tai vaaliuutisoinnissa näkynyt.

Näissä vaaleissa Caroline ja Matt pääsivät äänestämään ensimmäistä kertaa ja heidän äänensä menivät Trumpille.

Matt ja Caroline ovat pienen maaseutukaupungin kasvatteja, joista Matt työskentelee maatilalla ja Carolinen viimeistelee lukiota. Poliittisista kysymyksistä tärkeimmiksi nousivat abortin vastustaminen ja aseenkanto-oikeuden puolustaminen, toisin sanoen he ovat kunnollisia republikaaneja.

He eivät ole käyneet Yhdysvaltojen ulkopuolella kertaakaan. Muutoinkaan matkustelu ei ole yleistä, lukuun ottamatta jouluisia ostosretkiä New Yorkiin. Heitä oikeastaan hieman pelottaa poistua Yhdysvalloista. Koulussa on kuulemma opetettu, että eurooppalaiset vihaavat amerikkalaisia, erityisesti italialaiset.

Ihmettelin tällaista ajatusmaailmaa ja yritin oikaista heidän saamaansa käsitystä eurooppalaisista. Hyväntahtoisuutta ja uskottavuuttani varmasti edesauttoi se, että joku on matkustanut Suomesta asti tuhansia kilometrejä pimenevään iltaan pohjoiscarolinalaiselle pellolle seuraamaan vaalitilaisuutta. Tätä he pitivät huvittavana mutta toisaalta myös kunnioitettavana.

Näissä vaaleissa Caroline ja Matt pääsivät äänestämään ensimmäistä kertaa, ja heidän äänensä menivät Trumpille. Kun kysyin, miksi he kannattavat Trumpia, ensimmäinen vastaus oli, että Hillary Clinton valehtelee. Perusteluita tähän ei oikein tullut, mutta mitäpä niitä näin faktattomalla vyöhykkeellä edes tarvitsee. Pelkkä tunne siitä, että joku valehtelee, riittää vallan mainiosti.

Polveileva keskustelumme käsitteli myös Suomea. He olivat yllättävän kiinnostuneita siitä miten meidän yhteiskuntamme toimii. Luonnollisesti kehuin Suomen julkista koulutus- ja terveydenhoitojärjestelmää, jota Matt yllätyksekseni piti varsin hyvänä asiana. Caroline toki riensi heti korjaamaan, ettei muun muassa koulutus voi olla laadukasta, jos valtio vastaa siitä ja kansalaisilla ei ole vapautta valita ja vaikuttaa koulutukseen itse.

Heille puolestaan tuli yllätyksenä miten Suomi on jatkuvasti kansainvälisten tilastojen kärjessä, kun vertaillaan koulutuksen laatua ja oppimistuloksia. Huomasin keskustelun tässä vaiheessa etteivät he täysin tyrmänneet ”pohjoismaista sosialismia.”

He eivät ole rasisteja, fasisteja tai naisvihaajia, joiksi suurin osa Trumpin kannattajista on leimattu.

Vapaus oli oikeastaan keskustelumme kantava teema. Tämä ei sinällään yllättänyt, onhan Yhdysvallat perustunut aina anglosaksiselle vapausihanteelle, kun taas meillä on keskitytty hegeliläiseen valistusihanteeseen, jossa valtio on kaikki kaikessa. Onneksi nämä kaksi ihannetta kohtasivat toisensa varsin rauhanomaisesti Selman pimenevässä yössä.

Kun keskustelumme siirtyi koskemaan Trumpin vaaliteemoja, paljastui, kuinka tehokkaasti populismi vetoaa ihmisen tunteeseen. Caroline ja Matt eivät uskoneet, että Trump pystyy murtamaan pattitilanteen poliittisessa päätöksenteossa, tuomaan tehtaat ja työpaikat takaisin tai rakentamaan muurin Meksikoa vastaan.

Heille tärkeintä oli pelkästään se, että joku edes puhuu näistä asioista. Poliitikot ovat vaienneet globalisaation huonoista puolista sekä maahanmuuton ongelmista. Molemmat ovat arjen todellisuutta Pohjois-Carolinan pikkukaupungissa. Nyt heille esiintyi ehdokas, joka välittää juuri heidän ongelmistaan.

Toivoisin, että kaikki ne, jotka ovat pettyneitä ja jopa vihaisia vaalituloksesta, pääsivät käymään saman keskustelun Carolinen ja Mattin kanssa kuin minä. He eivät ole rasisteja, fasisteja tai naisvihaajia, joiksi suurin osa Trumpin kannattajista on leimattu. He ovat aivan tavallisia sydämellisiä ihmisiä, jotka vain toivovat politiikan pystyvän edes jotenkin parantamaan heidän elämäänsä. Heillä on tunne siitä, että poliitikot ovat hylänneet heidät. Tätä hylkäämisen tunnetta ei voi faktoilla voittaa eikä luottamusta palauttaa yksissä vaaleissa.

Pelastusta tuskin on luvassa, ja suurin osa näistä ihmisistä tuntuu tietävän sen.

Mattin ja Carolinen kaltaisia ihmisiä löytyi ympäri Yhdysvaltoja useita miljoonia. He kaikki tarttuivat populistisen miljardöörin pelastusrenkaaseen ja tarjoukseen Amerikan suuruuden palauttamisesta. Pelastusta tuskin on luvassa, ja suurin osa näistä ihmisistä tuntuu tietävän sen.

Seuraavan neljän vuoden aikana ajatus ”Make America Great Again” taitaa olla vain pelkkää retorista kuvitelmaa kuin todellisuutta.

Mutta sehän ei haittaa, sillä tunne on järkeä vahvempi.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta. Jani Kokko

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöstutkimusta Yhdysvaltain poliittisesta historiasta.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kun Viro pieksi ”Susijengin” Kaunasissa tylysti 91-1; Pentti Salmi: Rupusakit eivät enää selviä arvokisoihin

Silloin kun Suomi otti ensimmäiset askeleensa koripalloilussa, niin kansainvälinen koripalloliitto suorastaan patisti väkisin Suomi-neidon kisaamaan Euroopan mestaruudesta. Ja kun suomalaiset sitten tarttuivat täkyyn ja Pesäpalloliiton valitsemalla joukkueella pelasivat Kaunasissa 77 vuotta sitten, niin turpaan tuli oikein kunnolla.

Onneksi ei tukka sentään lähtenyt. Suomalainen rupusakki hävisi Virolle 1-91, Latvialle 7-108 ja Liettualle 9-112.

Tähtäin on ilman muuta jatkomatseissa.

Tänä päivänä ei samanlaisia heittopusseja arvokisoissa nähdä, koska karsintajärjestelmä takaa lopputurnauspaikan vain parhaille. Ja Suomihan keikkuu koriksessa siellä Euroopan parhaimmistossa. Ensi elo-syyskuun EM-kisojen lohkoarvonnassa tiistaina Suomi sai Helsinkiin kovia vastustajia, ei mahdottomia, mutta pahoja kantoja kuitenkin.

Helsingin alkulohkon kuudesta joukkueesta neljä selviää pudotus- ja mitalipeleihin Istanbuliin. Ja kysymys tietenkin kuuluu, onko jatkopaikka mahdollinen? Jos otetaan vertailukohdaksi pelatut ottelut, niin alistuneena ei kisoihin tarvitse lähteä. Tähtäin on ilman muuta jatkomatseissa.

Kun punnitaan Suomen lohkoa vastustaja vastustajalta, niin tällä vuosikymmenellä Suomi on voittanut Puolan kahdesti ja hävinnyt kahdesti, Islantia vastaan saldo on 1/0, Kreikkaa vastaan 1/1, Sloveniaa vastaan 1/2 ja suosikki Ranskan kanssa 1/3.

Hyvin merkittävää roolia vajaan vuoden kuluttua tulee näyttelemään se, kuinka Suomen vastustajat saavat vaikkapa NBA-pelaajiaan mukaan EM-kisoihin. Toisaalta kotikenttäetu avittaa Susijengiä. Eletään siis mielenkiintoista odotusaikaa, mitä todistaa myös ennakkoon tapahtunut ryntäyksellinen lipunmyynti.

 Revi nyt siitä sitten perusteluja puolesta tai vastaan.

Koriksen iänikuinen puheenaihe on ollut ulkomaalaispelaajien määrä sarjoissamme. Nyt ei olla kuitenkaan yksin. Futis on myös liittynyt lukumäärästä pähkäilevien joukkoon. Tietysti jalkapallossa maajoukkueen karmaiseva tappiokierre on antanut lisäpotkua keskusteluun.

Eikä ihmekään, kun sijoitus maailman rankingissa on peräti sadan huonommalla puolella, 101. (koriksessa sentään 32.). Koripalloilun pääsarjassa on ulkomaalaispelaajia nyt, pääasiassa amerikkalaisia, 40 prosenttia. Jalkapalloilussa vastaavasti kolmannes on ulkomaalaistaustaisia.

Vierastyöläisten historia koriksessa on ollut se, että kun 1972 säännöistä poistettiin pykälä, jonka mukaan Suomen mestaruudesta saivat pelata vain Suomen kansalaiset, niin alkuvaiheessa joukkuetta kohden sai olla yksi palkkasoturi. Ulkomaalaisten määrä nousi 1994 kahteen ja 2006 rajoitus poistui kokonaan. Kun huomattiin, että homma meni sillä lailla ihan poskelleen, niin seuraavana vuonna päädyttiin ns. herrasmiessopimukseen, jolla seurat sopivat kiintiön. Se on vaihdellut sen jälkeen 3-4 pelaajaan. Työvoiman vapaa liikkuminen estää sääntömääräiset enimmäisrajat.

Ei olisi mikään ihme, jos futiksessa keskustelu käy kuumana ja jatkuu iäisyyteen, kuten koriksessakin. Tiistain mestarien liigan matsi Joensuussa ei esimerkiksi mitään suomalaisten juhlaa ollut. Katajan 74 pisteestä kotimainen kaarti teki vaivaiset 13 pistettä. Revi nyt siitä sitten perusteluja puolesta tai vastaan.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija. Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.